tutustuin hiljattain mukavaan nuoreenmieheen treffipalstan kautta.
eka "juteltiin" treffinpalvelun viestitysten kautta, sitten laitettiin sähköpostia, vaihdettiin kuvia, siirryttiin meseen juttelemaan ja sitten vaihdettiinkin jo puhelinnumeroita.
mesen ja puhelimen kautta me tultiin hyvin juttuun. saattoi olla useitakin päiviä väliä ettei kyllä laitettu viestiä tai soiteltu, mut jos meses satuttiin samaan aikaan oleen, niin laitettiin jutellen.
mies kyllä välillä laitto viestiä kännykkään että älä ihmettele jos häntä ei ole meses näkynyt, kiireitä...
mua ei sillai ole "huolestuttanut" tämä. sillä aikaisempien kokemusten mukaan se "liian usein" yhteydenpitokaan ei ole ollut hyvä...
sitä ajanmyötä hermostu tai kyllästykin jos joka päivä soitti ja useasti päivän aikana...
no me alustavasti puhuttiin tapaamista mut ei varmaksi oltu lyöty lukkoon ja mies sit muutaman päivän päästä ilmoittelikin ettei töitten takia pääsekään.
sit yhtenä päivänä mies ihan yllättäen laitto viestiä ja kysy voitaisko tavata tänään, sitten soitettiin siin ja sovittiin et ei tänään mut huomenna olis aikaa...
sitten tavattiin, varmasti kumpaakin jännitti ja paljon...
mutta kun tavattiin, niin ainakin minun kohdalta se jännitys haihtui aika hyvin ja tunsin olevani aikalailla oma itseni...
mentiin kahville, keskusteltiin, tutustuttiin paikkoihin (meillä on välimatkaa noin 120-130 km ja mies viitsi lähteä tänne asti vaikka oltais mun puolesta esim puolessa matkassa voitu tavata)
käytiin siin sit vähän jotain paikkoi kiertelemässä, itse ainakin koin että minulla oli mukavaa, kivaa, oikein hauskaa ja viihdyin, eikä mielestäni miestäkään mikään vaivannut tms.
tultiin hyvin juttuun, pidettiin oikeesti siin hauskaa ihan muittenkin ihmisten aikana, kuin oltais vanhoja tuttuja tai jotain...
itsestäni ainakin tuntui et joku kolahti, en ole ikinä aikaisemmin kenenkään miehen kohdalla tuntenut sellaista tunnetta ja ollut jotenkin niin vapautuneen oloinen kuin tämän miehen seurassa, vietettiin aikaa yhdessä muutama tunti, tuntui et pitkä aika mitä olen yleensä ensi tapaamisella ollut...
siin yhdes vaihees kun istuttiin ja juteltiin, tuli sellainen hiljainen hetki mutta ei mitenkään vaivautunut olo vaan katsottiin toisiamme silmiin, tuli halu suudella toista mutta kumpikaan ei uskaltanut tehdä aloitetta (mies kerto jälkeenpäin mesen kautta että hänen olis tehnyt mieli suudella mutta ei uskaltanut, uskoisin että se oli se hetki kun tunsin ihan samalla tavalla)
tapaamisen jälkeen puhuttiin et katsotaan jossain vaiheessa uusi tapaaminen, soiteltiin ja ollaan laitettu viestiä, juteltu meses samaan tapaan, taukoja pitäen...
mutta jaarittelut sun muut sikseen, voisiko tämä suhde toimia? siis jos tuntuu et muuten olis valmis koittamaan, kiinnostusta on jne mutta välimatkaa on se 130 km???
hän on vakituisessa vuorotyössä. minä en ole vakituisessa työsuhteessa mutta 3-vuorotyössä josta nyt olen "opintovapaalla", opiskelen aikuisopiskeluna ja koulupäiväni eivät ole ihan joka päivä ja samaan aikaan. yksi vakio ilta viikossa joka viikko tosin on...
itse olisin valmis kyllä lähtemään välillä hänen luokseen, tottapuhuen minua ei sido oikeastaan asuinpaikkakunnalleni mikään, olen ihan toisella paikkakunnalla opiskelemassakin ja olen muutenkin opiskelujen jälkeen suunnitellut lähteväni muualle...
minulla olisi tällä hetkellä mielestäni mahdollisuus järjestää tapaamiset miehen aikataulun mukaan, mutta tottapuhuen minua painaa tuo välimatka siksi, että tuumaako mies että tarvis kattella kuiteski lähempää naista???
minulla on ennenkin ollut "kaukosuhteita" mutta ei matka kuitenkaan ole ollut niin pitkä kuin 100 km tai päälle, vaikka siin lähettyvil joskus onkin ollut
tapaamiset on olleet ihan järjestelykysymys ja joskus on tapailtu harvemmin...
itse olisin tuon pituiseen matkaan valmis, samassa kaupungissa missä mies asuu, asuu myös muutama ystäväni ja sukulaiseni...
mutta mitä mieltä olette? mikä on sopiva välimatka jotta suhde voisi kestää? tai että suhde voisi edes alkaa??
