Hei!
Tietääkö kukaan onko lasten mahdollista halutessaan ottaa äidin tyttönimi eron jälkeen, jos äiti näin tekee?
Ja haluaisin mielipiteitä nimenvaihdosta yleensäkin; miten lapset vähän isommat reagoineet
jos äiti ottanut tyttönimensä takaisin. Kokevatko sen negatiivisena itseään kohtaan?
Tietääkö kukaan onko lasten mahdollista halutessaan ottaa äidin tyttönimi eron jälkeen, jos äiti näin tekee?
Ja haluaisin mielipiteitä nimenvaihdosta yleensäkin; miten lapset vähän isommat reagoineet
jos äiti ottanut tyttönimensä takaisin. Kokevatko sen negatiivisena itseään kohtaan?
Vastaukset 10
Vanhimmat
On se mahdollista, mutta ihan läpihuutojuttu se ei myöskään ole (toisin kuin oman sukunimen vaihtaminen erossa)... maistraattiin tehtävässä hakemuksessa perusteltava miksi.
Yleensähän lapsista on yhteishuoltajuus ... silloin nimen vaihton luonnollisesti tarvitaan myös etävanhemman suostumus.
Jos on todellakin vahvistettu yksinhuoltajuus, lapsen nimen vaihtamiseen ei tarvitse kuulla toista vanhempaa.
Selvensi paljon asian juridista puolta. Yhteishuolto tietenkin! Itse lähivanhemmaksi. Mutta mielessä kävi ajatus että jos lapset itse
haluaisivat niin tehdä, niin mikä neuvoksi; lupa
isältä! Rankka paikka isälle ja äidillekin vaikka
ero ei ole ollut helpoimmasta päästä. Siitäpä¨
nimenvaihtoajatukset johtuvat. Kiitos sinulle!
vuosi erostamme oman ja lasteni sukunimen tyttönimekseni.Minulla on yksinhuoltajuus,joten se oli helppo maistraatissa vaihtaa.
Lapset olivat tuolloin iältään;4,7,8,11 ja 12 vuotiaat.
Kysyin heiltä "otetaanko sama sukunimi,vai onko postilaatikossamme kaksi nimeä?".Lapset halusivat saman sukunimen kaikille..silloin.
Nyttemmin yksi lapsista,joka nyt 14vuotias..on sanonut että hän olisi halunnut isänsä sukunimen!Ja että aikoo sen vielä joskus vaihtaa takaisin.
Ex oli silloin asiasta kiukkuinen,mutta ex-anoppi
asian ymmärsi..olihan hän itsekkin aikoinaan tehnyt siten,erotessaan ex-mieheni isästä... vaihtanut siis lapsensa ja oman sukunimen takaisin tyttönimelleen.
Jos olisin tarkemmin miettinyt,ja antanut ajan kulua..en olisi nyttemmin lasteni sukunimeä vaihtanut.Ei se ex katoa,vaikka lasten sukunimen vaihtaisikin;)
Hei! Ehkä todellakin kannattaa antaa ajan kulua.
Olen vain niin pettynyt, kun 30 vuoden jälkeen
jätetään ja petetään täysin yllättäen (ja tunnus-
tetaan että tätä on haudottu vuosikaupalla, siis
eroa, eikä mitään ole puhuttu eikä mitään signaalia annettu ennenkuin uusi tuli kuvioon).
Tuntuu että että nimenvaihto antaisi itselle
uutta uskoa ja "itsetuntoa" niinsanotusti. Lapset jo 15 ja 17 ja ymmärtävät varmasti mistä
on kysymys, mutta teenkö minä väärin lapsia kohtaan jos en pysty antamaan anteeksi. Sitä nämä
nimenvaihtoajatukset varmasti ovat?!Minunhan olisi heille selitettävä miksi! Ja se on siksi että minut on petetty (sen voisin antaa anteeksi) ja se että tämä tulee rankalla tavalla vaikuttamaan lapsiin myös taloudellisesti (eivät sitä oikein vielä tiedä). Tätä kehää...
Luulisin,että sinun nimenvaihtosi ei pitäisi maksaa edes mitään.
Taustaa,minulla on aina ollut"oma"nimeni,en ole sitä halunnut vaihtaa,koska en ole koskaan ymmärtänyt,miksi naisen pitäisi nimensä vaihtaa.
Vanhin lapseni on ollut minun sukunimellä aina.Kaksi nuorinta isänsä sukunimellä.
