On ymmärrettävää että ihmiset surevat läheisten ja kaukaisempienkin kuolemaa.
En halua tuoda kenellekään pahaa oloa mutta minusta ihmisille voi joskus olla parempi kuolleena kuin maan päällä, uskoi sitten ei mihinkään tai suurempaan voimaan.
Itse olen nähnyt elämää pelkkänä kärsimyksenä. Päivä toisensa jälkeen joutuu etsimään elämästään ilonaiheita. "Evoluutio" on vienyt ihmisrodun siihen pisteeseen, että ihmismassoja pyörittää suurempi kokonaisuus, markkinat, politiikot, suuremmat päättäjät. Pienestä pitäen velvoitetaan opiskelemaan, kuitenkin oma mielipide on kielletty.
Miten tämän kaiken keskellä voi elää aidosti elämästä nauttien? Ymmärrän ihmisiä jotka ovat löytäneet rakkauden. Mielestäni rakkaus voi olla ihmisen puolutusmekanismi ahdistavan ympäristön varalle missä moni ei koe selviävänsä yksin. Tarvitaan sielukumppani, mikä sinänsä on luonnollista ja hienoa.
Väitänpä kuitenkin että luonto, maailma, avaruus olisi parempi ilman ihmisrotua. Ihminen on maapallon suurin uhka.
Väitänpä myös näin että jokainen ihminen on varmasti kiitollinen niistä päivistä jotka viettävät täällä mutta kaikella on aina loppunsa, joillakin aiemmin toisilla myöhemmin. Joskus elämänkaaren täyttää kärsimys nautintojen sijaan ja kuolema luonnollisesti voi kääntää tämän toisinpäin.
En halua tuoda kenellekään pahaa oloa mutta minusta ihmisille voi joskus olla parempi kuolleena kuin maan päällä, uskoi sitten ei mihinkään tai suurempaan voimaan.
Itse olen nähnyt elämää pelkkänä kärsimyksenä. Päivä toisensa jälkeen joutuu etsimään elämästään ilonaiheita. "Evoluutio" on vienyt ihmisrodun siihen pisteeseen, että ihmismassoja pyörittää suurempi kokonaisuus, markkinat, politiikot, suuremmat päättäjät. Pienestä pitäen velvoitetaan opiskelemaan, kuitenkin oma mielipide on kielletty.
Miten tämän kaiken keskellä voi elää aidosti elämästä nauttien? Ymmärrän ihmisiä jotka ovat löytäneet rakkauden. Mielestäni rakkaus voi olla ihmisen puolutusmekanismi ahdistavan ympäristön varalle missä moni ei koe selviävänsä yksin. Tarvitaan sielukumppani, mikä sinänsä on luonnollista ja hienoa.
Väitänpä kuitenkin että luonto, maailma, avaruus olisi parempi ilman ihmisrotua. Ihminen on maapallon suurin uhka.
Väitänpä myös näin että jokainen ihminen on varmasti kiitollinen niistä päivistä jotka viettävät täällä mutta kaikella on aina loppunsa, joillakin aiemmin toisilla myöhemmin. Joskus elämänkaaren täyttää kärsimys nautintojen sijaan ja kuolema luonnollisesti voi kääntää tämän toisinpäin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tarinani. Se on otsikolla "aion karata asuinpaikastani"
jos ihminen on elämää, siinä missä mikä tahansa muukin eliö. Jos ihmisellä ei ole merkitystä, miksi tällä maapallolla on merkitystä?
Jos ihmisellä, kuolemalla ja elämällä ei ole merkitystä, niin mitä väliä on sillä mitä maapallolle käy? Se on alusta, sisältä laavaa, ulkoa kaasuja.
Asetat asioita isompaan kehään, perustelet näkökulmaa ihmisyyden ulkopuolelta. Mutta minkä puolesta varsinaisesti perustelet? eläimien? me olemme myös eläimiä, omalla tavallamme yhtä raadollisia.
Mietit merkityksiä, kärsimyksiä. Miksi et pysty itse nauttimaan elämästä...
Vastaukset siihen ei löydy itsesi ulkopuolelta, maailmasta, vaan sinun sisältä.
Itsekin kokenut paljon, mutta sisältä löytää rauhan kun kuuntelee tarpeeksi. Ei ajatuksia... luontoasi, kehoasi. Pidä kehostasi hyvää huolta, nuku hyvin, kuuntele maailmaa ympärilläsi, mitä on nyt, ei eilen eikä huomenna.
Ajattelu on oma syöpäsi. Irtaudu siitä ja olet onnellinen. Usko pois.
Kun kerran koin mielen puhdistumisen paniikkikohtauksesta, tyhjyyden, levollisuuden. Ei ajatuksen ajatusta.
