Olen 18 vuotias tyttö ja poikaystäväni on 25v. Olemme seurustelleet puolitoista vuotta. Välimatkaa meillä on vaivaiset 16km. Itselläni ei ole vielä ajokorttia ja poikaystäväni joutuu ramppaamaan eres takaisin kuskaten mua.
Meillä on alkanut menemään tosi huonosti viimeaikoina. Tätä samaa on kyllä jatkunut viime kesästä saakka ainakin, mutta se vain pahenee ja pahenee.
Poikaystävälläni on oma yritys, koneurakointiyritys joka on samalla myöskin hänen harrastuksensa. Hän viettää kaiken mahdollisen aikansa raktoreiden ja muiden koneiden parissa muutaman ikäiseni ystävänsä kanssa. Minua ei taas tippaakaan kiinnosta koneet. Poikaystäväni tulee aina perjantai-illalla hakemaan minut luokseen ja meillä olisi tarkoitus viettää ihana vkloppu yhdessä viettäen laatuaikaa. Näin sanon minä, mutta poikaystäväni ei ota kuuleviin korviinsa. Hän ei välitä mistään mitä puhun hänelle. Kaikki menee vaan toisesta korvasta pihalle.
Olen erittäin yksinäinen ja ujo persoona. Olen sisäänpäinkääntynyt ja surullinen. Haluaisin jatkuvaa huomiota, mitä en saa koskaan. Kotona on sama juttu. En tule toimeen edes vanhempieni kanssa. En juttele kenellekkään. Ainakun yritän jutella poikaystävälleni murheistani, niin hän ei välitä. Hänen silmissään olen vain joku pikkuotus jossain tuijottamassa.
Lähdemme aina autolla ajelemaan jonnekkin. Esim jonnekkin huoltoasemalle, missä hänen kaikki kaverinsa päivystävät. Poikaystäväni menee tietenkin juttelemaan heille raktoreista yms poikien jutuista ja minä vaan hiljaa istuskelen vierellä koko päivän. Ainakun avaan suuni niin kukaan ei ota kuuleviin korviinsa. Ajatelkaa istun koko päivän siinä puhumatta sanaakaan, eikä kukaan edes kysy mitään. Joudun koko ajan odottelemaan poikaystävääni, joko hän on puhelimessa parhaimmillaan tunnin putkeen, juttelee jonkun kanssa parkissa, on vessassa, tupakilla, laskee tulojaan yms. Koko ajan vaan istun siinä vierellä. Aina jos aloitan tekemään jotain, niin tulee moitteita ja kysytään mitä teen ja miksi. Parempi vain että istun hiljaa paikallaan niinkuin suurimman osan ajastani.
Haluaisin sellaisen suhteen, missä myös minut huomataan ja minusta välitetään, mutta en kuitenkaan halua erotakkaan. Haluan silti pitää nämä samat kuviot, mutta olen koko ajan surullinen. Itken lähes päivittäin.
Jos huomautan poikaystävälleni jotain näistä asioista, niin hänen mielestään tinttailen ja olen ärsyttävä, eli lähes päivittäin.
Mikä tässä nyt sitten olisi ongelma? Miksi olen koko ajan surullinen yms?
Meillä on alkanut menemään tosi huonosti viimeaikoina. Tätä samaa on kyllä jatkunut viime kesästä saakka ainakin, mutta se vain pahenee ja pahenee.
Poikaystävälläni on oma yritys, koneurakointiyritys joka on samalla myöskin hänen harrastuksensa. Hän viettää kaiken mahdollisen aikansa raktoreiden ja muiden koneiden parissa muutaman ikäiseni ystävänsä kanssa. Minua ei taas tippaakaan kiinnosta koneet. Poikaystäväni tulee aina perjantai-illalla hakemaan minut luokseen ja meillä olisi tarkoitus viettää ihana vkloppu yhdessä viettäen laatuaikaa. Näin sanon minä, mutta poikaystäväni ei ota kuuleviin korviinsa. Hän ei välitä mistään mitä puhun hänelle. Kaikki menee vaan toisesta korvasta pihalle.
