Viime kesänä kaikki oli taas hyvin. Isoja vastoinkäymisiä oli mahtunut elämääni, mutta tuntui, että kaikesta kyllä selvitään. Kesä näytti kauniilta ja elämä iloiselta. Yksi heinäkuinen aamu ja kaikki oli toisin. Viisissäkymmenissä oleva äitini oli kuollut. Yhtäkkiä, varoittamatta. Miten arvaamatta elämä muuttuukaan? Ja miksi se muuttuu pahimmalla mahdollisella tavalla? Eikö vähempikin riittäisi...Kaikki muuttui. Liian paljon oli poissa. Tuntuuko teistä muista, että elämänilo lähti sen rakkaan ihmisen mukana? Tuleeko se koskaan enään takaisin? Voiko koskaan enään olla tyytyväinen saatika onnellinen? Ja jokapäivä mielessä toistuu kysymys Miksi näin piti käydä...miksei äiti saanut elää, nähdä lapsenlapsiaan, viettää eläkepäiviään sitten tulevaisuudessa...Miksen minä saanut pitää äitiä? Ainoa vanhempi, joka on todella ollut elämässä mukana, aidosti olemassa, rakastanut yli kaiken...
Elämän värit vaihtuivat synkiksi. Miksi toisten osaksi on sallittu näin paljon kärsimystä...On niin paljon kysymyksiä, muttei juuri lainkaan vastauksia. Yritän taistella katkeruutta vastaan, koska sillä ei voita mitään.
Miten arvaamatonta elämä onkaan! En olisi koskaan uskonut, että se näyttä minulle näin surulliset sävynsä.
Usein olen saanut voimaa, kun olen lukenut muidenkin surevien ajatuksia. Kiitos siitä! Monesti poskeni ovat myös täyttyneet kyynelistä, kun olen lukenut, miten kauheita asioita monet ovat joutuneet kohtaamaan...Toivon kaikille voimia jokaiseen hetkeen!
Elämän värit vaihtuivat synkiksi. Miksi toisten osaksi on sallittu näin paljon kärsimystä...On niin paljon kysymyksiä, muttei juuri lainkaan vastauksia. Yritän taistella katkeruutta vastaan, koska sillä ei voita mitään.
Miten arvaamatonta elämä onkaan! En olisi koskaan uskonut, että se näyttä minulle näin surulliset sävynsä.
Usein olen saanut voimaa, kun olen lukenut muidenkin surevien ajatuksia. Kiitos siitä! Monesti poskeni ovat myös täyttyneet kyynelistä, kun olen lukenut, miten kauheita asioita monet ovat joutuneet kohtaamaan...Toivon kaikille voimia jokaiseen hetkeen!
Vastaukset 8
Vanhimmat
koskaan voi muuttua ihan samanlaiseksi.
Uskon että toiset osaa jollakin tavalla ottaa elämästä kiinni. Tulevat lapsesi tulee olemaan yksi syy elää ainakin. Tietoisuus että rakas äitisi varmasti toivoi aina sinulle pelkkää hyvää elämässäsi saa sinut jaksamaan.
Ikävä tulee aaltoina taatusti monta kertaa. Toiset sanoo että jossain vaiheessa osaa muistella lämmöllä ja ilolla asioita jotka oli. Itse olen vielä väöärä henkilö sanomaan siitä yhtään mitään.
Suru on yhtä alltoa. Ylös ja alas menee elämä. Tänään olen taas aallonpohjalla.
Tuntuu kuin minulle annettiin elinikäinen kärsimys.
Sitten taas on parempia päiviä. Mutta ei päivääkään ettenkö mieti miten elämä oli silloin joskus.
Rakkaamme ei toivoisi meidän surevan lopunelämän, Mutta ..niin minkäs teet?
Itse olen opetellut minun keinoni pysyä hengissä ja saada joku syy elää. Tunnustan etten kauheasti sure jos kuolema olisi lähitulevaisuudessa tiedossa. Sitten muistan taas miksi elän . Ja tunnustan että sen ihmisen takia jonka takia elän olen jopa valmis kärsimään tätä vitun elämää loppuun asti.
surusi syvyyden. Äidin menettäminen koskee varmastikin suuresti. Itselläni ei vielä siitä kokemusta, ajatus jo tuo kyyneleet silmiini. Mutta, luonnon "järjestyshän" se, kuitenkin. Ensin vanhemmat, sitten lapset.
