Takana on n. 20 v. kestänyt suhde, joka pikkuhiljaa hiipui pois, kuoli rakkauden totaaliseen loppumiseen. Pian löytyi uusi suhde, ihana, hullaannuttava, vaikka varoituskellot soivat heti alussa, että mikä näin huumaavan hulluna syttyy voi helposti myös tukahtua. Kuitenkin kaksi vuotta meni kuin unessa, kunnes ne kuuluisat "luonteenpiirteet", ärsyttävät tavat yms. alkavat tulla jokapäiväiseen elämään. Emme edes asu yhdessä, tällä hetkellä tuntuu että tuskin koskaan haluan muuttaa yhdenkään miehen kanssa saman katon alle.
Kolmas vuosi on ollut totuttelua, pikkuhiljaa riidat alkoivat värittämään elämää yhä useammin.
Tiedän, ettei minunkaan itseluottamukseni ole kohdallaan, vaikeita asioita olen kahlannut läpi.
Mutta kun toivoo ja pyytää että kumppani rohkaisisi, ne pienen pienet asiat olisivat tärkeitä, mutta turhaan olen toivonut. Tiedän toki, että onnellisuus lähtee omasta itsestä, mutta kukapa ei tukea tarvitsisi, kun tuntee olevansa aallonpohjalla.
Yhä useammin mietin, rakastanko sittenkään tarpeeksi, kun niiden onnenhetkien jälkeenkin hänen lähdettyään on tyhjä olo. Myös seksi hänen kanssaan on upeata.. ja silti tämä tyhjyys.
Lieneekö väliaikaista? Välillä vain tuntuu, että onko tähänkään valmis kun ei tunne edes itseään, mitä elämältä haluaa.
Löydänkö kohtalotovereita?
Kolmas vuosi on ollut totuttelua, pikkuhiljaa riidat alkoivat värittämään elämää yhä useammin.
Tiedän, ettei minunkaan itseluottamukseni ole kohdallaan, vaikeita asioita olen kahlannut läpi.
Mutta kun toivoo ja pyytää että kumppani rohkaisisi, ne pienen pienet asiat olisivat tärkeitä, mutta turhaan olen toivonut. Tiedän toki, että onnellisuus lähtee omasta itsestä, mutta kukapa ei tukea tarvitsisi, kun tuntee olevansa aallonpohjalla.
Yhä useammin mietin, rakastanko sittenkään tarpeeksi, kun niiden onnenhetkien jälkeenkin hänen lähdettyään on tyhjä olo. Myös seksi hänen kanssaan on upeata.. ja silti tämä tyhjyys.
Lieneekö väliaikaista? Välillä vain tuntuu, että onko tähänkään valmis kun ei tunne edes itseään, mitä elämältä haluaa.
Löydänkö kohtalotovereita?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei kohtalotoveri.
Minulla ehkä vastaava tilanne... Mieheni jätti minut 28 yhdessäolovuoden jälkeen - ilmoitti vain syyksi että on kasvettu erilleen. Se otti lujille - ensin minulle tuli vaihe, jossa piti haalia miehiä ympärille ja sänkyyn. Tyhjyys siinä vain lisääntyi ja oman itsensä kritisointi ja paha olo. Sitten hullaannuin itseäni 11 v nuorempaan mieheen - kaikki oli kuin unelmaa ja ihanaa. Yritin muovata oman maailmani sopimaan hänen elämäänsä... ja koin eläväni kuin eri ihmisen roolissa. Sellaisen ihmisen roolissa joka olisin halunnut olla mutten todellisuudessa ollutkaan... no se loppui mahdottomuuteensa.
Silloin iski se totaalinen tyhjyys... sitä analysoin mistä se tulee. ja päädyin ajatukseen että olin halunnut miehen vain rinnalleni siksi että pelkäsin elämää ja vanhuutta yksin. työstin asiaa kauan ja vihdoin totesin että ihminen on syntynyt maailmaan yksin ja yksin täältä on lähdettävä. Parempi että on useita ystäviä kuin se yksi ainoa kainalossa. Voitin tyhjyyden tunteen.
Yksin en kuitenkaan enää ole - tapasin uuden miesystäväni. Me olemme päättäneet että kumpikin pitää oman kotinsa ja pidämme oman elämämme ja nautimme yhdessäolosta ilman paineita ja sitoumisia... mutta kuinkas kävikään...
Minä rakastan tätä miestä ja nyt tyhjyys tulee sillä hetkellä kun hän lähtee ovesta ulos...
Kyllä meillä naisilla on opeteltava näiden tunteidemme kanssa elämistä.
Mitä se tyhjyys on... onko se halua että toinen ihminen on vieressä vai onko se jotain muuta...
tyhjää...
kesäterveisin
nainen 45