Olen ilmeisesti tuhoamassa ihanaa parisuhdettani sillä, että itsetuntoni on aivan pohjalukemissa. Olen todella väsynyt ja itken usein, en löydä tilanteeseeni helpotusta mistään.
En ole ikinä ollut varma itseni suhteen (johtunee esim. koulukiusaamisesta) ja nyt kun olen ollut pidempiaikaisessa parisuhteessa, homma on vain pahentunut. Koen jatkuvasti alemmuutta itseni suhteen, häpeän itseäni ja erityisesti vartaloani. En voi uskoa, että hän pitää minua edes mukiinmenevän näköisenä, koska itse olen mielestäni maailman rumin. Tilannetta pahentaa kai myös se, että mieheni naismaku on varsin erikoinen ja mielestäni hänen ihannenaisensa on todella kaukana minusta. Hän kuitenkin väittää, että minussa muka olisi jotain piirteitä, joita hänen ihannenaisessaan on.
Mieheni ei jaksa jatkuvaa hajoilemistani koko ajan. Välillä olen onneni kukkuloilla rakkauden takia, mutta kun muistan, kuinka ruma olen, ahdistun todella paljon. Mieheni vakuutteluilla ei ole enää mitään tehoa. en pysty ikinä saamaan itsestäni sen näköistä kuin haluan olla, joten ihan turha puhua jostain laihduttamisesta tai tyylin muuttamisesta. Oma naisihanteeni on äärimmäisen kaukana omasta ulkonäöstäni. Pidän kaikkea itsessäni rumana ja inhottavana.
Onko kenelläkään muilla ollut vastaavia kokemuksia? Miten olette päässeet niistä yli? En halua menettää elämäni rakkautta tällaisen paskan takia!
En ole ikinä ollut varma itseni suhteen (johtunee esim. koulukiusaamisesta) ja nyt kun olen ollut pidempiaikaisessa parisuhteessa, homma on vain pahentunut. Koen jatkuvasti alemmuutta itseni suhteen, häpeän itseäni ja erityisesti vartaloani. En voi uskoa, että hän pitää minua edes mukiinmenevän näköisenä, koska itse olen mielestäni maailman rumin. Tilannetta pahentaa kai myös se, että mieheni naismaku on varsin erikoinen ja mielestäni hänen ihannenaisensa on todella kaukana minusta. Hän kuitenkin väittää, että minussa muka olisi jotain piirteitä, joita hänen ihannenaisessaan on.
Mieheni ei jaksa jatkuvaa hajoilemistani koko ajan. Välillä olen onneni kukkuloilla rakkauden takia, mutta kun muistan, kuinka ruma olen, ahdistun todella paljon. Mieheni vakuutteluilla ei ole enää mitään tehoa. en pysty ikinä saamaan itsestäni sen näköistä kuin haluan olla, joten ihan turha puhua jostain laihduttamisesta tai tyylin muuttamisesta. Oma naisihanteeni on äärimmäisen kaukana omasta ulkonäöstäni. Pidän kaikkea itsessäni rumana ja inhottavana.
Onko kenelläkään muilla ollut vastaavia kokemuksia? Miten olette päässeet niistä yli? En halua menettää elämäni rakkautta tällaisen paskan takia!
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ensin hae itselesi ammati apua, että pystyt hyväksymään itsesi selaisena kuin olet
Toiseksi se että miehesi on kanssasi osoitaa sen että sinussa on niitä piirteitä joita hän haluaa muuten hän ei olisi koskaan lähestynyt sinua
Tuo miten koet itsesi hajotaa suhteene
Kyllä sinussa on kauniita piirteitäkin usko pois
Komppaan edellistä miestä. Eli jos oikeasti olisit ruma ei mies olisi sinua tavoitellut ja jos ei häipynyt ekan sänkykeikan jälkeen, niin tarkoittaa että olet lisäksi muutenkin kelvollinen.
Miehen seksuaaalisuus yleensäkin on myös sellaista että ei se täydellisenkään naisen kanssa rajoitu yhteen asiaan vaan rönsyilee vähintään ajatustasolla naapurin tisseihin, ohikulkeviin kireisiin farkkuihin jne.
Ja tuo ammattiapu lienee kanssa järkevää, sillä itse et pysty, eikä miehesi pysty sinua korjaamaan - ja jos haittaa päivittäistä elämää, niin sillonhan asialle on tehtävä jotain.
miten niin "miehen ajatukset rönsyilee, naapurin tissit jne.." ? Puhu vain omasta puolestasi. Ei kävisi mielessäkään seksin aikana ajatella muita naisia (kuten ei muulloinkaan). Tuollaiset kommentit, kuten sinun, saavat meidät kaikki miehet näyttämään sioilta, vahvistavat naisten epärealistista käsitystä. On meitä fiksujakin!
