Eron

...järkevää tekstiä...itse erosin syksyllä ja nyt on kahden viimeviikon aikana tuntunut siltä, että kyllä tää tästä...varmaankin tähän kaikkinensa ainaskin tuo pari vuotta menee...tyttöystäviäkin on ollut, mutta tässävaiheessa en voisi edes suunnitella mitään vakavampaa...tunteet tosiaankin tulevat aaltoina...silloin on vaan heti mietittävä niitä VITTUMAISIA piirteitä ihimisestä...heti helpottaa...

Itselläni oli tosi hankala avioliitto vaimon kanssa...teit niin tai näin, aina teit väärin...nyt kaipaan ihmistä, vaikka samaanaikaan olen helpottunut kun siitä pääsin...vaimo hyrisee onnea uuden (naimisissaOLEVAN) poikaystävän kanssa ja minä kieriskelen surussani, mutta aina sitä välillä onneksi oivaltaa olevansa onnekaskin!!!

Elikkä, ihmiset ovat selvinneet paljon vaikeammistakin tilanteista hengissä...kuvittelepa vaikka tilannetta, että kaikki on mennyt tosi hyvin ja sitten toinen vaikkapa kuolee...silti jälkeenjäänyt on kasannut palaset ja jatkanut etiäppäin...nythän ei ketään ole kuitenkaan kuollut...ainoastaan olette lähteneet eri teille!!

Ei muuta kuin rinta pystyyn, vatsa sisään, hartiat taakse ja etiäppäin!!SE ON KÄSKY!!!

Nimetön kirjoitti:

...järkevää tekstiä...itse erosin syksyllä ja nyt on kahden viimeviikon aikana tuntunut siltä, että kyllä tää tästä...varmaankin tähän kaikkinensa ainaskin tuo pari vuotta menee...tyttöystäviäkin on ollut, mutta tässävaiheessa en voisi edes suunnitella mitään vakavampaa...tunteet tosiaankin tulevat aaltoina...silloin on vaan heti mietittävä niitä VITTUMAISIA piirteitä ihimisestä...heti helpottaa...

Itselläni oli tosi hankala avioliitto vaimon kanssa...teit niin tai näin, aina teit väärin...nyt kaipaan ihmistä, vaikka samaanaikaan olen helpottunut kun siitä pääsin...vaimo hyrisee onnea uuden (naimisissaOLEVAN) poikaystävän kanssa ja minä kieriskelen surussani, mutta aina sitä välillä onneksi oivaltaa olevansa onnekaskin!!!

Elikkä, ihmiset ovat selvinneet paljon vaikeammistakin tilanteista hengissä...kuvittelepa vaikka tilannetta, että kaikki on mennyt tosi hyvin ja sitten toinen vaikkapa kuolee...silti jälkeenjäänyt on kasannut palaset ja jatkanut etiäppäin...nythän ei ketään ole kuitenkaan kuollut...ainoastaan olette lähteneet eri teille!!

Ei muuta kuin rinta pystyyn, vatsa sisään, hartiat taakse ja etiäppäin!!SE ON KÄSKY!!!

Itse olen asunut omillaini nyt muutaman kuukauden ja tuntuu ettei yhtään helpota :( tai no ehkä ihan himpun verran on helpottanut, kun ruokakin maistuu ja pystyn jopa nukkumaan välillä :) Oma mielipiteeni on, että ero ihmisestä jota rakastaa voi jopa olla rankempi, kuin kuolema! Erossa menettää enemmän.. hänen sukulaiset, jotka ovat tulleet erittäin läheisiksi ja lisäksi joutuu katsomaan kun se oma rakas rakentaa uutta elämää toisen ihmisen kanssa! Mutta.. meidän täytyy vain uskoa tulevaan ja siihen, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu! Se ei tarvitse muuta kuin aikaa, että pääsee yli kaikesta.

..... kirjoitti:

Itse olen asunut omillaini nyt muutaman kuukauden ja tuntuu ettei yhtään helpota :( tai no ehkä ihan himpun verran on helpottanut, kun ruokakin maistuu ja pystyn jopa nukkumaan välillä :) Oma mielipiteeni on, että ero ihmisestä jota rakastaa voi jopa olla rankempi, kuin kuolema! Erossa menettää enemmän.. hänen sukulaiset, jotka ovat tulleet erittäin läheisiksi ja lisäksi joutuu katsomaan kun se oma rakas rakentaa uutta elämää toisen ihmisen kanssa! Mutta.. meidän täytyy vain uskoa tulevaan ja siihen, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu! Se ei tarvitse muuta kuin aikaa, että pääsee yli kaikesta.

