muutin tossa viime vuoden puolella uudelle paikkakunnalle lähemmäksi poikaystävääni.emme kuitenkaan viellä asu yhessä. alku oli todella huumaavaa. oli ihanaa kun näemme usein, mikä on nyttenkin ihanaa. jätin hänen takia kaiken tutun taakseni lapsuuden seudun, perheen, kaverit ja ystävät. uudella paikkakunnalla minulla ei ole ketään muuta kuin poikaystäväni. alussa oli hankalaa sopeutua ku kaikki tuntu niin oudolta aikaa meni ja aloin tottumaan olemaan välillä yksin. viihdyinki yksin olemiseen. luulin että se riittää mulle että joskus pääsen näkemään perhettäni ja ystäväniäni. kestin sen jonki aikaa.
Nyt on alkanut tuntuu siltä et olen todella yksinäinen ja niin tyhjä olo. En vaan enää jaksais tätä samaa rataa. uusia ystäviä olen yrittänyt löytää , mutta niitä on nin hankala löytää. Välillä tuntuu etten jaksa ja olen masentunut.
Poikaystävälleni olen esittänyt että viihdyn todella hyvin. en halua että seurustelu katkeaa tähän ja kuitenki haluasin asua häntä lähellä.
Munhan pitäs olla onnellinen kun vihdoin asun lähempänä omaa kultaa mutta asia ei vaan niin ole.Kaikki luulee että olisin onnellinen.
onko tämä ihan normaalia? mitä mun pitäs tehdä asian suhteen?
Nyt on alkanut tuntuu siltä et olen todella yksinäinen ja niin tyhjä olo. En vaan enää jaksais tätä samaa rataa. uusia ystäviä olen yrittänyt löytää , mutta niitä on nin hankala löytää. Välillä tuntuu etten jaksa ja olen masentunut.
Poikaystävälleni olen esittänyt että viihdyn todella hyvin. en halua että seurustelu katkeaa tähän ja kuitenki haluasin asua häntä lähellä.
Munhan pitäs olla onnellinen kun vihdoin asun lähempänä omaa kultaa mutta asia ei vaan niin ole.Kaikki luulee että olisin onnellinen.
onko tämä ihan normaalia? mitä mun pitäs tehdä asian suhteen?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tuo on vähän hankala tilanne. Ensinnäkin on itseäsi kohtaan epäreilua että joudut "esittämään" onnellisempaa kuin olet. Toiseksi jos poikaystäväsi tajuaisi kuinka yksinäiseksi itsesi tunnet, se voi aiheuttaa hänelle olon että olet "riippa" jolle on pakko pitää seuraa.
Vahvasti suosittelisin että etsit asiaan ratkaisun etkä jää roikottamaan sitä koska se johtaa eroon. Nim. kokemusta on.
Poikaystäväsi on myös vastuussa teidän onnestanne, et vain sinä. Ehkä paras olisi kuitenkin harkita sitä ystävien lähelle muuttamista ja katsoa asiaa parin vuoden päästä uudestaan.
Tulevaisuuden suunnitelmat kannattaa käydä läpi yhdessä kumppanin kanssa, muuten tulee klassinen "kasvoimme erilleen" tilanne.
Toivottavasti löydät ratkaisun, omasta kokemuksesta tiedän että jos sitä ratkaisua roikottaa pitkään, asia vain pahenee.
Olen kyllä puhunut tästä asiasta poikaystäväni kanssa ja joskus olen myös itkenyt ikävästä sinne lapsuuden seudullle hänen nähden. Hän sanoi heti et oliko sittenkään järki minun muuttaa sittenkään lähelle häntä ja hätiköitiin asian suhteen etteih mietitty asiaa ihan loppuun asti.
Tiedettyään tämän asian hän on alkanut enemmän olemaan kanssani ja pitämään yhteyttä. Kyllä poikaystäväni tekee kaiken sen eteen että tuntisin oloni hyväks täällä asumiseen ja en tunne et hän pitäisi minua "riippana". Ymmärrän kuitenki et hän haluaa viettää aikaa niitten kavereitten kanssa, sillon tuntuu yksinäiseltä. Olen kyllä hyvin sopeutuva ei siinä niin mitään, mutta kun olis täälläkin päin niitä ystäviä.
tulevaisuudesta olemme yrittäneet puhua, mutta se on viellä ni vaikeaa , kun kumpikaan ei tiedä mitä haluaa tulevaisuudelta.
puhut kyllä asiaa tämä on yks ongelma johon vaan pitää löytää ratkaisu.
