Vaimollani on paniikkihäiriö joka on yhteisen taipaleen (22v) vaihdellut voimakkuudessa.
Alkaa yhdessäolo tuntua tuskalliselta kun ystäväpiiri on pienentynyt ja yhteisä ystäviä ei enää ole.
Alussa homma meni niin että hän ei halunut tulla mukaan minnekään ja aina alkoi vatsa vaivata.
Koska hän ei voinut tulla mukaan minnekään ja minusta alkoi tulla "naimisissa oleva sinkku" niin ei meitä enää voitu kutsua mihinkään. Meille kutsuminen ei oikein innostanut kun jokinhan siellä mättää.
Matkustaminen mahdotonta kun ei laivasta,lentokoneesta kerrostalosta voi paeta, pelko luo tiukat rajat.
Lyhyesti voi todeta että vaimon ongelmaa ei ole voitu ratkoa ja suhteen kylmeneminen on alkanut pahentaa ongelmaa.
Onko minulla oikeus etsiä sitä mitä nuoruudessani hain Naista jonka kanssa voisi mennä teateriin, ravintolaan ja ehkä ruotsinlaivan risteilylle
Alkaa yhdessäolo tuntua tuskalliselta kun ystäväpiiri on pienentynyt ja yhteisä ystäviä ei enää ole.
Alussa homma meni niin että hän ei halunut tulla mukaan minnekään ja aina alkoi vatsa vaivata.
Koska hän ei voinut tulla mukaan minnekään ja minusta alkoi tulla "naimisissa oleva sinkku" niin ei meitä enää voitu kutsua mihinkään. Meille kutsuminen ei oikein innostanut kun jokinhan siellä mättää.
Matkustaminen mahdotonta kun ei laivasta,lentokoneesta kerrostalosta voi paeta, pelko luo tiukat rajat.
Lyhyesti voi todeta että vaimon ongelmaa ei ole voitu ratkoa ja suhteen kylmeneminen on alkanut pahentaa ongelmaa.
Onko minulla oikeus etsiä sitä mitä nuoruudessani hain Naista jonka kanssa voisi mennä teateriin, ravintolaan ja ehkä ruotsinlaivan risteilylle
Vastaukset 22
Vanhimmat
Olen ihan samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Vaimoni on kärsinyt koko ikänsä erilaisista peloista - erityisesti sosiaalisista. Lisäksi hän sairastui 5 vuotta sitten skitsofreniaan, oli 3 vuotta yhtäkyytiä hoidossa psykiatrisella osastolla ja nyt elää varsin sulkeutuneena kotona ilman mitään kontakteja muihin paitsi perheen jäseniin ja hoitohenkilöihin. Olen käynyt varsinkin viime aikoina jaakobin painia siitä, että muutanko erilleen juuri samoista syistä kuin mainitsit. Tuntuu vain perinteisen kasvatuksen saaneena niin "itsekäältä" jättää sairas ihminen, joka tarrautuu minuun, mutta ei juuri kommunikoi mitenkään. Lapset alkaa olla aikuisia, joten se ei minua estäisi, mutta se velvollisuus!!! Mitä tehdä???
sitten jää? Lastesi. He varmaan silittävät isää päästä niin että kalju loistaa ja kehuvat rohkeaa päätöstä pestä kätensä tuosta raskaasta mutta ei enää niin rakkaasta ongelmasta.
Paras vaihtoehtohan toisaalta on että koko perhe pistää pillit pussiin kerta rysäyksellä ja muuttaa tarpeeksi kauas niin ei tarvitse syyllistää itseään eikä ketään muutakaan sen äidin/vaimon hylkäämisestä.
Elämä on.
Huomasin lennolle lähtiessä, että henkeä ahdisti, happi loppui, en tienny miksi, lähdin lentokoneesta ennen kuin se oli irti putkesta.
