Erotako vai ei, olen pähkäillyt sitä tässä jo monta vuotta ja nyt alkaa tuntumaan siltä, että joku repeää kohta.
Naimisiin menimme hyvin lyhyen seurusteluajan jälkeen, koska esikoinen ilmoitti tulostaan. Lapsia siunaantui lyhyen ajan sisällä, nyt lapset ovat murrosikäisiä.
Minä hoidin kodin, lapset ja muut asiat. Mies loi uraansa, oli kovasti matkoilla ja muutenkin kiireinen. Ihmettelin jo alkuaikoina, miksi yhteiset menot ja tekemiset eivät kiinnostaneet, uskoin kuitenkin, että vika on minussa, kun aina "roikuin" miehessäni. Mieheni kertoi minulle avioliiton alkuaikoina, että hänen käsityksensä avioliitosta on, että nukutaan samassa sängyssä ja syödään yhtäaikaa, kuten hänenkin vanhempiensa avioliitossa. Miksi en silloin tajunnut lähteä?
Tosiasia oli, että olin aika uupunut jatkuvista synnytyksistä, imetyksistä ja valvomisista, vaikka mieskin kyllä yritti kantaa kortensa kekoon. Tosin sain aina lähes pakottaa hänet osallistumaan yhteisiin tekemisiin, edes synnytyslaitoksella ei olisi muka ehtinyt käymään joka päivä vaan palloili mieluummin kaupungilla ostoksilla ja kahvia juomassa.
Jossain vaiheessa väkivalta astui kuvioihin, mies löi, potki, töni ja tuuppi. Vanhin lapsistakin joutui sitä kerran näkemään. Kävin jatkokoulutuksessa ja kun kurssi loppui, päätin muuttaa muualle työn perässä ja jättää mieheni. Mieheni kuitenkin muutti mukana, suhteemme oli parempi seuraavien kahden vuoden aikana. Hän kävi myös terapiassa, eikä ole lyönyt tai töninyt enää kertaakaan sen jälkeen. Tosin terapiaan meno oli ensin vaikeaa, oli kuulemma minun syyni, että en ollut aikaisemmin sanonut hänelle, että joko terapia tai ero.
Muutimme takaisin entiselle paikkakunnalle kolme vuotta sitten ja suhteemme alamäki alkoi uudelleen. Hänen vanhempansa asuvat lähellä, ja vanhat kaunat muistuvat päivittäin minunkin mieleeni. Olin välillä kauan riidoissa anoppini kanssa, kun anoppi alkoi arvostelemaan minua ilman varsinaista syytä. Hän ei ole koskaan pitänyt minusta ja on soitellut meille kotiin ja kertoillut miehelleni, kuinka ilkeä ja huono ihminen olen. Mies kuunteli sitä monta vuotta puolustamatta minua kertaakaan.
Olen perustanut oman menestyvän yrityksen, mies luo edelleen menestyksekkäästi uraansa. Taloudellisia ongelmia ei ole, mutta suhde ei toimi. Mies kyllä yrittää hillitä itseään, mutta on valtavan agressiivinen joka riidan aikana. Kerran hän pisti jopa puisen tuolin säpäleiksi. Lapsille mies karjuu koko ajan, mikään ei ole hyvin ja hän on aina tyytymätön.
Seksiä emme harrasta säännöllisesti, en halua rakastella mieheni kanssa, vaikka halut olisivat muuten valtavat. Olen edelleenkin nätti ja hoikka, huolehdin vartalostani ja hoidan itseäni, ja seuraa kyllä löytyisi, jos sitä etsisin. Mutta en usko, että salasuhde auttaa mitenkään.
Pari viikkoa sitten sain mieheni kiinni pornosivujen katselusta, minua porno lähinnä ällöttää, enkä voi enää koskeakaan mieheeni, koska ajattelen hänen ajattelevan pornosivujen naisia. Mies vakuuttaa, että ei ajattele sitä, mutta en jotenkin voi enää koskea häneen. Samoin hän on joskus käynyt erilaisilla suhdesivuilla, liekö etsimässä jo uutta.