Vaikea uskoa että tekstisi tulisi (rehellisen) miehen kirjoittamana, mutta onhan meitä joka junaan.
Etenkin tämä lausahdus on kuin naisen (tai irtopisteitä kerjäävän miehen) suusta: "Tuollaiset kommentit, kuten sinun, saavat meidät kaikki miehet näyttämään sioilta, vahvistavat naisten epärealistista käsitystä. On meitä fiksujakin!"
Vaikka saatankin kuulua "sikoihin", uskon että realismi on kuitenkin minun puolella ja siten väitän että ei se "fiksuus" jota kuulutat, ole poliittisesti korrektia papatusta jos todellisuus / enemmistö on toisella puolella.
Eteenpäin... En kyllä tarkoittanut "seksin aikana", siinä ymmärsit väärin - tosin kyllä se joillain kertomuistensa mukaan joskus saattaa harhailla - jopa iltalehden seksologitätikin piti sitä kirjoituksissaan normaalina jos en nyt väärin muista, ehkä hänkin on sovinistisika vaikka nainen onkin...? Mutta et kai sinä todella väitä etteikö sinulla ikinä katse harhaile kadulla tms edes yksin liikuttaessa? En kyllä usko...
Minulla on ollut ikäni samoja ongelmia. Olen ollut naimisissa parikymmentä vuotta,minulla on ihana mies, asiani ovat muutenkin kunnossa. Mutta se itsetunto! Ammattini puolesta en voisi kuvitellakaan meneväni itse autettavaksi. Pidän itseäni rumana ja lihavana, vaikka muut sanovat toista. Joissain vaiheessa älysin, että muutkin miehet kuin oma mies katselevat perääni, eikä katseissa ole halveksuntaa, vaan ihailua. Neuvon sinua katsomaan itseäsi vieraan silmin. Älä lue naistenlehtiä, sillä niistä saa väärän kuvan naiskauneudesta. Normaalipainoiset naiset kuvataan niissä lihaviksi. Ajattele että olet persoonallisen näköinen. Ja mieti omia hyviä puoliasi. Jos alat ajattelemaan jotain yksityiskohtaa, josta et pidä, katkaise ajatus ja aloita alusta. Hoe itsellesi joka päivä että olen kaunis! Tiedän että itkut eivät näihin sanoihin lopu, kuten ei itselläkään, mutta ainakin vähenevät.
olen hengessä mukana sillä itselläni myös samoja ongelmia. mies ei jaksa kuunnella minun vikinää. ja minä haluan tulla kehutuksi omalta mieheltäni mutta hän ei vaan ole sitä sorttia että pystyy sanomaan että oletpa kaunis tms. uskon hänen pitävän minua kauniina sillä hän on kanssani, mutta jatkuva pelko että en enää kelpaakaan....argh...ei enää itketä öitä ja haetaan apua jos se vaikka helpottaisi. ok?
...aloittaa itsetuntosi kohottaminen jostain pikkuasioista. Miehesi ei siihen yksin kykene, sinun täytyy saada itsesi vastaanottamaan huomiot&kehut mitkä hän sinulle antaa.
Meissä kaikissa on vikoja, mutta myös takuulla joku hyvä piirre. 100% varma asiasta :) ja sitä piirrettä voi sitten korostaa.
Voi olla kauniit kynnet, silmät, iho, sirot jalat tai valloittava hymy, herttainen olemus muuten vain, heh, vaik kaunis napa!!.. ymsyms..
Eikä sinun tarvitse olla miehesi "unelmanainen".. miksi hän muuten sinun kanssasi olisi, jos et todellisuudessa olisi hänelle mieluinen? ;)
JA muista se, että sinä olet itsellesi ihanne. Älä ihannoi sellaista, mitä et voi olla.
Korjaa ajan kanssa vääristyneet käsityksesi. Rakasta ensin itseäsi.. vaikeaa se on, tiedän.
Terveisin nainen 27v, 160/47/lauta+ avanne, puoliks kalju ilman peruukkia. (revi tästäkin huumoria... ;) totta on ja hyväksyn itseni jo nykyään)
miksi sinulla on avanne? voimia sinulle. ihanaa että kirjoitat alkuperäiselle noin :) olen ylpeä sinusta.