Olen samaa mieltä tuosta, että ero voi olla vaikeampi kuin kumppanin kuolema. Eron jälkeen löytää itsestään tunteita, jollaisia ei tiennyt olevan olemassakaan. Voihan kuolemankin jälkeen jäädä vastaamattomia kysymyksiä ja selvittämättömiä asioita, mutta silloin ei exä ainakaan puhu ja ratko taakse jääneen avioliiton ongelmia uuden onnensa kanssa. Minulla on kolme vuotta aikaa erosta. Eteenpäin olen päässyt, mistä ystäville ja vertaistuelle suuri kiitos. Kolmenkymmenen vuoden liiton jälkeen on vaan niin lukemattomia yhdistäviä siteitä, jotka on katkottava. Irtautuminen toisesta on se vaikein asia. Se, että toisen asiat ja hyvinvointi ei enää kuulu minulle, jos toinen ei todellakaan halua keskustella eikä antaa vastausia lukemattomiin kysymyksiin - siihen on vain tyydyttävä. Nyt alan olla jo suurimman osan ajasta välinpitämätön hänen suhteensa. Oma elämäni on järjestyksessä ja alkaa jo olla muistoja omista jouluista, pääsiäisistä, kesistä. Pikkuhiljaa vanha jää taakse ja huomaan, että ihan hyvää elämäähän tämä on näinkin. Työ, lapset ja hyvä ystävä ovat minulle olleet tärkeimmät pelastusrenkaat.

..... kirjoitti:

Itse olen asunut omillaini nyt muutaman kuukauden ja tuntuu ettei yhtään helpota :( tai no ehkä ihan himpun verran on helpottanut, kun ruokakin maistuu ja pystyn jopa nukkumaan välillä :) Oma mielipiteeni on, että ero ihmisestä jota rakastaa voi jopa olla rankempi, kuin kuolema! Erossa menettää enemmän.. hänen sukulaiset, jotka ovat tulleet erittäin läheisiksi ja lisäksi joutuu katsomaan kun se oma rakas rakentaa uutta elämää toisen ihmisen kanssa! Mutta.. meidän täytyy vain uskoa tulevaan ja siihen, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu! Se ei tarvitse muuta kuin aikaa, että pääsee yli kaikesta.

Kiinnitin huomiota yhteen kohtaan. Että erossa menettää puolison sukulaiset.

Ei meillä ole ketään menetetty. Minun entinen vaimo ja äitini ovat hyvä ystäviä edelleen. Tosin, emme enää käy äitini luona yhdessä. Yritämme käydä siellä eri aikaan. Paitsi tietysti äidin syntymäpäivänä, jolloin hänen luonaan voi tavata ketä tahansa.

Exäni sisaren mies on minulle hyvin läheinen. Meillä on aina synkannut ja pidämme yhteyttä edelleen. Tosin, en vieraile heillä jos exäni on siellä.

Nykyinen naisystäväni tuntuu olevan mustasukkainen exästäni, jonkin verran. Hän ei haluaisi tätä tavata. Minulla taas ei ole mitään tarvetta tavata exääni joten asia on hyvin helppo. Kuitenkin esim. äitini syntymäpäivillä yritämme piipahtaa eri aikaan, mutta emme mitään kohtaustakaan järjestä jos nokikkain osutaan. Emme ole riidoissa exän kanssa, mutta ei ystäviäkään enää. Meillä ei ole oikein mitään sanottavaa toisillemme, eikä syitä tavata. Edes käytännön syitä, kuten lapsia.

Exän vanhemmat asuu toisella paikkakunnalla. En siis käy heitä tapaamassa mutta joulukortit lähetetään. Eivät he ole näreissään uudesta naisystävästäni. Joulukortti oli osoitettu meille molemmille. Exäni vanhemmat ovat mukavia ihmisiä. Ehkä yhteydenpito joskus loppuu, ehkä ei. Mutta kukaan ulkopuolinen ei sitä asiaa määrittele.

