Kohta neljä kuukautta erosta. Mies lähti maailmalle etsimään uutta elämää, minä jäin tänne kursimaan entistä kasaan. Jotenkin sen on onnistunut hyväksymään, että tuskin koskaan tulen tietämään sitä todellista syytä miksen vuosien jälkeen ollutkaan sitä mitä mies haluaa ja haluaa elämältä, enkä enää odota meidän koskaan palaavan yhteen.
Mutta tuo ahdistus miestä kohtaan on vaihtunut nyt yleiseen ja varmaan jo krooniseenkin ahdistukseen elämää kohtaan. En muista koska olisin oikeasti syönyt kunnolla tai tehnyt ylipäätänsä mitään rakentavaa. Itken edelleen itseni uneen ja herään siihen vatsan vääntöön, kun ahdistus fyysisesti oksettaa. Enkä edelleenkään tiedä miksi en halua muuta kuin kuolla... kuukausi eteenpäin tuntuu käsittämättömältä ajanjaksolta, joskus lasken vuorokaudessa tunteja. Kaiken pitäisi oikeasti olla suhteellisen "hienosti" tälläkin hetkellä näin järkeiltynä ja olen yrittänyt liikkua, syödä, ostella kenkiä, haistella kukkia... ihan mitä tahansa, mutta kun mikään ei oikeasti kiinnosta ja palaan aina siihen, että oksettaa ja vääntää vatsassa. En tajua millä kapasiteetilla minun pitäisi viedä opinnotkin loppuun kun kolmen tunnin lukusession aikana olen onnistunut etenemään pari hassua riviä.
Olen mielestäni käsitellyt miehen ja eron kokonaan. Olen myös sanonut kaiken mitä halusinkin sanoa ja olen siitäkin ylpeä, että jätin monta sanaa sanomatta. Yli tuskin pääsen vielä pitkään aikaan... toista on kuitenkin yhdeksän vuoden jälkeen vaikea unohtaa. Olin jopa asennoitunut siihenkin, ettei me enää koskaan naurettaisi ja vietettäisi aikaa yhdessä...
Omaksi yllätyksekseni mieheltä kuitenkin tipahti sähköpostilaatikkooni uudenvuoden päivänä viesti. Kyseli kuulumisia, kaipasi minua ja halusi minut osaksi elämäänsä, ystävänä. Tyhmänä otin tietenkin tarjouksen vastaan, en sillä että kuvittelisin vielä meistä mitään paria tulevan, kaipasin kuitenkin parasta ystävääni. Eilen pari tuntia puhelun jälkeen kuitenkin sähköpostilaatikkooni tipahti uusi viesti. Tämä ystävyys oli kuulema alunalkaen huono idea.
Hienoa. Kuinka ihminen voi olla niin tyhmä, että pistää itsensä likoon kerta toisensa jälkeen? Kuinka itsensä voi taas emotionaalisesti sitoa toiseen parissa viikossa, kun on tehnyt neljä kuukautta töitä juuri päinvastaisen eteen? Kuinka ylipäätänsä kukaan voi olla niin julma, että tekee saman kerta toisensa jälkeen? Siitäkin huolimatta, että erikseen pyysin, että en voi aloittaa tätä "ystävyys-suhdetta" jollen voi luottaa siihen, että hän pysyy "ystävyyden" takana, eikä vain puskasta päätä olla senkin ylitse. Se en myöskään edelleenkään ollut minä, joka sanoi edelleen näkevänsä toisesta öisin unia...
Luulen, että mies ylipäätänsä alkujaan rakastui siihen ajatukseen minusta, ei niinkään minuun itseeni. Vihaan myös sitä mikä minusta on tullut miehen leikkien jälkeen. Koko persoonani hukkui jonnekin viimeisten kuukausien aikana. En syytä miestä oikeastaan mistään, hänhän vain ei halunnut minua... mutta miksi rikkoa minut toisen kerran. Eikä yksi kerta ollut riittävä?
Mutta tuo ahdistus miestä kohtaan on vaihtunut nyt yleiseen ja varmaan jo krooniseenkin ahdistukseen elämää kohtaan. En muista koska olisin oikeasti syönyt kunnolla tai tehnyt ylipäätänsä mitään rakentavaa. Itken edelleen itseni uneen ja herään siihen vatsan vääntöön, kun ahdistus fyysisesti oksettaa. Enkä edelleenkään tiedä miksi en halua muuta kuin kuolla... kuukausi eteenpäin tuntuu käsittämättömältä ajanjaksolta, joskus lasken vuorokaudessa tunteja. Kaiken pitäisi oikeasti olla suhteellisen "hienosti" tälläkin hetkellä näin järkeiltynä ja olen yrittänyt liikkua, syödä, ostella kenkiä, haistella kukkia... ihan mitä tahansa, mutta kun mikään ei oikeasti kiinnosta ja palaan aina siihen, että oksettaa ja vääntää vatsassa. En tajua millä kapasiteetilla minun pitäisi viedä opinnotkin loppuun kun kolmen tunnin lukusession aikana olen onnistunut etenemään pari hassua riviä.