Myöhemmin kävin lääkärissä jossa ilmeni että kyseessä oli ahtaanpaikankammo,,. Vika korjattiin Opamox 15mg,, ja taas lennän... halpa lääke.. ja "gigsit" palautui.. muija tykkäää entistä enemmän,, nauretaan et oon vähä päästä;;;)) kukaan ei oo täydellinen..
Onko vaimosi paniikkihäiriötä yritetty hoitaa? Minä aloin kärsiä paniikkihäiriöstä loppusyksystä ja hakeuduin pian hoitoon. Minulle määrättiin lääkitys ja nyt on ruvennut helpottamaan.
En tunne tapaustanne enkä tiedä mitä olette vaimosi paniikkihäiriön eteen tehneet, mutta minä suosittelisin varaamaan ajan lääkärille. Paniikkihäiriöisille on mahdollista myös saada terapiaa, on olemassa vertaistukiryhmiä jne. Googlaamalla löytyy.
Vaimoni on saanut niin lääkitystä kuin terapiahoitoa. Muutamia vuosia ollut ilman lääkitystäkin.
Pelko paniikkihäiriön palaamisesta kuitenkin rajoitaa elämää.
Viime kesänä oire tuli taas voimakaamin takaisin kuvaan ja lääkitys päällä mutta terapiaa ei saa kun ei ole "tarpeeksi kipeä"
Lapset ovat kohta aikuisia ja ehkä voivat ymmärtää jos ero tulee ajankohtaiseksi.
Syylisyystunne jos toisen jättää on vaikea koska ero olisi hänelle katastrofi mutta olisiko se minulle mahdollisuus.
Siinäpä on vissiin ongelman ydin.
Ei vaimoa saa kohdella kuin kulunutta jarrupalaa, et vaihdetaan -uusiin huonoihin harakiriosiin,,paskoihin,.. häpeä ja pyydä häneltä anteeksi, ala rakastamaan häntä...
jo häviää häiriöt..
Sanoit sen ääneen, mitä olen itse aina ajatellut. Jos pysymme liitossamme, olemme tietysti tukipylväänä vaimoillemme ja tällainen aikuisen (vaikkakin "sairaan") ihmisen riippuvaisuus tuntuu jotenkin samalla kiusalliselta. Se tarkoittaa myös sitä, että elämme edelleen puolittaista "sinkkuelämää", joka ainakin minusta on turhauttavaa. Olen itse realisti, enkä kuvittele mitään typerää nuoruuden romantiikkaa palaavaksi, mutta tasavertaisessa suhteessa olisi mukava harrastaa ja touhuta yhdessä etenkin nyt kun lapset alkavat lentää pesästä. Silloin kun he olivat pieniä, kaikki sujui jotenkin siinä muiden touhujen ohessa, mutta nyt tilanne on alkanut vaivata yhä enemmän.
Olisko myös niin, että ero antaisi mahdollisuuksia molemmille, kuten yhdessä vastauksessa tuli esille. Ko. nainen oli löytänyt paremmin ymmärtävän kumppanin tilalle, joka tiesi hänen vaivastaan muutaessaan yhteen hänen kanssaan. Kun me mentiin yhteen 25 v. sitten, ei tällaista tilannetta osannut kuvitellakaan. Jos vaimon "sairaus" olisi ollut tiedossa silloin, olisi varmaan suhtautunut siihen alusta asti toisin. On helppoa syyllistää ja neuvoa muita sekä vedota vuosikymmeniä sitten tehtyihin lupauksiin, Raamattuun ja milloin mihinkin silloin kun itse ei ole siinä osallisena. Tosiasia on kuitenkin, että me ihmiset muutumme ajan mukana - toiset enemmän ja toiset vähemmän. Sairaudet yms. ovat aina tragedia, mutta jokainen tapaus on aina yksilö eikä yleistettävissä. Kun katsoo esim. TV:stä ohjelmia uhrautuvista omaishoitajista, ei voi kuin nostaa hattua näille ihmisille. Kaikille tällainen ei kuitenkaan sovi. Itse olen hyvin liikunnallinen, toiminnallinen ja sosiaalinenkin ihminen, joten vaimoni sairaus on minulle tosi vaikea pala ja olen vakavasti harkinnut eroa - saa sitten nähdä antaako luterilainen velvollisuudentunto myöten. Aika sen näyttää.