Olen erittäin yksinäinen ja ujo persoona. Olen sisäänpäinkääntynyt ja surullinen. Haluaisin jatkuvaa huomiota, mitä en saa koskaan. Kotona on sama juttu. En tule toimeen edes vanhempieni kanssa. En juttele kenellekkään. Ainakun yritän jutella poikaystävälleni murheistani, niin hän ei välitä. Hänen silmissään olen vain joku pikkuotus jossain tuijottamassa.
Lähdemme aina autolla ajelemaan jonnekkin. Esim jonnekkin huoltoasemalle, missä hänen kaikki kaverinsa päivystävät. Poikaystäväni menee tietenkin juttelemaan heille raktoreista yms poikien jutuista ja minä vaan hiljaa istuskelen vierellä koko päivän. Ainakun avaan suuni niin kukaan ei ota kuuleviin korviinsa. Ajatelkaa istun koko päivän siinä puhumatta sanaakaan, eikä kukaan edes kysy mitään. Joudun koko ajan odottelemaan poikaystävääni, joko hän on puhelimessa parhaimmillaan tunnin putkeen, juttelee jonkun kanssa parkissa, on vessassa, tupakilla, laskee tulojaan yms. Koko ajan vaan istun siinä vierellä. Aina jos aloitan tekemään jotain, niin tulee moitteita ja kysytään mitä teen ja miksi. Parempi vain että istun hiljaa paikallaan niinkuin suurimman osan ajastani.
Haluaisin sellaisen suhteen, missä myös minut huomataan ja minusta välitetään, mutta en kuitenkaan halua erotakkaan. Haluan silti pitää nämä samat kuviot, mutta olen koko ajan surullinen. Itken lähes päivittäin.
Jos huomautan poikaystävälleni jotain näistä asioista, niin hänen mielestään tinttailen ja olen ärsyttävä, eli lähes päivittäin.
Mikä tässä nyt sitten olisi ongelma? Miksi olen koko ajan surullinen yms?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Katse tulevaisuuteen. Tee päätös.
Traktori
Nokun en enää edes tiedä mitä haluan, haluanko mitään ..
En tiedä millaista on normaali arki parisuhteessa ..
Pelkään että tämä sama jatkuu kun ollaan vähän vanhempia, kun on aika perustaa perhe ..
Haluan onnellisen ja paljon yhdessä aikaa viettävän perheen ..
No jos kaipaat jotain töytäisyä päätöksen tekemiseen niin selvä sitten. Tee se, eli jätä poikaystäväsi.
Ei tuo tilanne tuosta itsestään paremmaksi muutu ja jos sinulla ei ole keinoja sen muuttamiseen niin liian vaikeaksi menee. Jos perheen perustaisitte niin ei se siitä mihinkään muutu. Jos lapsen yhdessä saisitte niin ei se siitä itsestään mihinkään muutu.
Kysyt että onko tuo tilanne normaalia parisuhdetta. No jos tuo on oikea kysymys, niin vastaus on että ei ole. Eli kyllä siinä normaalissa parisuhteessa otetaan kumpikin osapuoli huomioon.
Jos pelkäät jääväsi yksin tai jotain niin hei järki käteen... olet kahdeksantoista vuotias. Et varmasti ole yksin edes montaa kuukautta josset itse tietoisesti välttele muita ihmisiä. Ja takuulla et ole koko elämääsi yksin vaikka ihmisiä välttelisitkin.