Olen mielestäni käsitellyt miehen ja eron kokonaan. Olen myös sanonut kaiken mitä halusinkin sanoa ja olen siitäkin ylpeä, että jätin monta sanaa sanomatta. Yli tuskin pääsen vielä pitkään aikaan... toista on kuitenkin yhdeksän vuoden jälkeen vaikea unohtaa. Olin jopa asennoitunut siihenkin, ettei me enää koskaan naurettaisi ja vietettäisi aikaa yhdessä...
Omaksi yllätyksekseni mieheltä kuitenkin tipahti sähköpostilaatikkooni uudenvuoden päivänä viesti. Kyseli kuulumisia, kaipasi minua ja halusi minut osaksi elämäänsä, ystävänä. Tyhmänä otin tietenkin tarjouksen vastaan, en sillä että kuvittelisin vielä meistä mitään paria tulevan, kaipasin kuitenkin parasta ystävääni. Eilen pari tuntia puhelun jälkeen kuitenkin sähköpostilaatikkooni tipahti uusi viesti. Tämä ystävyys oli kuulema alunalkaen huono idea.
Hienoa. Kuinka ihminen voi olla niin tyhmä, että pistää itsensä likoon kerta toisensa jälkeen? Kuinka itsensä voi taas emotionaalisesti sitoa toiseen parissa viikossa, kun on tehnyt neljä kuukautta töitä juuri päinvastaisen eteen? Kuinka ylipäätänsä kukaan voi olla niin julma, että tekee saman kerta toisensa jälkeen? Siitäkin huolimatta, että erikseen pyysin, että en voi aloittaa tätä "ystävyys-suhdetta" jollen voi luottaa siihen, että hän pysyy "ystävyyden" takana, eikä vain puskasta päätä olla senkin ylitse. Se en myöskään edelleenkään ollut minä, joka sanoi edelleen näkevänsä toisesta öisin unia...
Luulen, että mies ylipäätänsä alkujaan rakastui siihen ajatukseen minusta, ei niinkään minuun itseeni. Vihaan myös sitä mikä minusta on tullut miehen leikkien jälkeen. Koko persoonani hukkui jonnekin viimeisten kuukausien aikana. En syytä miestä oikeastaan mistään, hänhän vain ei halunnut minua... mutta miksi rikkoa minut toisen kerran. Eikä yksi kerta ollut riittävä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Samassa jamassa olen. Aivan hajalla ja ajatuksena vain selviytyä päivästä toiseen. Yritän hukuttaa suruni työhön, mutta illat, yöt ja viikonloput kärvistelen muistoissani ja surussani. Olen ehkä jo hieman päässyt eteenpäin sillä enää ei itketä kokoajan, mutta mieli on matalalla. Onnen päivä se päivä kun olen toipunut tästä.
tekstisi voisi olla lähes kokonaan omasta tilanteestani. Olen elänyt samaa tilannetta kohta jo vuoden. Ainoa asia, mikä on helpottanut edes jonkin verran, on työnteko. Opiskelut ovat kesken ja tällä menolla varmaan jäävätkin.
Olen kokeillut eri asioita, jotta saisin mieleni valoisammaksi, mutta mikään ei tunnu auttavan. Nautin kyllä elämän pienistä iloista, mutta se pohjavire sydämessä säilyy vain tummana. Läsnä ovat ahdistus, luottamuksen puute kaikkea kohtaan sekä eritoten epävarmuus omista tunteista. Jos rakastaa täydestä sydämestään, eikä sekään riitä, niin onko mitään mieltä yrittää enää? Tuohon en ole löytänyt vastausta.
En ole kuitenkaan katkeroitunut kenellekään. Jotenkin vain tuntuu siltä, että se mitä olin, on tuhoutunut ja tilalle on tullut jotain sellaista, josta en aiemmin tiennytkään. Enkä välttämättä olisi halunnutkaan tietää. Vähän kuin olisi elävä kuollut.
Kysymykset kiertävät päässä samaa kehää, eikä edes keskustelu ole auttanut niiden kanssa. Pystynkö enää rakastumaan ja rakastamaan? Tällä hetkellä en usko että pystyn. En ainakaan samalla tavalla kuin aiemmin.
minä olen myös saanut pari kertaa tuntea jättämisen samalta ihmiseltä :( ihminen on vaan niin tyhmä, että haluaa uskoa parasta vaikka sisimmissään tietää , että ei kannata...yritetään jaksaa, vaikka vaikeeta tämä on. Ehkä joku päivä voidaan taas hymyillä.