Kokemuksia miesten erosta ja uusista suhteistan ?

"Miten koitte eroprosessin?"

Alku oli kaikkein vaikeinta... se että sain ajatukseni eron mahdollisuudesta kerrottua vaati melkein kaksi kuukautta... sitten kun se alkoi purkaantumaan niin aina vain helpommaksi ja itsestäänselvemmäksi valinnaksi se muuttui se ero.

Kun pääsi vihdoin omaan kämpään niin tajuton huojennus ja hyvä olo... vielä kun lapset ovat lähellä ja ex-kumppanilla ei ole mitään asiaa näiden seinien sisäpuolelle ilman kutsua niin nythän asiat tuntuu omalta, loistavalta ja juuri oikealta!

"Mitä ongelmia uudessa suhteessa koitte, miten pian olitte valmiita oikeasti sitoutumaan uuteen suhteeseen vai tarvitsitteko laastarisuhteen päästäksenne sen avulla entisestä irti?"

Ei tiedä. Ei ole uutta suhdetta. Ehkä virittelemässä pikkuhiljaa sellaista... ehdokkaita on muutamia.

En koe tarvitsevani laastarisuhdetta... (tosin, seksisuhde ehkä olisi ollut tarpeen) huomasin että olin oikeasti tunteellisesti jo niin eriytynyt kumppanistani jo kuukausia ennen varsinaista eroa että melkein pidin jo itseaäni "sinkkuna jolle on käynyt tosi köpelösti". Pettäjäksi en siltikään ryhtynyt... vsikka nautinkin passiivisesti saamastani huomiosta vastakkaiselta sukupuolelta. Pettää en halua ikinä- ihan jo siksi että se voisi vahingoittaa lasteni äitiä (hassua, exä on minulle kahtia; Lasteni äitiä tuen mutta ex-kumppanini on minulle yhdentekevä... ja ovat siis sama ihminen tietenkin!)... :)

Sen verran tuo vaikuttaa varmasti suhdevalintoihin että olen seuraavassa suhteessani varmasti varovaisempi ja otan suhteen alkutaipaleen ainakin "kevyemmin"... ja yritän tutustua siihen ihmiseen kunnolla.

Valmis periaatteessa heti jos oikeanlainen tulisi vastaan. Luultavasti pitää kuitenkin hioa kaikenlaisia sosiaalisia taitoja ennenkuin jotain voi taas syntyä...

"Minkälaista ajatusprosessia miehet käyvät erotilanteisssa läpi ja milloin olette kokeneet olevanne ns. sinut eron kanssa ?"

Monenlaisia. Pelosta ja kauhusta aina vapautumisentunteeseen saakka.

Sinut asian kanssa olin siinä vaiheessa kun kävimme parisuhdeterapiassa (oikeastaan myöhemmin sitten eroterapiassa, mutta sama terapeutti ja jatkumo) - ne asiat jotka koskivat lasteni hyvinvointia erossa ja perheen kahtiajakautuessa... kun tajusin että lapsille se parisuhteen hajoaminen on ällistyttävän merkityksetön asia... Ja että samaistuin sellaiseen tietoon että monien isien vanhemmuus muuttuu laadukkaammaksi eron myötä... silloin vapauduin tietyistä pelon tekemistä siteistä. Silloin tiesin että tää on oikea valinta.

Tokihan vieläkin on paljon asioita jotka kaivelee ja laittaa epäröimään, ei ihan vähää koskien vastakkaista sukupuolta yleensäkin (ovatko ne lohikäärmeitä vai pahansuopia noita-akkoja kaikki? ;-) ... mutta ei tunnu että mitään sellaista perimmäistä mörköä olisi läsnä, vaan asiat ennemminkin enimmäkseen järjesteyn tarpeessa ja siistimsien tarpeessa.

Olen eronnut kaksi kertaa, molemmat liitot kestivät 12 vuotta. Lapset on ekasta liitosta.