eka "juteltiin" treffinpalvelun viestitysten kautta, sitten laitettiin sähköpostia, vaihdettiin kuvia, siirryttiin meseen juttelemaan ja sitten vaihdettiinkin jo puhelinnumeroita.
mesen ja puhelimen kautta me tultiin hyvin juttuun. saattoi olla useitakin päiviä väliä ettei kyllä laitettu viestiä tai soiteltu, mut jos meses satuttiin samaan aikaan oleen, niin laitettiin jutellen.
mies kyllä välillä laitto viestiä kännykkään että älä ihmettele jos häntä ei ole meses näkynyt, kiireitä...
mua ei sillai ole "huolestuttanut" tämä. sillä aikaisempien kokemusten mukaan se "liian usein" yhteydenpitokaan ei ole ollut hyvä...
sitä ajanmyötä hermostu tai kyllästykin jos joka päivä soitti ja useasti päivän aikana...
no me alustavasti puhuttiin tapaamista mut ei varmaksi oltu lyöty lukkoon ja mies sit muutaman päivän päästä ilmoittelikin ettei töitten takia pääsekään.
sit yhtenä päivänä mies ihan yllättäen laitto viestiä ja kysy voitaisko tavata tänään, sitten soitettiin siin ja sovittiin et ei tänään mut huomenna olis aikaa...
sitten tavattiin, varmasti kumpaakin jännitti ja paljon...
mutta kun tavattiin, niin ainakin minun kohdalta se jännitys haihtui aika hyvin ja tunsin olevani aikalailla oma itseni...
mentiin kahville, keskusteltiin, tutustuttiin paikkoihin (meillä on välimatkaa noin 120-130 km ja mies viitsi lähteä tänne asti vaikka oltais mun puolesta esim puolessa matkassa voitu tavata)
käytiin siin sit vähän jotain paikkoi kiertelemässä, itse ainakin koin että minulla oli mukavaa, kivaa, oikein hauskaa ja viihdyin, eikä mielestäni miestäkään mikään vaivannut tms.
tultiin hyvin juttuun, pidettiin oikeesti siin hauskaa ihan muittenkin ihmisten aikana, kuin oltais vanhoja tuttuja tai jotain...
itsestäni ainakin tuntui et joku kolahti, en ole ikinä aikaisemmin kenenkään miehen kohdalla tuntenut sellaista tunnetta ja ollut jotenkin niin vapautuneen oloinen kuin tämän miehen seurassa, vietettiin aikaa yhdessä muutama tunti, tuntui et pitkä aika mitä olen yleensä ensi tapaamisella ollut...
siin yhdes vaihees kun istuttiin ja juteltiin, tuli sellainen hiljainen hetki mutta ei mitenkään vaivautunut olo vaan katsottiin toisiamme silmiin, tuli halu suudella toista mutta kumpikaan ei uskaltanut tehdä aloitetta (mies kerto jälkeenpäin mesen kautta että hänen olis tehnyt mieli suudella mutta ei uskaltanut, uskoisin että se oli se hetki kun tunsin ihan samalla tavalla)
tapaamisen jälkeen puhuttiin et katsotaan jossain vaiheessa uusi tapaaminen, soiteltiin ja ollaan laitettu viestiä, juteltu meses samaan tapaan, taukoja pitäen...
mutta jaarittelut sun muut sikseen, voisiko tämä suhde toimia? siis jos tuntuu et muuten olis valmis koittamaan, kiinnostusta on jne mutta välimatkaa on se 130 km???
hän on vakituisessa vuorotyössä. minä en ole vakituisessa työsuhteessa mutta 3-vuorotyössä josta nyt olen "opintovapaalla", opiskelen aikuisopiskeluna ja koulupäiväni eivät ole ihan joka päivä ja samaan aikaan. yksi vakio ilta viikossa joka viikko tosin on...
itse olisin valmis kyllä lähtemään välillä hänen luokseen, tottapuhuen minua ei sido oikeastaan asuinpaikkakunnalleni mikään, olen ihan toisella paikkakunnalla opiskelemassakin ja olen muutenkin opiskelujen jälkeen suunnitellut lähteväni muualle...
minulla olisi tällä hetkellä mielestäni mahdollisuus järjestää tapaamiset miehen aikataulun mukaan, mutta tottapuhuen minua painaa tuo välimatka siksi, että tuumaako mies että tarvis kattella kuiteski lähempää naista???
minulla on ennenkin ollut "kaukosuhteita" mutta ei matka kuitenkaan ole ollut niin pitkä kuin 100 km tai päälle, vaikka siin lähettyvil joskus onkin ollut
tapaamiset on olleet ihan järjestelykysymys ja joskus on tapailtu harvemmin...
itse olisin tuon pituiseen matkaan valmis, samassa kaupungissa missä mies asuu, asuu myös muutama ystäväni ja sukulaiseni...
mutta mitä mieltä olette? mikä on sopiva välimatka jotta suhde voisi kestää? tai että suhde voisi edes alkaa??