Lopuksi vielä huomauttaisin, että näillä palstoilla on näköjään kaikenlaisia kaistapäitä, kuten tämä "negeri", mutta niistä ei kannata välittää. Ne tahallaan heittelee tyhjästä päästään, mitä mieleen juolahtaa joko ärsyttääkseen tai koska eivät muuhun kykene.
olet joskus "jonkun" suusta kuullut sanonnan:niin myötä-kuin vastamäessäkin...Mikäs on tämä mäki nyt teillä?
Lupaukset on pidettävä,vaikka kuinka oletkin lihallinen.
Et voi jättää vaimoasi sen vuoksi että hän on sairas,et ainakaan niin että hylkäisit kokonaan.Ota itsellesi rakastajatar joka tyydyttää tarpeesi(niitähän löytyy pilvin pimein),mutta hoida vaimoasi loppuun asti.
Näin on.
Mitä tulee siihen myötä- ja vastamäkeen (sitä fraasia on helppo hokea kuin papukaija) olen varmasti siinä oman osani kantanut kunnialla pitämällä mm. huolta lapsistamme (4 kpl), kun he olivat pahimmassa murrosiässä ja vaimo 3 vuotta yhtäkyytiä sairaalassa (ei tosin omaa syytään)ja katsomalla jo vuosia sitä ennen hänen alkoholiongelmaansa läpi sormien.
Mitä siihen rakastajattareen tulee, siihen touhuun en rupea eikä sovi minun luonteelleni, koska siitä seuraa vain lisää ongelmia eikä tässä pelkästään seksistä ole kysymys, kuten sinä hyvin yksioikoisesti ajattelet (niinkuin monet muutkin). Ilmeisesti päähänne ei muuta mahdu. Toimivassa parisuhteessa muilla asioilla on varsinki tässä iässä paljon suurempi merkitys kuin seksillä. Pelkästään sen voi hoitaa mieluummin vaikka käsin, jos muulla ei ole väliä. Toisaalta mistään hylkäämisestä ei olekaan kysymys, vaan tulisin huolehtimaan hänestä (myös taloudellisesti), mikäli hän niin haluaisi???
Muuten mietihän itse parin-kolmen vuosikymmenen jälkeen, että tuliko ne omat lupauksesi pidettyä!!!
ei kukaan ennakkoon tiedä.
Pohdit avioeroa jolla ratkaisisit ongelmasi. Osittain saattaisi auttaa. Itse päätät mitä teet jokainen joutuu seisomaan päätöstensä takana.
Itse sairastuin syöpään ja mieheni jätti minut, kun jouduin viettämään jaksoja sairaalassa. Olin saanut myös "kuoleman tuomion" ennuste oli puolivuotta. Mieheni ilmoitti heti löytäneen uuden ja sanoi lopun aikaa elävänsä platonisessa suhteessa, hautajaisiini saakka. Hain ero välittömästi, en ajatellut hatajisiani odottaa.
Lapseni oli silloin kolmevuotias ja hän oli ainoa motiivini elää. Taisteluni ja hoidot auttoivat ja kuinka ollakkaan elän vieläkin!
Olen löytänyt uuden puolison ja tuon kohtelun kokeneena en häntä jättäisi vaikka hän sairastuisi mihin sairauteen tahansa. Kyse on todellisesta rakkaudesta välitänkö hänestä, karvoineen, nahkoineen silloinkin, kun hän ei kykenisi olemaan parhaimmillaan.
Exäni suhde päättyi ja jalkipäin hän olisi halunnut selvittää parisuhdeta. Heh, mitä ihmeen parisuhdetta? Mikäli parisuhteeseen kelpaa vain terveenä niin sillon on parasta pysyä sinkkuna.
