Kuinka kauan toimii?

Kyllä kaukosuhteen saa toimimaan, jos on rakkautta ja luottamusta toiseen. Tapasin ihanan miehen ja kuvittelin, ettei suhde toimisi pitkän välimatkan vuoksi. Erinäisistä syistä emme ole voineet muuttaa yksiin ja olemme kulkeneet noin kolmen tunnin välimatkaa pian 10 vuotta. Laukkuja on pakattu matkaan vuorotellen tilanteiden mukaan. Ei helppo vaihtoehto, mutta vaihtelua riittää.. Loma-ajat,
jos sattuvat vielä yksiin, on yhtä juhlaa tai arjen opettelua.. Antaa monenlaiset mahdollisuudet, joita kaikilla ei ole.. Suosittelen kokeiltavaksi...

Olen asunut Keski-Euroopassa jo 12 vuotta. Jouluna 1999 tapasin Suomessa lomallani aivan ihanan miehen. Siinä saman loman aikana päätimme jo että me olemme tästä lähtien pari, ja muita ei tapailla.

Asuimme siis kahdessa eri maassa seuraavat 3,5 vuotta. Pidimme päivittäin yhteyttä sähköpostilla, viikonloppuisin soitettiin megapuheluja (kolme-neljä tuntiakin kerralla). Nähtiin noin kolme-neljä kertaa vuodessa, eli aina kun oli lomaa, suuntasin Suomeen. Myöhemmässä vaiheessa mies myös tuli muutaman kerran luokseni.

Kyllähän sen kesti, kun pakko oli, mutta ei se helppoa ollut. Eroaminen loman jälkeen oli kerta kerralta vaikeampaa.

Kaikkien noiden vuosien ajan mies teki kovasti töitä että saisi järjestettyä työpaikan minun asuinmaastani. Olimme jo molemmat yli kolmekymppisiä, ja asettuneet hyvin työelämään. Hänellä oli Suomessa erittäin hyvä, hyvin palkattu työ, joten en missään nimessä halunnut että hän luopuu siitä ja urakehityksestään vain minun takiani (uskon että jos niin olisi käynyt, asia ei olisi voinut olla vaikuttamatta suhteeseemme jossain vaiheessa). Samalla tavalla en missään nimessä halunnut luopua omasta hyvästä työpaikastani ja palata Suomeen.

Kesällä 2003 mieheni sai hyvän työpaikan huomattavasti lähempää minua, eli naapurimaasta, parin tunnin junamatkan päästä. Tämä oli jo ihanaa, koska saimme viettää kaikki viikonloput perjantai-illasta sunnuntai-iltaan yhdessä. Se tuntui jo aivan taivaalta. Ennen hänen muuttoaan menimme myös naimisiin.

Sitten vuoden kuluttua eli kesällä 2004 onni potkaisi kunnolla, sillä mieheni sai loistavan työpaikan kaupungista, jossa minä jo asuin. Pääsimme siis vihdoinkin muuttamaan yhteen.

Nyt olemme tässä elelleet 3,5 vuotta ja joka päivä on yhtä juhlaa. Toista ja toisen läsnäoloa osaa arvostaa vieläkin enemmän, kun muistaa miten inhottavaa aikaa se erossa olo oli.

Kyllä se kesti, kun tahto oli vahva, ja meillä molemmilla selkeä tunne, että tämä on se ihminen jonka kanssa haluan loppuelämäni viettää. Mutta ei se helppoa ollut, ja ikävä oli välillä suunnaton.

Nyt, kun tiedän miten kivaa on asua ja olla yhdessä, en usko että enää selviäisin kaukosuhteesta. Miehelleni saattaa tulla jossain vaiheessa työuraansa mahdollisuus lähteä muutamaksi vuodeksi kauaksikin; Afrikkaan tai Aasiaan, ja olemme jutelleet että menen kyllä mukana, vaikka sitten itse en voisikaan siellä mitään töitä tehdä. Niin ikävää olisi olla erossa.

Oletko suhteessa ulkomaalaiseen? Jos olet, toivon että leivänpaahtimestasi syttyvä tulipalo vie sinut ja koko omaisuutesi mennessään, jolloin sinun koko muistosi katoaa maan päältä. Tämä on rangaistus joka on kohtaava kaikkia ketkä luonnon lakeja rikkovat häpeilemättä. Amen.

minä elin mieheni kanssa 6 v,kaukosuhteessa.mies asui ulkomailla.minä täällä suomessa.kyllä sit kummasti jaksaa odottaa kun toista oikeasti rakastaa.eikä me nähty kuin 1-2 kerran vuodessa.nyt hän asuu suomessa ja vauva meille syntyy huhtikuussa2008=)ps.pitää osata luottaa se on tärkein asia.

Kuinka kauan lähisuhde toimii? Onko rakkautta pidemmän päälle olemassakaan?
Samoilla perusasioillahan sitä toimii kaukosuhde kuin ihan 'tavallinen' suhdekin. Samalla tavallahan sitä pettää lähempänäkin asuvaa kuin kaukorakkautta, jos on pettääkseen. Näin minä sen näen. Ja omalla kohdalla kaukosuhde toimi hyvin noin 3 vuotta ennen kun siitä tuli hyvin lähisuhde, saman katon alle kun muutettiin. :) Välimatkaa oli 2000 km ja nähtiin kerran kuussa - kerran puolessa vuodessa, riippuen töistä ja muista. Mielessä ei kertaakaan käynyt toisen unohtaminen, pettäminen eikä jättäminen. Luottamustahan se vaatii, mutta mikäpä suhde ei..?