Kukaan ei voi oikeasti kuvitella että palaisin exän kanssa vielä yhteen. Me nimenomaan tiedämme asian. Kenenkään ei tarvitse muista ihmissuhteista luopua vain siksi että me olemme eronneet. Toki jotkut suhteet on loppuneet, mutta ne olivatkin meidän yhdessäolon varassa eikä tuntuisi enää luontevilta.

Ihmissuhteet syntyy ja kuolee omia aikojaan, tai säilyvät loppuun asti. Ei niitä voi oikein ehdollisiksi laittaa.

.............. kirjoitti:

Olen samaa mieltä tuosta, että ero voi olla vaikeampi kuin kumppanin kuolema. Eron jälkeen löytää itsestään tunteita, jollaisia ei tiennyt olevan olemassakaan. Voihan kuolemankin jälkeen jäädä vastaamattomia kysymyksiä ja selvittämättömiä asioita, mutta silloin ei exä ainakaan puhu ja ratko taakse jääneen avioliiton ongelmia uuden onnensa kanssa. Minulla on kolme vuotta aikaa erosta. Eteenpäin olen päässyt, mistä ystäville ja vertaistuelle suuri kiitos. Kolmenkymmenen vuoden liiton jälkeen on vaan niin lukemattomia yhdistäviä siteitä, jotka on katkottava. Irtautuminen toisesta on se vaikein asia. Se, että toisen asiat ja hyvinvointi ei enää kuulu minulle, jos toinen ei todellakaan halua keskustella eikä antaa vastausia lukemattomiin kysymyksiin - siihen on vain tyydyttävä. Nyt alan olla jo suurimman osan ajasta välinpitämätön hänen suhteensa. Oma elämäni on järjestyksessä ja alkaa jo olla muistoja omista jouluista, pääsiäisistä, kesistä. Pikkuhiljaa vanha jää taakse ja huomaan, että ihan hyvää elämäähän tämä on näinkin. Työ, lapset ja hyvä ystävä ovat minulle olleet tärkeimmät pelastusrenkaat.

Hei!

Itsekin pitkästä 30 vuoden liitosta eronneena ihmettelen miten jaksaa eteenpäin. Lapset
murrosikäisiä vielä, itse kotiäitinä ollut ja nyt
työtä etsimässä ja asuntoa etsimässä, yllättäen
jätettynä ihmettelen miten päästä eroon ja omaa
tulevaisuuttaan suunnittelemaan. Miten olet unohtanut? Miten ensimmäiset kuukaudet sujuivat?
Minä tunnen etten vielä muutamaan kuukauteen ole
edennyt mihinkään. Tunteet ja itkut tulevat missä sattuu täysin kontrolloimattomasti(ei nyt sentään kaupan kassalla). Miten lapset auttoivat?
Minkä ikäisiä olivat? Itse tunnen myös että lapset ovat parasta, mutta mitä he loppujen lopuksi ymmärtävät tällaisesta vai ymmärtävätkö
vasta myöhemmin??????

apua kirjoitti:

Hei!

Itsekin pitkästä 30 vuoden liitosta eronneena ihmettelen miten jaksaa eteenpäin. Lapset
murrosikäisiä vielä, itse kotiäitinä ollut ja nyt
työtä etsimässä ja asuntoa etsimässä, yllättäen
jätettynä ihmettelen miten päästä eroon ja omaa
tulevaisuuttaan suunnittelemaan. Miten olet unohtanut? Miten ensimmäiset kuukaudet sujuivat?
Minä tunnen etten vielä muutamaan kuukauteen ole
edennyt mihinkään. Tunteet ja itkut tulevat missä sattuu täysin kontrolloimattomasti(ei nyt sentään kaupan kassalla). Miten lapset auttoivat?
Minkä ikäisiä olivat? Itse tunnen myös että lapset ovat parasta, mutta mitä he loppujen lopuksi ymmärtävät tällaisesta vai ymmärtävätkö
vasta myöhemmin??????