Mieheni yrittää kovasti pelastaa suhteemme, hän kertoo minulle kyllä joka päivä, kuinka kaunis ja haluttava olen, mutta psyykkistä läheisyyttä suhteessamme ei ole koskaan ollut. Minulle kaikki on jo yhdentekevää. Vaikeinta on, että mies ei edelleenkään kykene kiinnostumaan aidosti minusta eikä minun tekemisistäni, vaikka yrittääkin, vaan saattaa ajaa yhteisellä pyöräilyreissulla aikaisemmin kotiin ja jättää minut pyöräilemään yksikseni. Jälkeenpäin hän on ihmeissään, kun raivoan hänelle siitä, ja kestää kauan, ennen kuin hän ymmärtää, että yhdessä tarkoittaa minulle myös yhdessä. Hän ei myöskään opi virheistään, vaan saattaa toimia seuraavalla tavalla aivan samalla tavalla tiedostamatta ongelmaa ollenkaan. Ihmettelen joskus, pätkiikö hänellä jotenkin.
Kaipaan aikuista suhdetta, jossa molemmat kantavat vastuun arkipäivän tapahtumista ja huolehtivat asioista. Ennen kaikkea kaipaan kumppania, johon voin luottaa. Sitä, että mikäli olemme sopineet jostakin asiasta, hän myös toimii sillä tavalla. Kaipaan seksiä, läheisyyttä, sitä että joku joskus soittaa kesken päivää, ja kysyy, mitä minulle kuuluu. Että en aina tuntisi olevani epätoivottu ja häiritsevä tekijä.
Onko mieheni tunnevammainen vai vain välinpitämätön? Olen usein ajatellut, että hän on jollakin tavalla psyykkisesti sairas.
En jaksa enää, herään öisin paniikkikohtauksiin ja mietin suhdettamme. Mitä tehdä? Kun ihminen ei muutu eikä opi välittämään toisesta. Onko tässä enää mitään järkeä?
Naimisiin menimme hyvin lyhyen seurusteluajan jälkeen, koska esikoinen ilmoitti tulostaan. Lapsia siunaantui lyhyen ajan sisällä, nyt lapset ovat murrosikäisiä.
Minä hoidin kodin, lapset ja muut asiat. Mies loi uraansa, oli kovasti matkoilla ja muutenkin kiireinen. Ihmettelin jo alkuaikoina, miksi yhteiset menot ja tekemiset eivät kiinnostaneet, uskoin kuitenkin, että vika on minussa, kun aina "roikuin" miehessäni. Mieheni kertoi minulle avioliiton alkuaikoina, että hänen käsityksensä avioliitosta on, että nukutaan samassa sängyssä ja syödään yhtäaikaa, kuten hänenkin vanhempiensa avioliitossa. Miksi en silloin tajunnut lähteä?
Tosiasia oli, että olin aika uupunut jatkuvista synnytyksistä, imetyksistä ja valvomisista, vaikka mieskin kyllä yritti kantaa kortensa kekoon. Tosin sain aina lähes pakottaa hänet osallistumaan yhteisiin tekemisiin, edes synnytyslaitoksella ei olisi muka ehtinyt käymään joka päivä vaan palloili mieluummin kaupungilla ostoksilla ja kahvia juomassa.
Jossain vaiheessa väkivalta astui kuvioihin, mies löi, potki, töni ja tuuppi. Vanhin lapsistakin joutui sitä kerran näkemään. Kävin jatkokoulutuksessa ja kun kurssi loppui, päätin muuttaa muualle työn perässä ja jättää mieheni. Mieheni kuitenkin muutti mukana, suhteemme oli parempi seuraavien kahden vuoden aikana. Hän kävi myös terapiassa, eikä ole lyönyt tai töninyt enää kertaakaan sen jälkeen. Tosin terapiaan meno oli ensin vaikeaa, oli kuulemma minun syyni, että en ollut aikaisemmin sanonut hänelle, että joko terapia tai ero.
Muutimme takaisin entiselle paikkakunnalle kolme vuotta sitten ja suhteemme alamäki alkoi uudelleen. Hänen vanhempansa asuvat lähellä, ja vanhat kaunat muistuvat päivittäin minunkin mieleeni. Olin välillä kauan riidoissa anoppini kanssa, kun anoppi alkoi arvostelemaan minua ilman varsinaista syytä. Hän ei ole koskaan pitänyt minusta ja on soitellut meille kotiin ja kertoillut miehelleni, kuinka ilkeä ja huono ihminen olen. Mies kuunteli sitä monta vuotta puolustamatta minua kertaakaan.