Se on onni. Ja sitä samaa tunnetta tuo rakkaus.
Se ei ole puolustusmekanismi.
Se on ihmisen luonto.
Kun ihminen rakastuu, hän toimii täysin luonnon tilassa.
Kun ihminen rakastuu hän ei hae turvaa, hän uhrautuu. Sitä rakkaus on, koska ilmeisesti et ole tuntenut. Välität jostakusta enemmän kuin itsestäsi. Ja se on ihmisen kaltaiselle itsekkäälle olennolle usein käsittämätöntä ennenkuin itse kokee.
Se on kutsumus suojella muita.
Rakkaus on ihmisyys, se mikä meistä tekee niin sanotusti hyviä. Viisaus teki meistä pahoja.
Puhut rakkaudesta siinä missä minäkin.
Totuus on että länsimaisessa yhteiskunnassa ei ole tilaa eikä hyväksyntää välittämiselle, rakkaudelle.
Kaikki mitataan materiassa ja paperilla. Ihmiset ovat eläimiä joiden puolesta murto-osa(päättäjät, corporation executives jne) lyövät vetoa ja näkee kaiken tämän kilpailun viihteenä.
Ihmis -cargo olisi hyvä termi. Materialistisessa keinotekoisessa yhteiskunnassa ei ole itsenäisesti ajattelevalle mitään mikä tuottaa ajatuksen valtaavaa mielihyvää, on vain hetkittäisiä lääkitysannoksia jotta jaksettaisiin samaa rallia vuosikymmenestä toiseen.
Pitäisin kehostani ja erityisesti mielestäni huolta mutta se käytännössä vaatii erkaantumista yhteiskunnasta. Nykypäivänä ei hyväksytä väliinputoajia, on vain joko tai. Ulkona tai sisällä, ei siltä väliltä.
Kysehän ei ole angstista vaan realistisesta ajattelutavasta. Harva pysähtyy oikeasti ajattelemaan mitä elämällään tekee ja minkä puolesta elää.
Kantavia näkökulmia, mutta.
Ero meidän välillä voi olla se että olen saanut henkisen kosketuksen tähän maailmaan ja se on tuonut lisää perspektiiviä omiin näkemyksiini.
En mainosta sitä, eikä se ole Jumala, en tiedä mikä joten en voi mainostaakkaan. Se on enemmän alkukantainen, puhdas
Tietynlainen antautuminen isommille voimille, sattumalle, onnelle ja epäonnelle.
Ennen olin täysin ateisti enkä tuntenut sitä.
En pyri tekemään kaikkea sääntöjen, kaavojen mukana vaan välillä kapinoinkin ihan huvin vuoksi.
Keskityn nykyään tekemään kaiken niin kuin näen oikeaksi. Hyviä tekoja vaikka tiedän että realistisesti ajatellen niistä uhrauksista ei ole minulle hyötyä muuta kuin ehkä hyvä olo.
Ja toisaalta taas tasapainona on takana virheet joita teen. Jotakuta autan ja samalla tahtomatta satutan jotakuta toista. Mutta opin virheistäni ja yritän ottaa kaikki huomioon.
Suurimman osan ajasta ajelehdin mutta välillä taas tulee selviä pysäkkejä joissa on tarkoitus tehdä joitan ja silloin teen.
Elän elämää oikeastaan oppien kaiken tavallaan itse alusta. Olen hylännyt kaiken kirkosta, mutta käytän sitä henkistä osaa aivoissani hahmottamaan yhteyttä luontooni.
Olen siis hyvin erkaantunut tässä mielessä yhteiskunnasta ja sen säännöistä, sen kyllä uskoakseni nykyään moni näkee ulospäin.
En tunne nykyään samoja kahleita kuin ennen
ja se on hyvä olo. Uskallan rakastaa.
En näe itseäni väliinputoajana, paremminkin välistä lentäjänä.
Ja ihan hyvin pärjään.
Ap., puhut asiaa! Ei tässä elämässä sinällään ole mitään mieltä. Itse en ole enää (onneksi!) masentunut, mutta odotan silti kovasti, että aika kuluisi, ja pääsisin jo pois täältä kilpailun täyttämästä maailmasta. Kuolema on minulle hyvä asia, ystävä, jota tervehdin ilolla. Harmi vain, että olen vasta 24-vuotias, ja pahimmassa tapaukssa voi jäljellä olla vielä monta vuotta ellen sitten ota ohjaksia omiin käsiini...
En ymmärrä, miksi ihmiset haluavat jatkaa kärsimystä hankkimmalla lapsia. Täyttävät varmaankin oman elämänsä tyhjiötä lasten avulla. Hullua.