Vastaukset 10
Vanhimmat
Monet ajaa joka päivä pidempiä työmatkoja, kuin tuo teidän välimatka.
Näette ja viestittelette ihan yhtä usein, kuin ne, jotka asuu samassa kaupungissa. Joka tapauksessa oli kaukosuhde tai ei, sillä välimatkalla ei ole seurustelusvaiheessa väliä, se voi olla vieläpä plussaa!! ettei koko ajan näe, pysyy tietty jännitys yllä..
Kyllä toisiaan rakastava pari muuttaa lopulta samaan osoitteeseen.
Itse tapasin puolalaisen mieheni 4 vuotta sitten.Vuosi meni ihanasti,kunnes miehen oli aika lähteä.2 vuotta odotin toivoen että joskus vielä näkisimme.Toiveeni toteutui.Nyt olemme onnellisesti naimisissa.Ja saan pitää mieheni vihdoinkin kainalossani.Joku sanoi joskus minulle että mulla kävi jumalaton tuuri,ja niin se taitaa ollakin.Mutta kerrankin minun tuurini oli hyvä.. :) Matka on aina niin pitkä,kuin mitä siitä itse teet.Toivottavasti päädyt hyvään ratkaisuun.. :) hyvää vuoden alkua!
... ei tuo välimatka kovin ihmeellinen ole. Eli siinä mielessä ei ongelmia. Ei tuota oikein voi vielä edes kaukosuhteeksi laskea. Toki nuo työvuoro-ongelmat ovat merkittävämpiä.
jep, kaippa ne oikeat kaukosuhteet ovat vielä pidempiä. mutta tuntuu että toisille miehille jo 70 km on aivan liian pitkä välimatka, siksi mietinkin, miten käy, pitääkö tämäkin mies tuota matkaa ihan liian pitkänä...
Moi
Tosiaan, nykyaikana halutaan olla itsekkäitä.Nainen pitäisi olla mut vaikka autot hienoja ja tiet aurattuja eivät viitsi nähdä vaivaa oikeiden suhteiden takia..mun kaverikin sanoo et on liian pitkä työmatka tuo 85 km ajaa 5 päivässä?Helppo siisti sisätyö jne ois oma kulta kotona jonka kanssa harrastaa kaikkea kivaa myös viikolla.Nyt keskitytään viikonloppuun: seksi, harrastukset yms loma -ajaksi...miksi näin .Sitoutumiskammo vai mikä?Haluaa kuulemma matkustella ja ei omistaa mitään...satsaa kuntoiluun ja itseensä.Minä hyvä lisä , mutten elämän pääasiako?
Hei!
Älä anna tuon välimatkan estää suhdetta ja tuskin se on miehellekään ongelma.. Sehän on lyhyt matka ja välin ajaa nopeasti. Omassa suhteessani meillä on noin 500km välimatkaa mutta ei se ole haitannut.. tietenki ikävä on kova kun ei voi ihan joka viikko nähdä mutta sitten kun näkee niin ne hetket on korvaamattomia. Pystytte varmasti järjestämään aikataulunne niin että ehditte viikoittain näkemään. Onnea mahdolliselle suhteelle!
Hei, elämä on riskien ottamista. Mitäpä jos katsoisit. Jos kalahtaa kiville, se vain kasvattaa. Opit itsestäsi ja miehistä taas jotain. Tiedät ainakin sitten mitä ET halua. Mikäli niin huonosti käy, ettei ole MR Right. Täällä kaukosuhteilijat seurustelevat pidempien matkojen taakse ihan menestyksellä - joillekin se näkyy sopivan ja jotkut haluavat suhteen, että ollaan päivittäin tekemisissä. Valinta on yksin sinun.
tv. kanssasisar
>mutta tottapuhuen minua painaa tuo välimatka siksi, että tuumaako mies että tarvis kattella kuiteski lähempää naista???
jos olet hänen etsimänsä, ei hän lähempää parempaa löydä :)
välimatka ei ole mahdoton ja sinulla joustavat ajat, tulevaisuus voi helpostikin olla saman katon alla.
Kertomasi suutelu-juttu kertoi, että ajattelette huomaamattanne aika samalla tavalla :D
molemmat arvostaa toista ja miettii, mitä se toinen haluaisi. jatkossa vaan juttelette vielä enemmän keskenänne siitä mitä haluatte tehdä ja mitä suhteeltanne haluatte.
rentous kertoo, että sinä olet löytänyt itsellesi sopivan ihmisen ja kyllä huomaat toisestakin, jos hän viihtyy seurassasi...
Kannattaa katsoa loppuun asti.
päätin uskaltautua kertomaan miehelle tunteistani ja että haluaisin tutustua häneen ja hänen elämäänsä vielä paremmin jne.
mietittiin sitten noita tapaamisia. mietittiin et josko tavattais jossain puolessa välin matkaa tms. juteltiin myös siitä että minä voisin kyllä välillä lähteä hänen luokseen...
tällä hetkellä taidamme molemmat olla valmiita koittamaan mitä tästä mahdollisesti tulee :)
..että noin sitten kävi.. :) Onnea teille.