Ymmärrän sinua oikein hyvin. Minullakin on huono itsetunto, vaikka kuulemma minussa ei ole mitään vikaa mieheni mielestä. Olen hänen silmissään just täydellinen sellaisena kuin olen. Jatkuva itsensä tarkkailu on myös raskasta. Ikää on jo sen verran, että pitäisi jo olla sinut itsensä kanssa ja pinnalliset asia olla taka-alalla. En tarkoita vain ulkonäköä tms. asioita, vaan henkistä kiinnostavuutta ja riittävyyttä. "Kyllä se siitä" -hokemat ovat turhauttavia, ammattiapuakin tarjotaan kovin helposti. Avun saa sitäkin kautta se kelle sellainen sopii, mutta en enää omakohtaisesti usko, että ammattiapu tuo mitään ratkaisua asiaan. Se tie on jo kuljettu. Toiset päivät ovat parempia kuin toiset, joten ei voi muuta kuin ajatella, että tällaista tää mun elämä on tällaisena kuin olen. Huonomminkin voisi olla. Ymmärrystä ja kärsivällisyyttä vaan toivon läheisiltä. Kullakin on omat "omituisuutensa" ja onkohan heikko itsetunto kuitenkaan siitä pahimmasta päästä!
Tuolla ihastuspalstalla joku nuori mies kirjoitti olevansa naisen kanssa "joka ei ole erityisen viehättävä", mutta turvallinen ja tuttu. Jotenkin sydäntäsärkevää lukea tuollaista, koska sitähän ajattelee että jos mies haluaa olla jonkun kanssa niin se on myös se kaunein ja kaikista paras.
..Joten... ehkä itsetuntoon vaikuttaa myös ainakin alitajuisesti miten mies suhtautuu sinuun. Jos on kovin paha itsetunto-ongelma, niin kannattaa kyllä hakea ammatti-apua, kuten varmaan itsenikin pitäisi tehdä...
Ehkä tärkeintä on saada itse pitämään itsestään, kannattaa keskittyä omiin hyviin ulkoisiin puoliin, ottaa vaikka valokuvia itsestään ja säilyttää vain ne hyvin onnistuneet. Mutta ammattiapu voisi olla parempi kuin maallikkoneuvot.
Mene pieni rakas hoitamaan itsetuntosi kuntoon terapiaan ja tee sellaisia asioita elämässäsi mitkä vahvistavat itsetuntoa. Lue aiheesta kirjoituksia, harrasta kaikenlaista mistä tykkään, kokeile uusia asioita, hanki hyvä ammatti ja kehity siinä jne.
Huonolla itsetunnolla varustettu ihminen pilaa monta elämänsä mahdollisuutta!
Sanoo nainen jolla oli nuorena niin huono itsetunto että en usko että monella on koskaan ollut. Esim. en lähtenyt käymään kunnolla kouluja koska olin aivan varma ettei minusta tule kuitenkaan koskaan mitään koska olen niin huono ja tyhmä. Kävin sitten myöhemmin lyhyitä kursseja ja sain elämääni hallintaan paremmin. Nykyinen työni on mahdollistanut kehittymiseen ja kouluttautumiseen.
Älä jää enää ihmettelemään vaan TEE asialle jotain.
Voimia kaikille jotka samanlaisten ongelmien kanssa kamppailette!
höp,
hyviä kommentteja. Tässä yksi avunpyyntö:
Avopuolisoni kärsii pahasta itsetunto-ongelmasta. Tilanne on mielestäni enemmän kuin huolestuttava. Hän on oikeasti kaunis nainen, joka pärjää elämässään, mutta kun hän ei itse usko sitä. Hän "korjaa" ongelmaa käyttämällä valtavat määrät rahaa ja aikaa meikkeihin, kampaamoon yms. eikä uskalla ottaa vastaan niitä haasteita mitä hänelle tarjotaan vaikkapa työssään.
Kuulostaa varmaan naurettavalta, mutta ongelmasta kärsii koko perhe. Minun vakuuttelut ei riitä, vaan jos yritän kehua, hän alkaa inttämään vastaan ja väkisin löytämään negatiivisia asioita itsestään. Pelkään että hänen asenne tarttuu lapsiimme ja sitä en missään nimessä tahdo.
Mistä löytyisi apua tähän? Olen yrittänyt ehdottaa ammattiapua, mutta "no ne on vaan vakaville mielenterveysongelmille" - hänen mukaan. Apu pitäisi löytää ennenkuin meillä molemmilla on se vakava mielenterveysongelma!
Eilen taas kyhnötin peiton alla kolmentuntisen inhoten itseäni. Lääkäri sanoo vaan että "terapia on ainoa, joka sinun tilanteessasi auttaisi, mutta tässä olis nämä pillerit kun kaupunki säästää". Hyväätarkoittavat ulkopuoliset sanoo että "onhan sussa paljon hyviä puolia" (jos tuo sanominen asian korjaisi, olisinko tässä tilassa?) tai että "tee asialle jotain" (mitä??!! miten?!) tai että "arvosta itseäsi" (se ei ole vain tahdon asia, kun ei pysty!).