Jo tuo mitä sanot tuossa lopussa "Haluan onnellisen ja paljon yhdessä aikaa viettävän perheen .." pitäisi riittää syyksi ottaa itseään niskasta kiinni. Toki paremman etsiminen on aina riski, mutta jos sinulla on selvä päämäärä niin sinun tulee pyrkiä siihen, eikä vain odottaa että asia tapahtuisi jonkun ihmeen kautta. Ja tässä ei edes mitään riskiä ole olemassa koska et varmasti tule samaan mitään "paljon yhdessä aikaa viettävää perhettä" nykytilanteesa, joten kaikki muutos on parempaan päin.
Jim sanoikin asian jo halki.
Olen samaa mieltä.
Näen, että sinussa on 18-vuotiaana alkavan ripustautujan vikaa. Tässä maailmassa kukin elää oman elämänsä ja kukin elää myös toisen kanssa. Mutta aina on tultava toimeen itsensä kanssa. On hyväksyttävä itsensä.
Okei. Ole hiljainen. Saa hiljaisia olla olemassa. Mutta luultavasti poikaystäväsi arvostaa toisenlaisia ihmisiä ja toisenlaista elämää kuin mihin sinä haluaisit häntä pakottaa.
Ei 25-vuotias tuosta muutu, älä luule. Jos hänelle ovat jo nyt tärkeitä mainitsemasi asiat, ne ovat vielä tärkeämpiä, kun hän saa sinut varmistetuksi itselleen kotiin avoliittoon.
Ja silloin vasta yksin olet.
Nyt tartu itseäsi niskasta kiinni. Katsele ympärillesi. Aivan selvästi olet poikaystävälle mukava välietappi, et erityisen tärkeä.
"Haluaisin sellaisen suhteen, missä myös minut huomataan ja minusta välitetään, mutta en kuitenkaan halua erotakkaan."
Uutinen; jos haluat suhteen jossa sinut huomioidaan, ei se ole tämän miehen kanssa.
***
Vaikeat valinnat eivät ole vaikeita sattumalta. Eli sellainen sinulla on edessä.
Lapsena ihminen oppii että jos ei omat taidot riitä niin tarpeeksi murjottamalla joku saattaa korjata asian. Aikuisiässä tämän toimivuus alkaa rapisemaan huomattavasti. Tosin naiseilla on tässä pieni sukupuolen suoma etu :-) Miehet oppivat nopeammin että murjottamalla ei ainakaan naisrintamalla ole autuaita hetkiä tiedossa...
Kannattaa myös asennoitua siihen että se unelmien prinssi ei ole se auringon nousu ja lasku vaikka sellainen löytyisikin. Monet kuluttavat koko ikänsä tai ainakin nuoruutensa jonkin mystisen ja täydellisen kumppanin etsinnässä ja eivät itse ehdi siinä ohessa kasvaa tarpeeksi.
Tämä sinun miehesi ei kuulosta oikealta sinulle. Kuvauksesi perusteella roikut hänessä vain sen takia kun et uskalla tavoitella sitä mitä oikeasti haluat. Tiedoksi myös että mies kuulostaa kyllä melko normaalilta nuorelta parikymmpiseltä mieheltä, eli vaikka erilaisa miehiäkin on, niin samoja piirteitä kuitenkin löytyy hyvin monesta hänen ikätoverista. Sinulle poikaystävä on ilmeisesti maailman tärkein juttu ja nuorelle mihelle tyttöystävä on vähn niinkuin mauste hampurilaisessa... maustetta pitää olla, mutta se ei ole kuitenkaan se juttu mitä ruokalistalta tilataan :-)
Jos kerran itket aisian kanssa päivittäin, niin tiedät varmaan että vaikea päätös sinun on tehtävä - tiedät sen, mtta et vain halua / uskalla sitä tehdä.
Ainiin ja yksi juttu unohtui... Olettehan puhuneet asiasta kunnolla (riidelleet)? Yksi naisten yleispiire on että ongelmanratkonta sisältää oman pään sisällä 90% jotain pirujen maalailua ja maailman loppua ja vain 10% "keskustelua" joka yleensä tapahtuu naisen logiikalla (siis oletetaan että mies ymmärtää telepatiaa ja rivien välejä epärealistisen yliluonnollisilla kyvyillä). Kissa pöydälle ja huutoa päälle jos asia on vakava!