Eron jälkeen halusimme,että olisimme kaikki saman sukunimisiä ja yksi syy oli myös se,että nuoremmat eivät tosiaan tykänneet isänsä sukunimestä.
Lasten ollessa yli 12-vuotiaita yritimme vaihtaa heidän nimensä ensimmäisen kerran,ei onnistunut,koska toinen huoltaja ei antanut suostumustaan.
Odotimme 3-vuotta ja lasten täyttäessä 15-vuotta,he itse hakivat sukunimen vaihtoa ja se onnistui,maksoi molempien kohdalta 90 euroa/pää.
Olen joskus kysynyt nyt muutaman vuosi on kulunut jo,että kaduttaako.Ei kuulemma kaduta.
Ehkä emme olisi halunneet vaihtaa heidän sukunimeään,jos isä olisi edes joskus piitanut heistä.
Mutta mitä teemme"luuserin" nimellä.
Isä kyllä raivostui lapsilleen ja heidän välityksellä taas kerran lähetti "tappotuomiota vittumaiselle exälleen",mutta mitäs siinä ei haukku haavaa tee.
Ihmetyttää vain miehen asenne,varsinkin sellaisen,joka ei ole koskaa halunnut elättää omia lapsiaan mitenkään.
Hei! Sinulla näköjään painavia syitä nimenvaihtoon myös lasten kannalta. Meillä tilanne se että mies ollut kyllä hyvä isä tosin
uraansa keskittynyt. Nyt eron hetkellä ryhtynyt aktiiviseksi ja osallistuvaksi isäksi (huono omatunto). Se ei kyllä vielä minun asiaani auta eikä tee oloani helpommaksi. Hyvä tietää että jos lapset tahtovat voivat kenties itse muuttaa nimensä.Itse harkitsen sitä vakavasti. Jos puoliso kertoo erosta ensin lapsille neuvottelematta mitä sanotaan ja koska sanotaan , se on ANTEEKSIANTAMATONTA!
Anna lasten itse päättää,jos isä kerran haluaa olla isä,älä ota mitään kantaa.Meillä minä loppujen lopuksi vain maksoin viulut,annoin lasten itse päättää,mitä tekevät.tietenkin kirjoitin paperit alle.
Valhtelisin,jos en myöntäisi,että olen tyytyväinen lasten ratkaisuun,koska kyllä jokaisen meistä pitää osata myös antaa,ei vain ottaa parhaimmat palat päältä.
Väärinhän miehesi on tehnyt,kun ei neuvotellut sinun kanssasi,mutta minä voisin kertoa sata sivua virheistä,mitä minun mieheni teki.Piti mm.muita naisia.
Silta aika jännää,että se olin minä,joka halusin erota ja kova homma oli saada toinen lähtemään,mutta ei siinä mitään..
että lasten pitää itse päättää, enkä minä sitä edes tule ehdottamaan. Asia voi kuitenkin tulla heillekin mieleen jos ja kun minä vaihdan nimeni.
Kiitos sinulle vastauksistasi. Olet rehellinen
tunteissasi. Ehkä keskustelemme vielä joskus täällä jatkossakin. Kiitos ja hyvää jatkoa...
Lapset vaistoaa ja omaksuu lähemmän vanhempansa tunteet ja ajatukset erosta/lasten isästä. Se estää lasta tekemästä nimenkään suhteen pragmaattista päätöstä vaan "haluaa" äidin nimen myötätunnosta ja lojaaliudesta äitiä kohtaan.
Niin tein minäkin ollessani 14 vuotias kun vanhemmat erosi. Äiti oli vihainen isälle. Ei siitä puhunut mutta sen tunsi näki ja aisti. Isä alkoi vähitellen muuttua varautuneeksi minun kanssani niin etten lopulta enää halunnut mennä sinne ja myötätuntoni äitiä kohtaa kasvoi.
Myöhemmin selvisi syykin isän käytökseen. Vietin eron jälkeen aikaa isän luona joka kolmas viikonloppu. Ne oli mukavia viikonloppuja - aluksi. Luottavaisen typeryksenä kerroin äidille miten viikonloput sujui. Äiti oli sitten poiminut tarinoistani joitain osia ja soitellut isälle, kääntänyt asiat ihan perseelleen että miten minä en viihtynyt siellä siitä ja tästä syystä. Siksi isäkin aina kyseli että viihdyinkö oikeasti vai sanoinko vain, puhui usein että minun pitää kertoa hänelle jos on jotain ongelmia ym. Mutta koska aina vakuutin isää että kaikki on hyvin, alkoi minusta isän jutut kuulostaa oudoilta. Enhän tiennyt mitä äiti taas isälle viestitti. Sitten lopulta päätin etten halua enää mennä. Luulin että isällä on jotain minua vastaan. Äitikin sitten vakuutteli minun tehneen oikean ratkaisun, koska isästä ei ollut mieheksi eikä isäksi.