Mix ette vaa muuttanu yhteen, jos sie kerta tulit toiselta paikkakunnalta? Myö oltii seukattu vaan puol vuotta ko muutettii yhteen just sen takia että mie muutin toiselta paikkakunnalta tänne josta en vieläkään tunne oikee ketään (vuoden jo asunu tääl). Mut ei miul käyny mielessäkää että muuttasin omaan asuntoon tänne ko kuitekii oltas koko aika yhessä.
Sitä kyllä on monet minulle sanoneet että eikös olis parempi yhessä asua kun erillään kun näemme toisiamme jokapäivä ja vierailemme toisiemme luona. Porukat, ystävät,sukulaiset ja siskoni ovat sanoneet niin. Kyllä poikaystäväni on sanonut et haluais joskus muuttaa yhteenminun kanssa, mutta se hetki ei ole viellä hänen mielestään. Itse olen kyllä valmis muuttaa hänen luokse asumaan. Luulen että poikaystäväni ei ole valmis viellä siihe , ku ei hän ole viel valmis luottamaan muhun.En ole kuulemma ihan täysin luottamusta osoittanut hänelle.
Lisäksi ollaan kohta 2 vuotta seurusteltu, mutteih hän ole vielläkään maininnut minusta omille vanhemmilleen. on ollut päiviä millo se hän ois voinut kertoa mutta se asia on vaan pitkistynyt.Tämä asia vaivaa mikseih hän voinut heti kertoa minusta, mutta olen vaan jaksanut tämän ja täyden luottamuksen minuun odottavaa . ei kai siihe ku aika vaan auta.Sillä pidämme toisistamme ja enkä halua ton takia suhdetta laittaa poikki.
Mies siis halusi että muutat lähemmäs häntä ja jätä oman elämäsi taaksesi, muttei kuitenkaan huoli sinua saman katon alle? Eikä ole kahden vuoden aikana saanut kakaistua vanhemmilleen että olette suhteessa?
Ei kuulosta aivan tavalliselta, ei. Onko edes mitään tekosyitä kertonut..? MInusta meinaan pahasti kuulostaa siltä että sinua vedätetään, saat itse uhrata kaiken ja poikaystäväsi saa jatkaa omaa elämäänsä (helpommalla vain kun ei tarvitse mennä kauas sinua katsomaan) eikä hänen tarvitse muuttaa mitään. Se ei toimi. Jossain vaiheessa hänen on joko otettava sinut osaksi elämäänsä ja lakattava teeskentelemästä että on yhä sinkku :D tai suhde kuivuu kasaan koska sinä et kestä jatkuvaa uhrautumista enää.
Hypoteesi vain mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä.
***
Olen kyllä jo muuttanut lähemmäksi poikaystävääni, mutta joskus hän kyllä huolii mut saman katon alle kuhan on siihe täysin valmis ja saisi kerrottua vanhemmilleen minusta. en haluaisi painoistaa kertomaan mutta tämä turha odottelu alkaa pikkuhiljaa tympimään, kun hän on luvannut kertoa aina mutteih sitä päivää ole viellä tullut. kaikki on vaan yhtä odottelua hänen kanssaan. Onneksi hän ei kuitenkaan kiellä mua näkemästä kavereitani ja tulee hyviin toimeen kavereitteni kanssa.Jos jonnekki lähen on hänet otetttava mukaansa jos suinki mahollista. Siihe miks hän ei ole viellä saanut kerrottua vanhemmilleen minusta ei ole mitään tekosyytä maininnut.
olet kyllä oikeessa etten kovin kauan jaksa tällästä jos hän ei tee asialle jotain ja ota minut osaksi elämää.Toi sinkkuna esittäminen alkaa kyllästyttämään. Siinäki olet oikeessa että tuntuu siltä että minua vedätetään koko asiassa ja hänen elämänsä on paljon helpompaa, kuin minulla. olen joutunut paljon uhrautumaan hänen takia.
mitäs teet ku ihastut ja sitten rakastuu intohimoisesti etteih näe totuutta.
Viimeinen lauseesi tuossa viestissä, meinaan. Niinhän se on ettei rakastunut näitä asioita näe eikä niitä mieti, kun rakkaus on kuumimmillaan ei millään muulla ole väliä :D ja niin sen kuuluu ollakin. Ja kun rakastuminen on ohi ja rakkauden arjessa pitää alkaa, on suhteen menestys kiinni varsin muusta kuin tunteiden voimakkuudesta ja keskinäisestä riippuvuudesta. Se on kiinni siitä kuinka hyvin kumpikin kumppani ymmärtää toisen tarpeet ja vastaa niihin, ja kuinka suhde saadaan toimimaan sellaisena että se tuntuu hyvältä kummallekin osapuolelle. SE on ihmissuhde, ei pelkkää rakkautta.