Tokihan sulla oikeus on etsiä sellaista naista mistä nuoruudessasi oot haaveillut. Omahan on elämäsi. Minulla myös on paniikkihäiriö ja se oli ex-miehelleni erittäin suuri ongelma, ja siitä kuulin päivittäin. Hän sai minut tuntemaan itseni aivan tarpeettomaksi, hyödyttömäksi ym. luennoillaan miten minun pitäisi olla ja elää...
Jätin hänet ja nyt olen onnellisesti uudessa liitossa miehen kanssa, joka ymmärtää minua täydellisesti ja hyväksyy puutteni. Olen myös saanut lääkityksen vaivaani ja elän aivan normaalia elämää ja käyn laivalla, teatterissa, ravintolassa, missä vain...
Tervehdys,
Kuulostaa tutulta. Naisystäväni kärsii samantyylisestä oireilusta jopa niin että on tullut omilta vanhammilta sanottavaa.
Nykyään ongelmaa voi yrittää hoitaa esim. masennuslääkkeillä ja kognitiivisella terapialla - lähes kaikki parantuvat.
Sitten on luontaistuotteita jos ei halua lääkkeisiin kajota; rasvahappo- terapia toimii. Aivot ovat n.70% rasva-aineita joten niiden toiminta tasoittuu kummasti kun elimistölle tarjoaa kunnon ravintoa - hermosto tuottaa käytöksen.
Ja kun hermoston toiminta tasoittuu voi eheytyminen alkaa.
Mitä tuohon oikeuteesi tulee, niin sitä kannattaa varmaan kysästä vaimolta. Kaikki taapplaavat tyylillään.
Voihan sitä pitää rakastajatarta jos sikseen tulee... ;)
Olisiko viisainta tukea vaimoa oikeasti ja lopettaa se haahuilu muualle ja oikeutuksen hakemiselle.
Olen nähnyt, että jopa skitsofreenisista oireista voi parantua useiden vuosien jälkeen.
Paniikkihäiriöitähän on monen asteisia, mutta kun ne tunnistaa ja niiden kanssa oppii elämään, ei sitä muut tiedäkään. Paljon on myös sinusta kiinni. Mistä tiedät, milloin sinulle tulee jokin sairaus, jolloin tarvitset itse tukea, luulet saavasi, mutta viimeinenkin oljenkortesi ottaa jalat alle?
Mitä jos lapset tekisivät sinulle samat?
Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä.
Voimia ja jaksamista sinne. Yrittäkää pieni askel kerrallaan.
Pakko oli laittaa omakin viesti tähän ketjuun, näkemys toiselta kantilta.
Olen nuorehko nainen, elän avoliitossa. Minulla on paniikkihäiriö ja järjettömiä ahdistuskohtauksia.
Haluaisin matkustaa poikaystäväni kanssa, käydä kylässä ystävillä, baareissa ja keikoilla, mutta se tuntuu kertakaikkiaan mahdottomalta.
Asiaa ei auta se, että poikaystäväni ei enää edes yritä pyytää minua mukaan, ja kun minusta tuntuu että en ole haluttua seuraa, ahdistus lähteä mihinkään mukaan vain kasvaa.
Jos olen luvanut jonnekin lähteä, enkä pystykään niin hän vain sitten hermostuu ja lähtee menoihinsa ovet paukkuen, jättäen minut sitten yksin kotiin murehtimaan.
Se miten haluaisin että minua asiassa kohdeltaisiin, olisi se, että hän jaksaisi yrittää kanssani ensin jotain pieniä projekteja, ja antaisi minulle luvan paeta tilanteesta kuin tilanteesta, ilman minkäänlaista painostusta.