Luepa tuo sinun kirjoittamasi teksti ikään kuin vieraana, huomaat, mitä sinun täytyy tehdä.
Ehkä sen jo vaistoatkin, kun aloit asiasta kirjoittamaan.
Häivy hyvän sään aikana ja jätä mokoma kone!
Olen tosi epävarma. Olen epävarma kaikesta. Minun on tosi vaikea tehdä päätöksiä. Pientenkin asioitten valitseminen on iso haaste. Tuntuu, että valitsen aina väärin. En etene missään. Käyn läpi samoja asiota päivästä toiseen. Loppujenlopuksi tuntuu siltä, että en tiedä enää ollenkaan mitä haluan ja mikä on oikein.
Vanhempani ovat täydellisyyteen pyrkiviä ja tiukkoja. Kaikki on mentävä justiin prikulleen tietyn kaavan mukaan. Minulla pitäisi olla automaattisesti kaikki hyvin. Minun pitäisi olla joku jumala. Äitini moittii minua jatkuvasti kaikesta mitä teen. Mikään ei ole hyvä. Mikään ei mene oikein. Se on niin raskasta elämää.
Olen ollut lähes koko ikäni täällä pienessä huoneessani tietokoneeni kanssa. Ei kavereita, ei mitään. Olen ihan itsekseni sekavan päänuppini kanssa. Tuntuu, että en pysty lähtemään täältä minnekkään huoneeni ulkopuoliseen maailmaan. Pelkään. Valitettavasti nyt on myös tätä kirjoittaessani se tunne, että en tiedä mitä kirjoitan.
Haluan ja haluan kaikenlaista, haaveilen yhtä sun toista, pyrin luultavasti myös täydellisyyteen. Odotan ihmisiltä liikoja. Haluan kaiken toimivan ylimmällä tasolla. Siksi junnaan.
Kutsun poikaystäväni usein viikolla iltaisin kylään luokseni. Hän tulee aika myöhään, hoidettuaan ensin kaikki omat hommansa, joita riittää yötä päivää. Minut muistetaan aina silloin, kun kaikki "tärkeimmät" asiat on hoidettu alta pois. Minut aina viimeisenä, oli aika ja paikka tai tilanne millainen hyvänsä. En jaksa enää olla viimeinen. En jaksa olla huomaamaton. Haluan tuntea sen tunteen, että minusta välitetään, että olen jonkun elämässä kultaakin kalliimpaa.
Kun poikaystäväni saapuu meille iltaisin, niin se on hänelle sitä rentoutumisen aikaa, ja rentoutuminen on hänelle nukkumista. Minä taas haluan ja toivon, että voisimme edes joskus rentoutua yhdessä. Mutta mitä se sitten olisi? Tv tuijottelua, korttien pelaamista? Ihan niinkuin sekään ei riittäisi minulle. Mitä se "jotain muuta" on? Mitä te teette poikaystävienne kanssa vapaa-ajalla?
Entiset suhteeni eivät ole edes verrattavissa tähän nykyiseen. Kaikki muut ovat olleet joko yhdenillan söhellyksiä, petetyksi tulemista, teini "suhteita" jne. Itseasiassa tämä on varmaankin ensimmäinen suhde, jonka otan ihan oikeasti tosissani. Olen ollut hyvin paljon erilaisten ihmisten kanssa. On ollut liian läheisyyden kipeää ja mustasukkaista perässä laahustamista. Mistä löydän sellaisen "ihan tavallisen" mukavan, huomaavaisen, välittävän, rakastavan jne. poikaystävän?
Lisäys: Kyllä saan poikaystävältäni niitä hetkellisiä rakkauden osoituksia, mutta se on niin vähäistä. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta ei näytä sitä.