Siinä vaiheessa me äidin kanssa vaihdettiin sukunimi. Vannoin äidin ja äidin suvun nimeen. Mitä lie murrosiän uhmaa, en suostunut tapaamaan isän vanhempiakaan enää. Suhteet siihen puoleen myös serkkuihin viileni vaikka olin heistä kovasti pitänytkin.
Vasta kun 23-vuotiaana aloin saada opinnot päätökseen otin yhteyttä isään. Tapasimme pari kertaa ja isä sitten avautui kertomaan näistä asioista. Olin tietty varautunut hänen motiiveistaan. Kysyessäni äidiltä hänen kantaa isän kertomuksiin äiti meni hieman vaitonaiseksi ja soperteli siihen tyyliin ettei ollut kovin uskottava. Aikani pohdin asioita itsekseni ja kavereiden kanssa, sitten kutsuin isän ja äidin yhdessä luokseni. Otin asian puheeksi ja vaadin saada tietää miten asiat oikeasti oli. Siitä syntyi hirveä metakka. Äiti lähinnä suuttui ja syytti isää manipuloinnista. Isä oli hiljaa ja alistunut. Lopulta äidin monologi(huuto) loppui kun hän myönsi olleensa isälle katkera ja vihainen eikä halunnut että minäkään olen isän puolella.
Se oli kamalaa. Aivan kamalaa. Luottamus äitiin mureni muuttuen vihaksi ja vastenmielisyydeksi häntä kohtaan. Oikeastaan, vaikka äiti ei olisi koskaan myöntänyt, näin ja tunsin että niinhän asia oli miten oli tapahtunut.
Aloin sitten uudestaan rakentaa hajonneita sukulaisuussuhteita isän puolelle. Äiti oli valmistellut valmistujaisjuhliani ja kun kerroin että isäkin sitten tulee sinne ja muita hänen sukulaisiaan sanoi äiti että jos ne sinne tulee hän kyllä hoitaa etteivät kauaa viihdy. Sinä vaiheessa juhlat meni uusiksi. Sain isän avulla järjestettyä juhlat minun pieneen yksiööni eikä äitiä siellä näkynyt.
Sen jälkeen vaihdoin nimeni takaisin isäni nimeksi. Avioliiton myötä se sitten vaihtui pois, mutta enpä jäänyt omaa sukua äitini nimeksi... Äitiä ei luonnollisesti häissäni näkynyt. Se tuntui pahalta. Kaikki tuntui pahalta, että miksi äiti kohdisti vihan isääni myös minuun. Miksi hän ei voinut hyväksyä että isä on minun isä ja minulla oikeus myös isään. Hänen ei tarvitse isästä pitää, mutta olisin niin halunnut äidinkin ajattelevan, että minä olen hänelle tärkeämpi kuin hänen vihansa isään. Mutta niin ei ollut.
Äiti on alkanut sairastella enkä tiedä mitä minun pitäisi tuntea. Haluaisin vain asioiden olevan toisin, mutta kun ei ole. Äiti ei tunnu minusta välittävän, vaan ainoastaan vihastaan isää kohtaan. Vieläkin.
Niin kuin hän silloin joskus väitti että minä olen hänelle kaikkein tärkein. Kuunteli, ymmärsi, lohdutti ja iloitsi kanssani. Mutta kaikki se johtui yksistään siitä että hän halusi vahvistaa minun suhdettani häneen, mikä olisi pois suhteesta isään. Sairasta. Nyt kun sen olen ymmärtänyt. Äiti olisi varmaankin tarvinnut henkistä ammattilaisen apua aikoinaan. Eipä hän sitä kai itse ajatellut niin. Nyt se apu saattaa olla myöhäistä. Minun elämäni ja luottamukseni on jo pilalla siltä osin.
Olen pahoillani puolestasi. Et valitettavasti ole ainoa, joka tällaista on joutunut kokemaan; siitä tämäkin ketju kertoo.
Kenenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan tuollaista. Ehkä kirjoituksesi täällä avaa eronneiden vanhempien silmiä tajuamaan, että katkeruudessaan he kuitenkin kaikkein eniten loukkaavat omia lapsiaan.
Tsemppiä sinulle elämääsi.