Esimerkiksi bussissa matkustaminen on minulle tuskaa, mutta kun varaan tarpeeksi aikaa ja päätän että jos tulee kamala olo, voin jäädä bussista pois ja mennä vaikka seuraavalla jos siltä tuntuu. Useimmiten niin ei kuitenkaan ole sitten tarvinnut tehdä ja olen selvinnyt perille.
Yrittäisitte vaikka keksiä joitakin asioita mitä vaimosi oikeasti haluaisi tehdä, jotka olisivat hänelle mieluisimpia ja aloittaisitte niistä. Ensin ilman "ylimääräisiä" ihmisiä, ystäviä tai muita.
Vaikka teatteri-ilta, varaatte liput rivin reunasta ja jos hän haluaa pois niin sitten lähdette, ilman mitään syytöksiä ja välittämättä muista.
Kiitos eri näkökannoista.
Kyllä monesta vastauksesta tuli erilaisia nevoja.
Varmaankin se viiskymppisyyden lähestyminenkin vaikuttaa.
Olen yrittänyt toimia oiken koska ironista kylläkin äitini poti vakavaa mielisairautta minun teiniikänä. Siinä oli sitten kaikki ainekset joten etsin vaimoa jolla oli hyvä itsetunto ja itsenäiseen ajatteluun kykenevä.
Äitini sairauden ja eron jälkeen hän parani ja voi nytten hyvin
Vaimoni on sanonut että hän ei voi eikä halua matkustaa tai käydä jossakin suljetussa tilassa kuin teatteri elokuva tai vastaava.
Isot kaupat avoimet ravintolat käy kylläkin.
Sen verran on vaimon kanssa keskusteltu että hän ei vastusta eroamista mutta se olisi hänelle kova pala.
Lapsille olemme antaneet mallin että yrittää voi ja pitää vaan kuinka pitkään tulee mieleen.
Mietin miksi kärsit paniikkihäiriöstä. Nykyään on hyvät lääkkeet vaivaan ja voit elää normaalia elämää ilman pelkoa ja ahdistusta. Kärsin itsekin aikoinaan todella pahoista paniikkikohtauksista ja elämä oli välillä neljän seinän sisällä olemista. Kun sain lääkityksen, niin alkuvaikeuksien jälkeen elämä muuttui aivan toisenlaiseksi. Uskalsin mitä vaan ja alkuun elinkin kuin "viimeistä päivää". Tein kaikki asiat mistä ennen vain haaveilin. No, nyt olen tottunut jo tähän paniikittomaan oloon. Toki vieläkin joskus tulee stressin yhteydessä paniikkituntemusta, mutta tosi lievänä.
En voi välttyä ajatukselta, että ap. yrittää saada palstalta pönkitystä jo tekemälleen päätökselle erota.
Lienenkö oikeassa?
Miksiköhän meistä naisista moni tuntee miehiä, jotka vaimon sairastuessa esim. leikkauksen avulla parannettavaan syöpään, ovat lähteneet käpälämäkeen? Miksei mies kestä, vaikka on luvannut kestää? En tunne yhtään naista, joka olisi jättänyt sairaan miehen. Olen n. 50-vuotias nainen ja nähnyt useammanin naisen hoitaneen tai hoitavan miehensä hautaan asti.
Olen myös paniikkihäiriöinen, diagnoosi tehtiin 1988. Siitä huolimatta olen toiminut hyvin näkyvässä ammatissa, koska lääkitystä tosiaan on helppo saada, kunhan ensin saa diagnoosin ja oikean hoidon.
Yksi parhaimpia hoitotapoja minulle on ollut ns. siedätys.Hakeudun ehdoin tahdoin niihin tilanteisiin, joissa saan oireita (korkeat paikat, esiintyminen ison joukon edessä).
Lääkkeet ovat aina taskussa itselle annettu lupa, että voin lähteä kävelemään, jos siltä tuntuu. Sanon vain "anteeksi" ja poistun, muka, vessaan oksentamaan. Tämä siis on suunnitelmani, jota ei ole tarvinnut koskaan toteuttaa.
