Tässä on hieman kannustusta niille jotka miettivät luovuttamista kumppanin etsimisessä.
Toissa kesänä oli tilanteeni seuraava: Olin kahden lapsen yh-isä ja päivät jakautuivat työhön klo: 4-12 ja lasten kanssa puuhailuun sekä iltaisin ja oisin oman elämän tuskailuun ja sängyssä pyörimiseen unta odotellessa.
Olin ollut 8-vuotta ilman minkäänlaista suhdetta/fyysistä kanssakäymistä vastakkaisen sukupuolen kanssa, lukuunottamatta satunnaisia kättelyitä työpaikalla. Etsimme lasteni kanssa isompaa asuntoa (asuimme 3h/k omistus rivari) ja se olikin oikeastaan ainoa tulevaisuuden suunnittelu´, muuten ajatukset olivat enemmän menneissä tyhjissä vuosissa.
Sitten löysin keskustelupalstalta jo luovuttamassa ollessani oman sinisilmäni. Siirryimme sähköposti keskusteluihin ja kirjoittelimme pitkiä kirjeitä lähes kaikesta. Vertailimme omia muistoja lapsuudesta -kolmion muotoiset trip-mehut, vanhat limsapullonkorkit, pihaleikit:) kaikkea mikä yhdisti samanikäisiä kuten kioskilla irtokarkin ostot tyyliin: "markalla tota ja lopulla noita";) Vertailtiin lastenhoito kokemuksia ja omia haaveita, käytyä elämää ja omia runoja.
Syksyllä sitten tavattiin ja vaikka välimatkaa olikin puolitoista sataa kilometriä niin, heti kohta uudestaan. Ensin kahdestaan ja sitten totutettiin lapset ensin aikuisiin ja sitten toisiinsa. Kun on kauan ihan yksin alkaa pelkäämään kaikkea: Osaanko puhua, suudella, koskea, luenko sanatontaviestintää oikein, vieläkö seksi sujuu? Mutta kyllä se pitää paikkansa että kun nuorena oppii... ja sekin että se sujuu luonnostaan kun alkuun pääsee;) Onneksi ei ole koskaan tarvinnut miettiä "fyysisiä riittävyyksiä" ja se auttoikin jo paljon rentoutumaan kun toinen tokaisi "no johan on suakin siunattu";) Mutta, olemme siis olleet nyt kaksi joulua yhdessä ja joka ilta varastamme vähintään tunnin omaa aikaa hellittelyhetkeen ja kun lapset ovat poissa niin "hetket" venyy useisiin tunteihin. Olemme kumonneet toistemme oletuksia, kuten mies ei nauti jos ei saa ja kestokyky ei ole mikään vartin vaan tuntien juttu ja välillä voi olla hiljaisia hetkiä jolloin vaan ollaan paikallaan ja keskitytään kasvoihin. Kiitokset hellyydestä ja pitkistä lämmittelyistä ja kyyneleet (onnen) ne ne lopulta on lämmittävin kiitos;)
Lapset ovat ottaneet minut hienosti vastaan joissakin asioissa heidän on jopa helpompi kysyä tai jutella minun kanssani kun äitinsä, kun ei tule sitä automaattista äiti-tytär asetelmaa jossa tilanne kärjistyy jo ennakolta (äiti ei kumminkaan ajatus saa jo valmiiksi lapsen varpailleen). Eli nyt on tilanteeeni muuttunut toissakesästä hurjasti: Suurperheen isä (5-lasta) uusi omakotitalo 7h/2k, videotykit, lan-verkot, kylpytynnyrit,uusi auto yms....kaikkea mitä aina vaan ajatteli et olis kiva jos... Lisäksi olen lopettanut töissä ja opiskelen uutta (parempaa) ammattia kumppanini kannustamana. 8vuotta hain turhaan seuraa ja olin jo luovuttamassa, mutta nyt minulla on ihana kumppani, jolla on samanlaiset arvot, samat kiinnostuksen kohteet, samanlaiset tulevaisuuden toiveet.Nautimme koti-illoita luonosta ja rauhasta, toisaalta kuuntelemme musiikkia täysillä ja käymme joskus viettämässä iltaa kavereilla. Meitä yhdistää myös kiinnostus vanhoihin tavaroihin. Me käymme yhdessä kaupoilla ja valitsemme verhoja ja pöytäliinoja autamme toisiamme vaateostoksilla ja katselemme astioita ja se kaikki tuntuu nyt erilaiselta kun ei tee sitä yksinään:) Asiat joita yksin pyöritteli päässään, kaikki arjen ongelmat voi nyt jakaa ja ne selviävät nopeammin. Niin, että ei kannata luovuttaa joskus asiat vaan taphtuu hiukka hitaasti (niinkun 8-V ;)), mutta kun oikea aikaa tulee niin asiat saa vauhtia ja sitten tapahtuu.
Toissa kesänä oli tilanteeni seuraava: Olin kahden lapsen yh-isä ja päivät jakautuivat työhön klo: 4-12 ja lasten kanssa puuhailuun sekä iltaisin ja oisin oman elämän tuskailuun ja sängyssä pyörimiseen unta odotellessa.