Olin seurustellut mieheni kanssa 2-v kun jouduin lähtemään ulkomaille töihin 6kk. Minulla eikä miehellänikään ollut mahdollisuutta käydä kyläilemässä töiden takia. Suomessa asuessamme miehen työn takia meillä oli usein kuukausia jolloin nähtiin vain viikonloppuisin.

3kk vietettyäni ulkomailla erosimme. Meillä oli välissä myös aika vyöhykkeitä, joten oli myös hankala sopia yhteisiä puhelu aikoja jne jottei toisen työ ja elämä siitä kärsisi.

Palasin Suomeen ja tapasin erittäin ihanan miehen, tapailimme muutaman kk kunnes taas jouduin ulkomaille, tosin vain 3kk. Joten en nyt tiedä mitä tässä uudessa tilanteessa tapahtuu vai tapahtuuko mitn. Ollaan oltu yhteydessä noin kerran parissa viikossa, mutta me ei seurustella joten....

Itse olen kyllä niin hellyyden kipeä etten kestä kaukosuhteita, joten siitä kai erokin tuli. Pettämistä ei ainakaan minun puoleltani tapahtunu, ja en kyllä usko että ex-miehenikään puolelta.
Kuukauden kyllä kestää kuka vaan mutta minulle se alkaa kyllä olla maksimi. Ei seksin vaan toisen läheisyyden takia.

Seurusteltuani 2 vuotta onnellisessa suhteessa jouduin opiskelujen vuoksi muuttaa toiselle paikkakunnalla ja suhteemme muuttui etäsuhteeksi. Ensimmäiset puoli vuotta suhteemme toimi hienosti. Nähtiin joka viikonloppu. ikävä oli suuri, mutta oltiin silti onnellisia. Sitten mies meni armeijaan ja nähtiin vain kerran kuukaudessa. Silloin alkoi mennä huonosti. Mies alkoi kohdella minua todella huonosti. Itse rakastin häntä valtavasti ja halusin yrittää jatkaa ja toivoin että kaikki olisi vielä joskus hyvin. Siedin todella hirveää kohtelua.

Mies alkoi arvostella ulkonäköani ja pukeutumistani jatkuvasti. Lisäksi hän sai minut jatkuvasti tuntemaan itseni tyhmäksi ja ala-arvoiseksi. Sain myös syömishäiriön. Hän alkoi tuntea seksuaalista mielihyvää minun lyömisestä ja siitä jos kiljuin. Hänen mielestään minun olisi pitänyt siivota hänen asuntonsa, pestä pyykit yms. kun olin käymässä hänen luonaan. Hän itse ei juuri koskaan enää tullut käymään minun luonani. Hän muuttui aivan toiseksi ihmiseksi.

Lopulta hän jätti minut, koska oli ihastunut työkaveriinsa. Itsekin suunnittelin useasti viimeisen vuotemme aikana jättäväni hänet, mutta rakastin häntä liikaa. En vain pystynyt.

Nyt olen onnellinen siitä että viimein erosimme.

Tapasin poikaystäväni asuessani vuoden Ranskassa, koko sen vuoden ajan seurustelimme tiiviisti ja kun paluuni Suomeen koitti, ei edes puhuttu vaihtoehdosta,että suhde loppuisi. Valmistauduimme kaukosuhteeseen. No se olikin paljon rankempaa, kun olis kuvitellut...Ja kun tässä ollaan aika nuoria viellä, poikaystäväni oli silloin 23 ja minä 16-17 v...
Puolivuotta kestimme niin,että tapasimme noin kahden kuukauden välein, hirveästi puhuttiin puhelimessa ja mailailtiin. Sitten puolenvuoden jälkeen alkoi vaikeudet. Ikävä oli kamala, mutta itse halusin alkaa kokea muuta, aloi aika lailla miettiä elämääni ja niinpä halusin erota. No, mieshän ei helposti luovuttanut vaan tuli sitten tänne käymään, mikä ei ollut helppoa. Siitä seuraava vuosi meni niin, että oltiin erossa ja palattiin yhteen...monta kertaa. Tunteet oli niin järkyttävän kovat aina kun tavattiin, että niitä ei voinut vastustaa. Viimeiset puolivuotta sitten elettiin ns.vapaassa suhteessa, koska ei vain haluttu päästää irti. Seuraavan kerran kun tavattiin (eli nyt jouluna), niin haluttiin mennä naimisiin, mutta koska se ei oikeastaan sopinut kummankaan elämäntilanteeseen,niin päätettiin että nyt erotaan lopullisesti. pakko pystyä päästämään irti. Se on kai se vaikein,kun on kiintynyt johonkin..oli toinen sitten samassa maassa tai ei.
Tässä sulle tarinaa kaukosuhteesta...ei oo helppoo, mutta oon ehdottomasti sitä mieltä että aina kannattaa yrittää!