Mun erot on molemmat olleet sopueroja. Kukaan ei ole kostanut kellekään ja asiat on yritetty hoitaa niin, että lapset kärsii mahdollisimman vähän. Siinä ei kylläkään onnistuttu kovinkaan hyvin. Kommentoin ensin paha paha miehen lausetta. Hän sanoo: "kun tajusin että lapsille se parisuhteen hajoaminen on ällistyttävän merkityksetön asia". Noin se munkin kokemuksen mukaan on. Jos ero on laadultaan "hyvä", lapset ei siitä konkreettisesta erosta välttämättä kärsi, enemmänkin sitten sen sivuvaikutuksista. Omille lapsille ero oli enemmänkin jännä juttu: kun suhteet säiyivät molempiin vanhempiin ja nähtiin todella usein, he kokivat sen enemmän positiivisena tilanteena, että oli kaksi kotia lähekkäin. Ennen eroa lapsilla oli ahdistusta, sen toteuduttua ahdiastus katosi, kun uusi tilanne näytti, että elämä jatkuu.
Ongelmat alkoivat, kun vanhemmat kumpikin toivat uuden kumppanin peliin. Esipuberteettinen poika ei kestänyt sitä, että isä ja äiti paljastuivat mieheksi ja naiseksi. Jälkikäteen katsottuna teimme molemmat sen väärin: toimme uudet kumppanit liian äkkiä lasten todellisuuteen. Toki elämä rauhoittui uomiinsa, mutta siihen meni aikaa ja lasten voimakkaat reaktiot tuntuivat pitkään myös uusien parisuhteiden sisällä.

Vaikka ero saattaakin myös miehen kaaokseen, itsestä tuntui molemmilla kerroilla siltä, että ne taistelut ja kivut liittyivät aikaan ennen eroa. Eroprosessin sanotaan kestävän vuosia ja allekirjoitan kyllä tuon väitteen. Iso osa niistä eroprosessin vuosista ajoittu aikaan ennen varsinaista eroa. Mulla varsinaiset tuskat olivat eroa edeltävässä rikkinäisessä ajassa. Kun se ero sitten toteutui niin omasta mielestä sen sulattelu ei enää ollut kovin vaikeaa (verrattuna siihen edeltävään aikaan). Koin ne erot niin väistämättöminä, ne olivat jo niin valmiita toteutuessan, että niistä ei jäänyt hirveesti märehdittävää jälkikäteen.
Ei se tarkoita, etteikö niitä ajattelisi ja tutkailisi, mutta enemmän oppimisen hengessä: miten olla jatkossa viisaampi ja parempi. Mulla ei kummallakaan kerralla ollut mitään mustaa epätoivon alhoa eron jälkeen; se oli siellä liiton viimeisten vuosien sisällä.

Selviämistä tietysti auttoi molemmilla kerroilla uusi romanssi ja uusi nainen. Itselle on käynyt niin, että uudet suhteet ovat syntyneet edellisten raunioilla. Toki olen miettinyt, että käytän muita laastarina. Ehkä se on niin. Toisaalta olen ajatellut niin, että jos mulle syttyy tunne toista ihmistä kohtaan, en ala minkään säännön, en edes järjen mukaan sitä tunnetta rajoittaa, vaan katson mihin se vie.

Laastarisuhde-sanalla on ikävä kaiku. Se viittaa hyväksikäyttöön. Mun mielestä on luonnollista, että rakkaussuhde on parantava, jossain määrin me ollaan hyvässä suhteessa aina toistemme laastareita. Mulla ei ole ongelmaa siinä ajatuksessa, että uusi suhde voi toimia parantavasti edellisen suhteen kolhuille. Kyse on siitä, miten sitä uutta suhdetta käyttää: riistävästi vai rakentavasti.
Jos omassa mielessä on paljon loukkaantumista, katkeruutta, vihaa ja pelkoa, ei uusi suhde varmaankaan toimi kuin riistävänä laastarisuhteena. Uusi kumppanikaan ei ehkä kovin kauan jaksa kuunnella edellisen eron katkeria kaikuja. Toisaalta, jos erosta selviää ilman syvää katkeruutta ja loukkaantumista, ei ole tarvis riistää uuden kumppanin voimia itsensä eheyttämiseen. Itse koen, että olen molemmista eroistani selvinnyt ilman pahoja vammoja: uskallan tarttua rakkauteen silloin kun se kohdalle osuu. Mulla se näyttää osuvan aina sopivasti just siihen eron hännille…

Nyt olen seurustellut vuoden verran ihanan naisen kanssa. Kahden pitkän liiton jälkeen on kertynyt paitsi kokemusta, myös ikää. Enää ei ole niin kiire asioiden kanssa. Seurustelemme rauhallisesti ja etenemme rauhallisesti myös toistemme perheisiin tutustumisessa. Odotan mielenkiinnolla ja lievällä kauhulla, mitä uusia virheitä kykenen vielä tekemään...