Olen perustanut oman menestyvän yrityksen, mies luo edelleen menestyksekkäästi uraansa. Taloudellisia ongelmia ei ole, mutta suhde ei toimi. Mies kyllä yrittää hillitä itseään, mutta on valtavan agressiivinen joka riidan aikana. Kerran hän pisti jopa puisen tuolin säpäleiksi. Lapsille mies karjuu koko ajan, mikään ei ole hyvin ja hän on aina tyytymätön.
Seksiä emme harrasta säännöllisesti, en halua rakastella mieheni kanssa, vaikka halut olisivat muuten valtavat. Olen edelleenkin nätti ja hoikka, huolehdin vartalostani ja hoidan itseäni, ja seuraa kyllä löytyisi, jos sitä etsisin. Mutta en usko, että salasuhde auttaa mitenkään.
Pari viikkoa sitten sain mieheni kiinni pornosivujen katselusta, minua porno lähinnä ällöttää, enkä voi enää koskeakaan mieheeni, koska ajattelen hänen ajattelevan pornosivujen naisia. Mies vakuuttaa, että ei ajattele sitä, mutta en jotenkin voi enää koskea häneen. Samoin hän on joskus käynyt erilaisilla suhdesivuilla, liekö etsimässä jo uutta.
Mieheni yrittää kovasti pelastaa suhteemme, hän kertoo minulle kyllä joka päivä, kuinka kaunis ja haluttava olen, mutta psyykkistä läheisyyttä suhteessamme ei ole koskaan ollut. Minulle kaikki on jo yhdentekevää. Vaikeinta on, että mies ei edelleenkään kykene kiinnostumaan aidosti minusta eikä minun tekemisistäni, vaikka yrittääkin, vaan saattaa ajaa yhteisellä pyöräilyreissulla aikaisemmin kotiin ja jättää minut pyöräilemään yksikseni. Jälkeenpäin hän on ihmeissään, kun raivoan hänelle siitä, ja kestää kauan, ennen kuin hän ymmärtää, että yhdessä tarkoittaa minulle myös yhdessä. Hän ei myöskään opi virheistään, vaan saattaa toimia seuraavalla tavalla aivan samalla tavalla tiedostamatta ongelmaa ollenkaan. Ihmettelen joskus, pätkiikö hänellä jotenkin.
Kaipaan aikuista suhdetta, jossa molemmat kantavat vastuun arkipäivän tapahtumista ja huolehtivat asioista. Ennen kaikkea kaipaan kumppania, johon voin luottaa. Sitä, että mikäli olemme sopineet jostakin asiasta, hän myös toimii sillä tavalla. Kaipaan seksiä, läheisyyttä, sitä että joku joskus soittaa kesken päivää, ja kysyy, mitä minulle kuuluu. Että en aina tuntisi olevani epätoivottu ja häiritsevä tekijä.
Onko mieheni tunnevammainen vai vain välinpitämätön? Olen usein ajatellut, että hän on jollakin tavalla psyykkisesti sairas.
En jaksa enää, herään öisin paniikkikohtauksiin ja mietin suhdettamme. Mitä tehdä? Kun ihminen ei muutu eikä opi välittämään toisesta. Onko tässä enää mitään järkeä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Voi hyvä ihminen! Jos raha-asiat on kunnossa, niin LÄHDE siitä kurjasta elämästä. Meitä on tässä maassa varmaan muutama kymmenen tuhatta naista, joilla ainoa hidaste/este lähdölle on RAHA. Sulla sitä on. Näytä sille äijälle. Et jää paitsi mitään! Ihan käyp katteeks!!!
Tiedän, että monella ovat asiat siinä mielessä huonommin, mutta silti en jotenkin uskalla. Mietin aina lasten tilannetta, minkälaiset arvet se jättää lapsiin. Mutta toisaalta jatkuva riitely ja huono ilmapiiri voivat pilata paljon enemmän.
Nämä ovat niin vaikeita asioita. Ja jos joutuisinkin jotenkin tinkimään elintasostani, mitä en usko, koska molemmilla on aivan makoisat kuukausitulot, eläisin mieluummin säästeliäämmin onnellisessa suhteessa kuin näin.
