Puoli vuotta on seurusteltu. Tää on mun eka vakavampi suhde, vaikka ikää on jo 27 v. Ollaan oltu koko ajan toistemme parhaat kaverit, ymmärretään toisiamme puolesta sanasta tai joskus ei tarvi sanoa mitään. Nautin seksistä hänen kanssaan ja haluan häntä, joskin orgasmivaikeuksia on.
Välillä (useimmiten) kun katson häntä, tunnen ihania onnen ailahduksia ja tuntuu, että juuri tässä minun kuuluukin olla. Kun nähdään pidemmän tauon jälkeen, sydämessä lepattaa perhosia ja en voi kuin hymyillä hölmönä. Tuntuu pahalta, jos hän ei joskus vaikka muista antaa hyvänyönsuukkoa. Tai jos hän ei vastaa tekstiviestiin välittömästi, kyttään puhelinta koko ajan. Harkitsen muuttavani hänen kanssaan samaan kaupunkiin (välimatka 150 km) jonkin ajan kuluttua, vaikka se vaatisi omasta uraunelmastani luopumista.
Sitten tulee taas niitä laimeampia hetkiä, kun tuntuu, että hän on mulle vain hyvä kaveri. Baarissa katselen joskus hänen komeita kavereitaan "sillä silmällä", joskin heti tunnen aina katumusta ja ajattelen, etten ikinä voisi tosissani häntä pettää.
Mies on täysin rakastunut minuun, mutta en tiedä, tunnenko samoin. Sen kuitenkin tiedän, että en voisi edes kuvitella hänen jättämistään.
Onko nämä "ailahtelut" normaaleja?
Välillä (useimmiten) kun katson häntä, tunnen ihania onnen ailahduksia ja tuntuu, että juuri tässä minun kuuluukin olla. Kun nähdään pidemmän tauon jälkeen, sydämessä lepattaa perhosia ja en voi kuin hymyillä hölmönä. Tuntuu pahalta, jos hän ei joskus vaikka muista antaa hyvänyönsuukkoa. Tai jos hän ei vastaa tekstiviestiin välittömästi, kyttään puhelinta koko ajan. Harkitsen muuttavani hänen kanssaan samaan kaupunkiin (välimatka 150 km) jonkin ajan kuluttua, vaikka se vaatisi omasta uraunelmastani luopumista.
Sitten tulee taas niitä laimeampia hetkiä, kun tuntuu, että hän on mulle vain hyvä kaveri. Baarissa katselen joskus hänen komeita kavereitaan "sillä silmällä", joskin heti tunnen aina katumusta ja ajattelen, etten ikinä voisi tosissani häntä pettää.
Mies on täysin rakastunut minuun, mutta en tiedä, tunnenko samoin. Sen kuitenkin tiedän, että en voisi edes kuvitella hänen jättämistään.
Onko nämä "ailahtelut" normaaleja?
Vastaukset 7
Vanhimmat
itselläni suht samanlaisia ailahteluja. tosin miehen kanssa olemme seurustelleet jo nelisen vuotta. noin vuosi sitten alkoi mieleeni tulla sekoilut muiden kanssa, mutta tarkemmin kun ajattelee en välttämättä haluaisi miestä kuitenkaan vaihtaa. toisin sanoen, en usko että asiat paranevat miestä vaihtamalla. eikä meillä sen kummempia ongelmia olekkaan. mutta kyllä sitä tulee miettineeksi mistä nämä ailahtelut mahtavat johtua.
Ihastuminen ja rakastuminen ovat näitä hormonipitoisia mielenliikahduksia, joilla luonto saa meidät lisääntymään (vaikkemme toki aina sen toivetta toteutakaan). Rakkaus onkin sitten vaikeampi juttu.
Rakkaus on aika paljon tahdon asia. Se on sitoutumista ja jaksamista, silloinkin, kun toinen ottaa päähän ja raskaasti. Se on antamista, jakamista, toisen sukulaisten sietämistä, yhteistä taloutta ja kädestä pitoa sairasvuoteella. Rakkaus on se tunne, joka jää jäljelle vaikka ihastus välillä haihtuukin (syttyäkseen välillä uudestaankin, tämäkin on koettu pitkässä suhteessa).