Paniikkihäiriö on hyvin yleinen ja jokseenkin helposti hoidettavakin vika. Kai tiedättekin, että taipumus siihen menee suvuittain. Niinpä kysyjän jollakin lapsellakin voi olla äitinsä vaiva. Ehkä hän ei ole siitä puhunut. Kenties pelosta, että tulee hylätyksi.
Hylätyksi tulemisesta minulla ainakin häiriö alkoi.
Kuule.. antoi neuvon että rakastaja tai maksusta, ei oikein kiinosta kun sehän ois kuin iskisi toista nyrkillä. En halua "puolen tunnin onnea"
Te jotka olette käyttänyt paniikkihäiriöön lääkettä olette sanonut sen auttavan.
Vaimoni syö sitä mutta on vakaasti sitä mieltä että vaara tilanteet on vältettävä, ajatus teateriillasta on haudattava.
Erota vai ei pyörii kyllä mielessä.
Jos sinä nyt sitten eroat vaimon paniikkihäiriön takia ja sattuisit löytämään oikein mukavan naisen, joka olis sitä mitä nuorena naiselta hait. Sitten selviäisikin, että vaikka nainen tykkäisi käydä teatterissa, niin hälläpä olisi oikein kivuliaat ja ikävät peräpukamat ja ei pystyisi istumaan niiden takia pitkiä aikoja. Ja niin jäisi teatteri-illat taas väliin..no ei sitten muuta kuin eukko kuutamolle ja etsimään uutta onnea...se kun tahtoo olla niin, että tällaset keski-ikäiset akat (mitä itsekin oon) niin ei niin viimeisen terveitä enää oo. Mullakin paniikkihäiriö ja migreeni, välillä peräpukamatkin, selkä reistaa ym.
Valitettava totuus on, että jokaisella meistä on vain tämä yksi ainoa ainutlaatuinen elämä elettävänä, ja se pitäisi käyttää niin, että ei kiikkustuolissa tarvitse a)katua tekemisiään tai b)haikailla tekemättä jättämisiään.
Hienoa että olet jaksanut vaimon rinnalla kaikki vuodet, mutta toisaalta ketä palvelee molemminpuolinen ripustautuminen ja sitä kautta katkeroituminen? Voihan olla että vaimonkin elämänlaatu paranee, jos pääsisi kokeilemaan omia siipiä ilman ennakkoasenteita, jotka varmaan ovat vahvoina kaikkien teidät tuntevien mielissä.
Mutta mies tekee mitä miehen täytyy.
Tsemppiä sinulle.
todellakin meillä on. Entä jos keskustelisit lastesi kanssa ja pyytäisit heiltä apua niin että pääsisit reissun yksin tai tuttujen kanssa.
Ei mikään velvoita sinua ei edes avioliitto sinua istumaan kotona aikuisena hoitotätinä. Myös sinulla on elämä ja se että käyt vaikka risteilyllä ei ole pettämistä eikä jättämistä.
Tavallaan kun jäät hoitotätiksi mahdollistat myös sen että vaimosi ei tarvitse käyttää lääkitystä eikä ottaa askelta siihen suuntaan että lähtisi pois kotoa. Ehkä positiivinen esimerkkisi pistäisi hänet hakemaan apua ongelmaansa.
Ei ole oikein jos joudut istumaan kotona ja katkeroidut. Ei avain ole avioero tai pettäminen vaan oman elämän luominen ja siitä nauttiminen..
Hei.Olen kohta 26 vuotias paniikki ja ahdistus häiriöinen nuori nainen... n. vuosi sitten koin vakavan masennuksn,josta selvisin agi tukeavohoidolla ja lääkityksellä ja rakkaiden ja ystävien ja ennenkaikkea mies ystäväni tuella vaikka yritin torjua hänet koska hän ei oikein ensin ymmärtänyt tilanteita... sinun kirjoituksesi antoi ymmärtää että vaimollasi ei ilmeisesti ole lääkitystä?