Minä en ymmärrä tätä nykyajan menoa, että aina pitäisi erota kun tulee vastoinkäymisiä. Kirjoituksesi perusteella ensimmäinen aihe oli miehen kiivastuminen liikaa. Ongelmaan on yksi helppo ratkaisu: Miehesi on opeteltava laskemaan kymmeneen ennen kuin puhuu kiivastuneena ja jolloin tulee sanotuksi jotain toista loukkaavaa,tämä siksi että suurin kiukun purkaus ehtii tasaantua tänä lyhyenä aikana (tämän helpon neuvon olen saanut avioliitto kursilla parikymmentä vuotta sitten). Toinen yhtä hyvä neuvo on se että silloin kun mies tuntee olonsa sellaiseksi että kohta tulee sanottua jotain ilkeästi, niin hän menee hetkeksi syrjään esim. toiseen huoneeseen rauhoittumaan (aika helppo neuvo, eikö olekkin?)
Seksuaalinen kanssakäyminen: taitaa olla niin että olette rakastajina kumpikin täysiä nollia, tämä tilanne on molempien hyväksyttävä. Tämä puute on paljon helpompi korjata kuin ensimmäinen ongelma (kiukku).
en osaa sua neuvoa,tee omat ratkaisusi itse,,mut en minä tollasta sietäisi alkuunkaan vaik olen mies,voin kuvitella et tollanen raastaa sisältä lujaa,varmaan miehesi on välitämäton,ei kiinosta perhe elämä pätkääkään.sellasia miehijä paljon valitettavasti,,,,,,,,
Minusta tuntuu että miehesi on tunneköyhä narsisti. Oletko perehtynyt narsismiin , ehkä se auttaisi tajuamaan hänen käytöstään....
Asumusero voisi olla hyvä vaihtoehto teidän tapauksessa. Ei kannata lähteä heti lopullista avioeroa hakemaan, jos vähänkin epäilet. Muuttakaa erilleen niin pitkäksi aikaa kuin tarvis on ja miettikää kumpikin tahoillanne avioliittoanne. Jos kaksi vuotta ei tuo ratkaisua, niin saatte avioeron ilman harkinta-aikaa.
Moikka! Luin hyvin tyrmistyneenä sinun jutun ja ihmettelen että miten sinä olet jaksanut!!! Olen itse eronnut ihan lähiaikoina ja en voisi kuvitella että itse olisin kestänyt vastaavaa!! Ero tuntuu varmasti pahalle mutta suosittelen että jatkat omaa elämääsi ilman tuota miestä!! Jo lastesi takia niin mieti että elämää on eronkin jälkeen!!Ei lasten pidä nähdä väkivaltaa omassa kotona!! Tsemppiä sinulle!
Ehkä miehesi on kokenut olevansa pakotettu naimisiin? Ehkä hän ei vain pidä sinua ystävänään, rakastajanaan, OIKEANA valittuna. Ehkä elämä vei hänet tähän tilanteeseen, jossa hän on ansassa, eikä osaa tehdä ratkaisevaa päätöstä, vaan rimpuilee löyhästi hirressä, kuten sinäkin?
Minä hoidan lapset, kodin, työni, mutta taidan kohdella miestäni vähän samalla tavalla kuin sinua kohdellaan. En vain viihdy mieheni seurassa. Ei hänessä sen kummempaa virhettä ole, muuta kuin että olemus on kehittynyt sellaiseksi, että se inhottaa minua. Pienistä asioista on kasvanut suuria. Mieheni voisi olla kuka tahansa rehti perusmies. Tässä meidän liitossamme taitaa olla kaksi normaalia perustapausta, jotka vaan hylkivät toisiaan....
ehkä teillä on myös osittain niin? Ehkä sinä oikeasti rakastat, mutta väärää henkilöä?
Jep. Tämän allekirjoitan. Paitsi:Kyllä vaan rakasti, mutta ihminen muuttuu-rakastaako miehesi síis enää? Etkä kai sinäkään, mutta kun olet niin tottunut, ei ole muutakaan? Yhteiset muistot ja hyvät ajat... Ja on tottunut kaikkiin tuttaviin, anoppiin... Mitä nekin sanois ja sääli lapsia...
Kuitenkin, elämä jatkuu, kantaa. Oikeesti.
Ehdotan kaikessa sovussa muuttamista eri osoitteeseen, vaikka vaan hetkeksi, ehkä pidemmäksi... Turha näitä asioita on sotimalla selvittää!