En usko että poikaystävääsi saat vakuutettua puheella siitä että tilanteessa on jotain mätää, luulen että hänen kannaltaan, koska hänellä ei ole ongelmaa, kaikki on hyvin eikä mitään syytä muutokseen ole. Hän voi nähdä minkäänlaisen muutosyrityksen omaa onneaan uhkaavana, vaatimisena sinun puoleltasi, varmasti ensimmäinen mitä kuulet kun tosissasi sanot että asiat muuttuvat nyt, on "jos sä rakastat mua oikeesti..." älä taivu. Katso pitkälle tulevaisuuteen, katos sinne millaiseksi tämä suhde kehittyy jos sitä eletään vain miehen ehdoilla ja sinä toimit uhrautujana. Saat meinaan jatkaa uhrina olemista loppuelämäsi jos huono tuuri käy... ja olet aina yhtä onneton.
SUhteen lopettaminen sattuu, mutta sitten alkaa eheytyminen. Ja on realistinen mahdollisuus omaan elämään, elämään jonka voi JAKAA toisen kanssa, ei elää jotakuta toista varten.
***
Kiitos kaikille tähän viestiin vastanneille. on nyt alkanut tosissaan miettimään tätä tulevaisuuden kannalta onko tilanne samanlainen mutta kuitenki alan tehdä asille jotain. näin ei voi enää jatkua. Saitte silmäni avautumaan, kun olin sokeana rakkaudesta, mutta mitä tos aikasemmin oli puhetta ei se pelkkä rakkaus riitä.
antaa nyt ajan mennä ja pitää tulla kirjoittamaan tänne miten asia on edennyt.
Kyllä miun anopille kävi hyvinkin nopeesti selville että pojalla on tyttöystävä vaikka hää ei tilanteesta tykännykään kuten ei myöskää siitä et muutettii yhteen asumaan. Kaikki iha vääriä päätöksiä hänen mielestä.
Mut aikasemmankin kokemuksen perusteella, ni ite oon ainakii pitäny huolen että jossain vaiheessa suhteen alussa sinne anoppilaan mennään näytille. Mut et 2 vuotta?! Jos ei tuossa ajassa saa vanhemmilleen kerrottua että seurustelee ja että tyttis on toiselta paikkakunnalta muuttanu lähemmäs, ni tuskin tulee koskaan kertomaan asiasta.
Miusta vaikuttaa kans että tein suhteessa mennää vaa sen mukaa mitä se poikaystäväs haluu eikä yhtään mitä sie haluut. Ja jos vähä itket ikävääs kavereita ja muuta perhettä kohtaan ni sit onki VIRHE että muutit sinne. HUH HUH! Siulla ois varmast helpompaa ko oisitte saman katon alla, koska sit niitä ikävyys hetkiä ei tulis nii paljon.
Toivottavast näistä kaikista viesti ketjuista on siulle jotain apua tai ees suuntaa. :)
Haluaisin lohduttaa sua ensinnäkin.Itse olen samassa tilanteessa.En muuttanut kuitenkaan kovin kauas, joten mun ystävät tulevat tapaamaan mua ohiajaessaan. Kumma kyllä työpaikankin vaihduttua sain uusia tuttavia. Suosittelen kaikille, jotka ovat kyllästyneet yliuteliaisiin naapureihin. Työpaikan vaihtokin virkistää-saa kummasti motivaatiota herätä aamulla.Onkohan tämä suoraan jostain psykan kirjasta?
Haluaisin lohduttaa sua ensinnäkin.Itse olen samassa tilanteessa.En muuttanut kuitenkaan kovin kauas, joten mun ystävät tulevat tapaamaan mua ohiajaessaan. Kumma kyllä työpaikankin vaihduttua sain uusia tuttavia. Suosittelen kaikille, jotka ovat kyllästyneet yliuteliaisiin naapureihin. Työpaikan vaihtokin virkistää-saa kummasti motivaatiota herätä aamulla.Onkohan tämä suoraan jostain psykan kirjasta?
Tässä on nyt käynyt edistystä niin että poikaystäväni on vihdoin saanut sanottua vanhemmille minusta, mutta siel vanhempien näytillä en ole viellä käynyt. Sanonut vaan mulle että kyllä se nopeesti tapahtuu viellä, mutteih kyllä siltä vaikuta. Jaksaako tätä kohta enää odottaa. Hänen kaveritkin ovat asiasta samaa mieltä mitä sitä enää odottaa ku sanois asiasta porukoille. yhteen muuttamisesta ollaan puhuttu ja halutaan sitä molemmat, mutta muttamisessa hankoloittaa se ku ei hänen vanhemmat ole nähneet veil minua. oli sellanen puhe jos saan opiskelupaikan ni muutettais yhteen asumaan.