Ensimmäiset kuukaudet elin kai jonkinlaisessa shokissa, mutta rupesin toimimaan. Etsin asunnon, hommasin juristin ja pidin puoleni. Olen lukenut mahdottoman paljon eroon liittyviä kirjoja ja kävin ensimmäisenä syksynä Fisherin eroseminaarin. Aloin tehdä itselleni mieluisia asioita, sellaisia joista aikaisemmin tuli sanomista. Oma työ ja toimeentulo olivat todella tärkeät.
Lapseni olivat eron aikaan jo aikuisia. He vaan auttoivat omalla olemassaolollaan. Hylätyksi tuleminen saa ajattelemaan, että toisen mielestä niissä menneissä vuosikymmenissä ei sitten kai ollut mitään arvokasta. Vaikka mies löysi "paremman" niin jäljelle jäivät lapset, joille minä tulen aina olemaan äiti. Päiväkirjan kirjoittaminen oli tärkeä purkautimisreitti ja puhuminen, puhuminen, puhuminen.

Ihan oman kodin perustaminen oli minulle tärkeää, täällä ei mikään muistuta exästäni vaan täällä on oman elämäni muistoja.

Erosuru ja irtautuminen on jollain tavalla aaltomaista. Välillä menee oikein hyvin ja sitten taas jonkin pienen asian takia tulee repsahduksia. Olen tavannut exäni uuden onnen yksillä syntymäpäivillä. Tervehdittäessä hän väisti tiivistä katsettani. En edelleenkään ymmärrä, mitä exäni hänessä näkee...ei minun tosin sitä tarvitse ymmärtääkään. Nyt minulla on sellainen tunne, että en halua olla tuon naisen kanssa missään tekemisissä enkä toisaalta exänikään kanssa. En voi ikinä arvostaa miestä, joka tuon naisen kanssa tietoisesti halusi loukata lastensa äitiä. Ok...minussa on hiemen uhriasennetta, mutta olen vaan päättänyt, että olen tuollaisten yläpuolella.

se pettymys on vaan niin jumalattoman KOVA. Se jätetyksi tuleminen, ne yhteiset unelmat ja toiveet romahtaa kerralla, se tunne että tosiaan Kaikki menee päin helvettiä. Se kasvattaa sitä vihaa, mutta ilman sitä helvetin vihaa... sä et pääse irti niistä paskafiiliksistä. Kun oikein vihaa ja kun lopulta sen vihan saa laantumaan, kun ei enää jaksa sitä käsitellä tai huomaa, että se viha syö vain sitä OMAA energiaa. Exä elelee uudessa elämässään tietämättä että sinä kipuilet ja taistelet tunteiden ja sen ennen niin hyvin toimineen pirstaleiksi menneen arjen kanssa.

Viha kuuluu asiaan, jätä se narunpätkä-ajatus kokonaan! Sä selviät tosta, sulla on tuhansia kanssaihmisiä jotka voisivat sulle kertoa tätä samaa.

Virtaa ja voimaa ja hei muista, SÄ SELVIÄT KYLLÄ!

tulee siitä kun kirjoitti:

se pettymys on vaan niin jumalattoman KOVA. Se jätetyksi tuleminen, ne yhteiset unelmat ja toiveet romahtaa kerralla, se tunne että tosiaan Kaikki menee päin helvettiä. Se kasvattaa sitä vihaa, mutta ilman sitä helvetin vihaa... sä et pääse irti niistä paskafiiliksistä. Kun oikein vihaa ja kun lopulta sen vihan saa laantumaan, kun ei enää jaksa sitä käsitellä tai huomaa, että se viha syö vain sitä OMAA energiaa. Exä elelee uudessa elämässään tietämättä että sinä kipuilet ja taistelet tunteiden ja sen ennen niin hyvin toimineen pirstaleiksi menneen arjen kanssa.

Viha kuuluu asiaan, jätä se narunpätkä-ajatus kokonaan! Sä selviät tosta, sulla on tuhansia kanssaihmisiä jotka voisivat sulle kertoa tätä samaa.

Virtaa ja voimaa ja hei muista, SÄ SELVIÄT KYLLÄ!

Tietyssä erosurun vaiheessa se viha ja raivo on ihan ookoo. Siinä ne negatiiviset tunteet alkavat kääntyä oikeaan suuntaan - sen sijaan että syyttelisit itseäsi tai ulkopuolisia, alatkin pikkuhiljaa tajuta kuka oikeasti on syyllinen pahaan oloosi.

Se viha kannattaa käydä kunnolla läpi eikä yrittää tukahduttaa tai loogisesti selitellä sitä pois. Kun oikein korpeaa, kirjoita vaikka listaa kaikista niistä eksäsi huonoista puolista ja muista asioista, joista viimeinkin pääsit eroon!