No, minulla henk.koht. taitaa lähteä ensin lapsi ennen minua. Eipähän joudu elämään ilman äitiä, jos jotain positiivista asiasta kaivaa...
Tosin, koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan, kenen vuoro lähteä.
Ehkäpä se olikin niin että 20v poikani piti ottaa pois ennen minua että hän ei tarvinnut jäädä kärsimään tänne ilman minun tukeani
Hänellä oli tällainen neurologinen sairaus joka myös vaikutti tunne-elämään Läheinen ja rakas poikani jota muut ei aina ehkä ymmärtäneet En minäkään aina ymmärtänyt mutta välit oli silti lämpöiset
Kiitos sureva ystäväni tuo jollakin tasolla lohdutti suuressa surussa Toivottavasti saat elää lapsesi kanssa vielä monta vuotta
luin viestisi ja se kosketti minua syvältä.. ymmärrän tuskasi hyvin ,, itse olen elänyt kokoelämäni lastenkodissa. ei vanhempia ja ei oikeen muutakaan.. mulla ei ole sitä "oikean perheen" mallia joten mun seurustelutkaan ei oikeen toimi... vaikka en ole ruma , enkä kyllä kauniskaan mut.. katkeruus on suuri ja se että mua ei auta kukaan eikä neuvo kun on paha olo tai haluisin apuu jossakin asias. olen 26 ja elämä viel hukassa asun nytkin turvakodissa kun en osaa elää yksin .. voimia sinulle paljon :)
Koskaan ei tiedä koska jokin läheisemme , ystävämme , tuttavamme , lähtee viimeiselle matkalle, onneksi emme ,olen itse srk.palveluuksessa oleva henkilö ja vaikka vainaa on aivan vieras koen sen kuitenkin osanottavana, en ole turtunut tai kylmä , vaikka vastassa olisi vieras henkilö.Koskaan en tiedä koska olisi seuraavan läheisen pois meno. Olen vienyt hautaan pienen poikani ja se muuti kaiken. Isän kuolemasta kolme vuotta enkä ole vieläkään hyväkynyt sitä. Voimia elämän on jatkuttava.
Tiedän miltä tuntuu menettää läheinen ihminen äkkiä ja arvaamatta..Oletko minkä ikäinhen?Kiinnostaisiko jakaa kokemuksia? Haluaisin jutella enemmänkin jos haluaisit vaihtaa sähköposti-osoitteita?
Olen 26 vuotias...Ilman muuta voidaan kirjoitella ja jakaa kokemuksia sekä ajatuksia. Uskallatko laittaa osoitteesi tänne?
ja voimia. Minun äitini kuoli yllättäen viime marraskuussa, hän oli sentään vanhempi kuin sinun äitisi, mutta ei mikään vanhus (66v). Terve oli, mutta yksi päivä muutti kaiken. Äidin mukana menettää niin paljon, varsinkin kun isäni on kuollut jo 15 vuotta sitten vähän yli viisikymppisenä. Äidistä tuli sen jälkeen niin tärkeä, oli edes jompi kumpi vanhmemmista elossa. Joku jonka kanssa jakaa kokemuksia ja jolle kertoa esim. omien lapsieni asioista. Nytkin olisi niin paljon kerrottavaa, vaan en voi enään soittaa...
Miten jaksat nyt? Minulla on elämän käännekohadasta kolmisen kuukautta. Vieläkään en haluaisi uskoa sitä todeksi, mutta pakkohan se on. Lapset saavat minut jaksamaan, heille olen äiti, joten olen heille tärkeä.
Minusta tuntui / tuntuu että elämänilo lähti. Elämä oli onnellista ennen tätä tapahtumaa. Nyt ne onnelliset päivät ovat loppu...tai ehkä niitä on tulevaisuudessa kuitenkin.
Näin toivon.