Tuossa on nyt jo niin paljon asiaa että ei oikein tiedä mistä lähteä liikkelle :)
Mutta jos yritän ensin tuosta täydellisyyteen pyrkimisestä. On tutkittu juttu että esim. kolussa pelkästään hyviä numeroita saavat perfektionistit eivät myöhemmässä elämässä menesty yhtään sen paremmin kuin huonompia numeroita saavat. Samanlaisissa keskivertoduuneihin ja ihmissuhteisiin hekin päätyvät. Ja syy on siinä että vaikka he periaatteessa eivät pelkää kovaa työtä jota menestyminen vaatii, niin he pelkäävät epäonnistuvansa. Eli eivät uskalla ottaa riskejä siinä pelossa, että jotain menee pieleen ja he eivät olekkaan täydellisiä. Koska mikään elämässä ei kuitenkaan mene niinkuin suunnittelee, niin täydellisyyteen pyrkijät "epäonnistuvat" kuitenkin aina jossain. Ja syyttävät sitten siitä itseään tietysti. Jopa sen voi laskea epäonnistumiseksi, että vaikka olisi mahdollisuudet pärjätä paremmin elämässään, niin silti on tyytynyt riskittömään vaihtoehtoon.
Vaihtohtona täydellisyyteen pyrkimiselle ovat juuri ne riskit. Eli että uskaltaa tavoitella sitä mitä tahtoo eikä pelkää epäonnistumisia. Epäonnistumisia toki tulee, mutta ne pitää ottta oppimiskokemuksia eikä jäädä murehtimaan niitä jälkikäteen. Esim. sinun tilanteessasi (tämä on puhdas arvaus) yksi asia joka voi sinua mietityttää on se että jos myöntäisit itsellesi että tuo nykyinen suhteesi ei ole sitä mitä haluat, niin sehän tarkoittaisi että olet epäonnistunut monessa asiassa. Olet panostanut sellaiseen suhteeseen jolla ei ole tulevaisuutta, olet lähtenyt sellaisen miehen tyttöystäväksi joka ei olekkaan sitä mitä piti jne jne. Mutta jos ajattelet asian niinpäin että sinä et ole epäonnistunut, vaan päinvastoin oppinut tästä jotain, niin se irtautuminenkin on paljon helpompaa. Tiedät nyt enemmän elämästä ja osaat etsiä sellaista parisuhdetta, jossa on ne asiat joita haluat.
Sinä et ole vastuussa äidillesi ja sinun ei tarvitse olla täydellinen. Ja voit sen hänelle myös suoraan sanoa. Täydellisyys on kuitenkin puhdasta illuusiota.
Siihen mitä parisuhteessa pitäisi tehdä vapaa-ajalla on vaikea vastata kun tilanteet vaihtelevat. Lisäksi itsellänikin on aina ollut tuon asian kanssa ongelmia :) Mutta jos sinä olet ainut jota asia häiritsee (ja se poikaystäväsi ei halua asiaan ottaa kantaa) niin mitäs siinä sitten tekisi... Melkein voisit jopa aloittaa uuden kekustelun aiheesta vaikka tällä samalla palstalla tms koska jos yrität ympätä kaiken tähän samaan viestiketjuun niin vastaustenkin pitää olla pitkiä.
Mitä tulee siihen että mistä kuvailemiasi miehiä löytää niin en osaa vastata. Ei ole kokemusta miesten etsimisestä :) Itse olen muutamia naisia tavannut täältä suomi24 teffipalstalta, joten jos se tietokone on sinulle luonnollinen kommunikaatioväline niin ehkä sieltä sitten...
Mitä tuohon epävarmuuteen tulee niin siihen voisi jopa koettaa etsiä ammattiapua. Vähin mitä tilanteessasi tekisin olisi kuitenkin se, että koittaisit käydä ulkona enemmän niin että se elämä ei tosiaan keskity vain siihen yhteen ja samaan huoneeseen...