Onko muilla raskausaika vienyt parisuhteen kriisiin?
Mulla raskaus on jo ihan loppusuoralla ja viikonloppuna räjähti koko suhde käsiin. Olen pidemmän aikaa jo huomannut mieheni olevan poissaoleva ja muutenkin omituinen. Ei oma itsensä, aivan kuin häntä kovasti painaisi jokin. Olen kysellyt muutamaan kertaan asiasta, eikä kuulemma mikään ole vialla. Itse taas olen koko raskausajan elänyt milloin missäkin pelossa ja huonossa olossa. Kiukutellut ja räyhännyt lähes joka asiasta. Vähempikin varmasti ahdistaa herkkää miestä, mutta kun hän ei puhu. Vauva on todella toivottu, kolmen vuoden yrityksen tulos. Jonka lopulta saimme aikaan IVF-hoidolla. Yhdessä ollaan oltu 7 vuotta, josta aviossa 4 vuotta. Mitään suuria kriisejä meillä ei koskaan ole ollut, meillä on ollut hyvä ja hauska toistemme kanssa. Nyt sitten viikonlopun keskutelujen tuloksena, vakavasti mietitään avioeron mahdollisuutta. Rakastetaan edelleen kovasti toisiamme, jotenkin mies vaan on kadottanut intohimonsa minua kohtaan. Minä en haluaisi menettää kaikkea mitä meillä on, varsinkaan ihanaa miestäni. Olenko nyt tuhonnut kiukkuilulla hyvän suhteen? Saattaako tämä reaktio olla pelkoa uutta vaihetta kohtaan elämässämme.
Mulla raskaus on jo ihan loppusuoralla ja viikonloppuna räjähti koko suhde käsiin. Olen pidemmän aikaa jo huomannut mieheni olevan poissaoleva ja muutenkin omituinen. Ei oma itsensä, aivan kuin häntä kovasti painaisi jokin. Olen kysellyt muutamaan kertaan asiasta, eikä kuulemma mikään ole vialla. Itse taas olen koko raskausajan elänyt milloin missäkin pelossa ja huonossa olossa. Kiukutellut ja räyhännyt lähes joka asiasta. Vähempikin varmasti ahdistaa herkkää miestä, mutta kun hän ei puhu. Vauva on todella toivottu, kolmen vuoden yrityksen tulos. Jonka lopulta saimme aikaan IVF-hoidolla. Yhdessä ollaan oltu 7 vuotta, josta aviossa 4 vuotta. Mitään suuria kriisejä meillä ei koskaan ole ollut, meillä on ollut hyvä ja hauska toistemme kanssa. Nyt sitten viikonlopun keskutelujen tuloksena, vakavasti mietitään avioeron mahdollisuutta. Rakastetaan edelleen kovasti toisiamme, jotenkin mies vaan on kadottanut intohimonsa minua kohtaan. Minä en haluaisi menettää kaikkea mitä meillä on, varsinkaan ihanaa miestäni. Olenko nyt tuhonnut kiukkuilulla hyvän suhteen? Saattaako tämä reaktio olla pelkoa uutta vaihetta kohtaan elämässämme.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulostaa todella tutulta tuo tekstisi.Itse olin samanlaisessa tilanteessa.Tosin siitä on jo aikaa 7 vuotta.Oletko koskaan kuullut,että parisuhteessa juuri seitsemäs yhdessä oltu vuosi on ns.koetinkivi.Siitä jos selviää,selviää jatkossa melkein mistä vaan.En väitä,että tämä pätisi kaikkiin,mutta tuttavapiirissäni ja itselläni huomasin saman ilmiön:jotkut erosivat ja toiset pysyivät vaikeuksista huolimatta yhdessä.Siis juuri 7:tenä vuotenaan.Meillä oli myös vauva tulossa ja lisäksi alkoi talonrakennus urakka.Siis paljon mietittävää meille molemmille,jotka olimme siihen saakka voineet elää vain toisillemme.Jotenkin siitä kuitenkin selvittiin.Vauva syntyi,mies oli illat pitkät rakennuksella.Näin jälkeenpäin ajatellen en tajua mikä voima sai minut jaksamaan.Tuntui todella siltä,että olen ihan omillani.Kuin joku vieras mies olisi käynyt kotona vain nukkumassa ja syömässä.Mitään puhuttavaa meillä ei liioin ollut.Kuitenkin talo valmistui ja se tavallinen arki palautui pikkuhiljaa.Oli taas aikaa huomioida toista ja jutella.Toisinsanoen vuodattaa se kaikki aina raskausajasta lähtien tuntema pelko,henkinen yksinäisyys ja väsymys.Siitä hetkestä lähtien rupesi elämä taas tuntumaan ihanalta.Niinkuin oma mieskin.Yhdessä ollaan siis edelleenkin,eikä suhdettamme ole sen koommin mikään heilauttanut.Mielestäni kasvoimme kummatkin henkisesti ja paljon! Toivotan teille onnea ja kaikkea hyvää.Älkää ihmeessä heti luovuttako.Antakaa toisillenne aikaa ja "tilaa".Raskausaika vaan saattaa aiheuttaa niin äidille,kuin isällekin mielen myllerrystä ja muita outoja tuntemuksia.Jos hän ei puhu,niin puhu sinä.Kyllä te selviätte,jos tosissaan haluatte!