Parisuhde ja rakastaminen ei tee immuuniksi ulkopuoliselle maailmalle, joka on täynnä viehättäviä ihmisiä. Joskus tulee katsoneeksi pitempään, ehkä vähän fantasioineeksikin...olisihan se kiva tietää, josko vielä kelpaisi...Tämä on aika normaalia, eikä sen vuoksi kannata olla huolissaan oman suhteensa vakaudesta.
Ihan normaalia elämää vain. Ei sen kummempaa. Epänormaalilta paremmin kuulostaisi, jos aina tuntisit vain onnen ailahduksia. Tottakai negatiiviset tunteetkin kuuluvat elämään. Hyviä ja huonoja päiviä myös rakkaudessa.
> Puoli vuotta on seurusteltu. Tää on mun eka vakavampi suhde, vaikka ikää on jo 27 v.
Oon samassa junassa, tai tarkemmin, aika tarkasti vastapuolen tilanteessa. Olen noin puoli vuotta seurustellut ihanan naisen kanssa, ja tämä on oikeastaan ensimmäinen 'syvempi' suhde mulle, vaikkakin välimatkaa on meilläkin hieman välissä.
> Harkitsen muuttavani hänen kanssaan samaan kaupunkiin (välimatka 150 km) jonkin ajan
> kuluttua, vaikka se vaatisi omasta uraunelmastani luopumista.
Mitä en tyttöystäväni ikinä haluaisi tekevän on se, että hän muuttaisi luokseni ja kokisi sen virheenä myöhemmin. Tätä aion hänelle korostaa ja terottaa - on todella iso askel jättää omat ystävät ja sukulaiset parin sadan kilsan päähän. Itse olen valitettavasti sitoutunut työ-ja opiskeluvelvoitteista johtuen kaupunkiini niin, etten voi vielä moneen vuoteen muuttaa. Ja vaikka en olisikaan, miettisin to-del-la huolellisesti ja puntaroisin perinpohjaisesti muuttohaluni. Puntaroisin ehdottomasti sitä, että rakastanko todella tätä ihmistä (jota sinä epäilet).
> Baarissa katselen joskus hänen komeita kavereitaan "sillä silmällä", joskin heti tunnen
> aina katumusta ja ajattelen, etten ikinä voisi tosissani häntä pettää.
Ei katsominen ole kiellettyä, kaikki niin tekee..
Voimia päätöksentekoon. Juttele asiasta myös paljon poikaystäväsi kanssa.
Mieheni ei painosta minua muuttamaan, vaan haluaa minun tekevän niin kuin itse tahdon. Nämä muuttospekulaatiot ovat ihan omasta päästäni lähtöisin, koska tietenkin haluaisin olla hänen lähellään ja hän taas ei aio muuttaa sieltä pois, koska on justiin ostanut oman asunnon. "Hänen kaupunkiinsa" minua vetää myös se, että olen itsekin sieltä kotoisin. Perhe, sukulaiset, kaverit ovat siellä. Täällä mulla ei ole juuri muuta kuin työ, mutta olen aina ollut kovin urasuuntautunut.
elämästä ja suhteista, että voisit suoraan sanoa mitä se rakkaus sitte onkaan.
Mulla on ollu suhteita monenlaisia – nyt arvostan miestä joka mulla nyt on (ollaan kihloissa), ja arjen harmaus on aivan ihanaa.
toisin kuin ed. suhteissani, enpä osaa rakkautta nyt enää selittää - ja sitähän se rakkaus on.
ja olen 30.
Se on semmonen juttu, että kun seurustelee tarpeeksi kauan saman ihmisen kanssa, niin tietysti sitä tulee välillä ajateltua muita, mut sen takii ei kannata todellakaan jättää,koska niin hyvää kumppanii ei ookkaa, etteikö sitä joskus tulis ajateltuu muitaki..itse pilasin oman suhteeni aggressiivisuudella, mut oompa oppinu virheistäni..