Olin ollut 8-vuotta ilman minkäänlaista suhdetta/fyysistä kanssakäymistä vastakkaisen sukupuolen kanssa, lukuunottamatta satunnaisia kättelyitä työpaikalla. Etsimme lasteni kanssa isompaa asuntoa (asuimme 3h/k omistus rivari) ja se olikin oikeastaan ainoa tulevaisuuden suunnittelu´, muuten ajatukset olivat enemmän menneissä tyhjissä vuosissa.
Sitten löysin keskustelupalstalta jo luovuttamassa ollessani oman sinisilmäni. Siirryimme sähköposti keskusteluihin ja kirjoittelimme pitkiä kirjeitä lähes kaikesta. Vertailimme omia muistoja lapsuudesta -kolmion muotoiset trip-mehut, vanhat limsapullonkorkit, pihaleikit:) kaikkea mikä yhdisti samanikäisiä kuten kioskilla irtokarkin ostot tyyliin: "markalla tota ja lopulla noita";) Vertailtiin lastenhoito kokemuksia ja omia haaveita, käytyä elämää ja omia runoja.
Syksyllä sitten tavattiin ja vaikka välimatkaa olikin puolitoista sataa kilometriä niin, heti kohta uudestaan. Ensin kahdestaan ja sitten totutettiin lapset ensin aikuisiin ja sitten toisiinsa. Kun on kauan ihan yksin alkaa pelkäämään kaikkea: Osaanko puhua, suudella, koskea, luenko sanatontaviestintää oikein, vieläkö seksi sujuu? Mutta kyllä se pitää paikkansa että kun nuorena oppii... ja sekin että se sujuu luonnostaan kun alkuun pääsee;) Onneksi ei ole koskaan tarvinnut miettiä "fyysisiä riittävyyksiä" ja se auttoikin jo paljon rentoutumaan kun toinen tokaisi "no johan on suakin siunattu";) Mutta, olemme siis olleet nyt kaksi joulua yhdessä ja joka ilta varastamme vähintään tunnin omaa aikaa hellittelyhetkeen ja kun lapset ovat poissa niin "hetket" venyy useisiin tunteihin. Olemme kumonneet toistemme oletuksia, kuten mies ei nauti jos ei saa ja kestokyky ei ole mikään vartin vaan tuntien juttu ja välillä voi olla hiljaisia hetkiä jolloin vaan ollaan paikallaan ja keskitytään kasvoihin. Kiitokset hellyydestä ja pitkistä lämmittelyistä ja kyyneleet (onnen) ne ne lopulta on lämmittävin kiitos;)
Lapset ovat ottaneet minut hienosti vastaan joissakin asioissa heidän on jopa helpompi kysyä tai jutella minun kanssani kun äitinsä, kun ei tule sitä automaattista äiti-tytär asetelmaa jossa tilanne kärjistyy jo ennakolta (äiti ei kumminkaan ajatus saa jo valmiiksi lapsen varpailleen). Eli nyt on tilanteeeni muuttunut toissakesästä hurjasti: Suurperheen isä (5-lasta) uusi omakotitalo 7h/2k, videotykit, lan-verkot, kylpytynnyrit,uusi auto yms....kaikkea mitä aina vaan ajatteli et olis kiva jos... Lisäksi olen lopettanut töissä ja opiskelen uutta (parempaa) ammattia kumppanini kannustamana. 8vuotta hain turhaan seuraa ja olin jo luovuttamassa, mutta nyt minulla on ihana kumppani, jolla on samanlaiset arvot, samat kiinnostuksen kohteet, samanlaiset tulevaisuuden toiveet.Nautimme koti-illoita luonosta ja rauhasta, toisaalta kuuntelemme musiikkia täysillä ja käymme joskus viettämässä iltaa kavereilla. Meitä yhdistää myös kiinnostus vanhoihin tavaroihin. Me käymme yhdessä kaupoilla ja valitsemme verhoja ja pöytäliinoja autamme toisiamme vaateostoksilla ja katselemme astioita ja se kaikki tuntuu nyt erilaiselta kun ei tee sitä yksinään:) Asiat joita yksin pyöritteli päässään, kaikki arjen ongelmat voi nyt jakaa ja ne selviävät nopeammin. Niin, että ei kannata luovuttaa joskus asiat vaan taphtuu hiukka hitaasti (niinkun 8-V ;)), mutta kun oikea aikaa tulee niin asiat saa vauhtia ja sitten tapahtuu.
Vastaukset 3
Vanhimmat
itse käyn yhä harvemmin palstoilla
ihana tarina - onnea teille :-)
Niin kävi myös minulle, yhä harvemmin täällä käyn. Näissä kavereissa on joku vika? neuroosi? tms?. Löysin kivan miehen, pari vuotta pidettiin yhtä ja hups-heijaa, sitten hän katosi. Kaipa hänellä oli syynsä, joka minun olisi pitänyt arvata. Aika alhaista eikä herätä todellakaan luottamusta näiden sivuje hiippareihin.