Jos tulee tilaisuus, kannattaa myös eksälle kertoa, minkälaisia tunteita hän sinussa nyt herättää - tosin omasta kokemuksesta tiedän, että se ei olekaan niin helppoa tehdä asiallisesti ja rauhallisesti, meinaa mennä kunnon huudoksi ;) Onneksi en ole tyyppiä joka fyysisesti purkaisi raivoaan, olisi eksällä luultavasti pari raajaa tahi muuta elintä vähemmän tänä päivänä...

Ja jossain vaiheessa sitten se vihakin laantuu. Tulee vielä aika, jolloin voit ajatella eksää neutraalein tuntein, ehkä hiukan huvittuneena ihmetellen mitä ihmettä hänessä muka oli niin erinomaista, että piti perään itkeä... :D

on myös hyvä kirjoitti:

Tietyssä erosurun vaiheessa se viha ja raivo on ihan ookoo. Siinä ne negatiiviset tunteet alkavat kääntyä oikeaan suuntaan - sen sijaan että syyttelisit itseäsi tai ulkopuolisia, alatkin pikkuhiljaa tajuta kuka oikeasti on syyllinen pahaan oloosi.

Se viha kannattaa käydä kunnolla läpi eikä yrittää tukahduttaa tai loogisesti selitellä sitä pois. Kun oikein korpeaa, kirjoita vaikka listaa kaikista niistä eksäsi huonoista puolista ja muista asioista, joista viimeinkin pääsit eroon!

Jos tulee tilaisuus, kannattaa myös eksälle kertoa, minkälaisia tunteita hän sinussa nyt herättää - tosin omasta kokemuksesta tiedän, että se ei olekaan niin helppoa tehdä asiallisesti ja rauhallisesti, meinaa mennä kunnon huudoksi ;) Onneksi en ole tyyppiä joka fyysisesti purkaisi raivoaan, olisi eksällä luultavasti pari raajaa tahi muuta elintä vähemmän tänä päivänä...

Ja jossain vaiheessa sitten se vihakin laantuu. Tulee vielä aika, jolloin voit ajatella eksää neutraalein tuntein, ehkä hiukan huvittuneena ihmetellen mitä ihmettä hänessä muka oli niin erinomaista, että piti perään itkeä... :D

kun olet itse se jättäjä, ja tunnet jätetyn lailla, eli juuri noin kun kuvailit? Huohh.. Taidan olla hukassa, ja olen pettynyt itseeni jätettyäni entisen. Kyseessä ei ollut pettämisestä eikä muustakaan sellaisesta. En vain saanut riittävästi vastakaikua, vaikka itse kyllä huomiota ja hellyyttä jakelin, ehkä jopa liikaakin, mutta miksi voin pahoin, ja silti yhä ajattelen häntä. Minunhan pitäisi olla helpottunut. T: Mies

333 kirjoitti:

kun olet itse se jättäjä, ja tunnet jätetyn lailla, eli juuri noin kun kuvailit? Huohh.. Taidan olla hukassa, ja olen pettynyt itseeni jätettyäni entisen. Kyseessä ei ollut pettämisestä eikä muustakaan sellaisesta. En vain saanut riittävästi vastakaikua, vaikka itse kyllä huomiota ja hellyyttä jakelin, ehkä jopa liikaakin, mutta miksi voin pahoin, ja silti yhä ajattelen häntä. Minunhan pitäisi olla helpottunut. T: Mies

Tunnet varmaan tuolla tavoin, koska itse olit se osapuoli joka rakasti (jos ymmärsin oikein?) ja halusi suhteelta enemmän. Teit oikein lähtiessäsi suhteesta, kun et toiselta saanut vastakaikua, mutta et voi hanasta kääntämällä lopettaa toisesta välittämistä vaikka kuinka haluaisit.

Pahoinvointi on ihan tervettä tuossa tilanteessa, ei kukaan nauti siitä että välittää yksipuolisesti. Varsinaisen henkisen hylkäämisen teki nainen olemalla vastaamatta tunteisiisi, sinä vain teit sitten sen fyysisen eropäätöksen.

Koeta ajatella myös sitä, että hän tuskin ilkeyttään oli sinua kohtaan tunteeton - joskus kipinä ei vain syty tai säily, eikä varsinaista vikaa tarvitse olla kummassakaan.