Mutta. Ehkä vähän on auttanut se, kun olen käynyt terveydenhoitajan kanssa juttelemassa. Vaikka hän ei mikää terapeutti olekaan, niin juttelu kyllä auttaa aina. Voisitko kokeilla tuota reittiä? Sitä paitsi löysin netistä itselleni sopivan vertaistukiryhmän, josta myös on apua. Olisikohan sinulle sopivaa...?
Voi, kauheaa tuo että lääkkeitä tarjotaan patenttiratkaisuna kaikkeen mihin tarvittaisiin oikeasti aitoa terapiakontaktia. Kyllä, juttelu auttaa tosi paljon, varsinkin kun juttelija on empaattinen ja kuunteleva eikä tyrkyttämässä heti vastauksia ja ratkaisuja.
Mitään todella auttavaa en osaa kommentoida. Mutta tulee mieleen että auttaisiko tällaisia itsensä inhoajia se, että he järjestäisivät elämäänsä mahdollisimman paljon tekemistä ja aikatauluja, ettei jäisi niin paljoa "tyhjää aikaa" jolloin heti uppoaa pohtimaan omaa surkeuttaan. Eli olisi niin paljon muuta tekemistä, ettei olisi yksinkertaisesti aikaa keskittyä niin kauheasti itseensä?
Itse olen sellainen ihminen, että mitä joutilaampi olen, sitä enemmän kierryn ja uppoan itseeni, jauhan asioita päässäni, alan nähdä itsessäni vikoja siellä täällä, kritisoin itseäni ja jään helposti jauhamaan omaa huonouttani vajoten siinä yhä syvemmälle.
Kun taas silloin, kun puuhaa on paljon, en ehdi pohdiskella niin runsaasti ja oloni on kevyempi, parempi. Saan edes jotain hyvää aikaiseksi, olkoonkin sitten vaikka pikkujuttuja. Olen antanut itselleni luvan olla ylpeä ja tyytyväinen kaikkien pikkuaskareidenkin hoitamisesta. Olen tosi ylpeä että sain eilen aikaiseksi lähteä jumppaan, se on jo paljon. Jos tekemistä ei ole, sitä pitää järjestää. Siivousta, ruuanlaittoa pitkän kaavan mukaan. Ajattelin ostaa sellaisen tuhannen palan palapelin. Viime viikolla pyysin sisaren koiran itselleni hoitoon, ihan vaan siksi että olis kivaa puuhaa eläimen kans ja "pakollista" uloslähtöä lenkille. Eihän nämä itsetunto-ongelmaa ratkaise, mutta helpottaa kun vähentää joutilaan eli itsesurkutteluajan minimiin.
Itseinho ja toisilta piiloon kätkeytyminen on NIIN mua! Ongelmat tän surkean itseluottamuksen takana on valtavat ja fiksuna ihmisenä tiedän mitä pitäisi tehdä; hakea apua terveyskeskuksesta. Ei se vaan aina niin mee.
Siksi oisinkin kiinnostunut, että jos vaan netistä vertaistukea löytyy tai jotain, niin kertokaa hyvät immeiset! Meinaan vaan, että olen melko huono vaeltamaan nettiviidakon ihmeellisessä maailmassa ja haluamani ei tahdo löytyä.
Vanhempien ero ollessani 6v, vakava sairaus, kasvattajieni tapatissuttelu, useat muutot, koulukiusaus, kodin rauhattomuus, köyhyys, herkuilla hiljentäminen, viiltely, oksentelu ja ahmiminen, erilaiset nautintoaineet, paniikkikohtaukset ja ahdistus, viimeisimpinä toisen vanhemman kuolema ja toisen vakava sairaus sekä päättämättömyys mahdollisista jatkokouluista/työpaikoista ja epävarmuus siitä, kannattaako olla mustasukkainen aviomieheni netissä olevan "ystäväkirjan" naispuolisista tuttavuuksista, eritoteen yhdestä pitempiaikaisesta. Mieheni ei tiedä että tiedän ja siksi onkin kynnys, että kysynkö vai en. Meinaten, että hän löysi minutkin netistä silloin joskus.
Kaikki tää ja paljon muuta syö ihmistä melko tehokkaasti sisältä. Lohturuoka on aina ollut, mutta myös se paha olo ja vatsakivut sen jälkeen. Tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta voimat ovat loppunee jo hetki sitten. Ja elämäni pitäisi olla vasta alussa..
Oma vertaistukiryhmäni on hyvin vahvasti lihavuuteen liittyvä, joten sitä en voi joka vaivaan suositella. Mutta googlella löytyy läheisen kuoleman kohdanneille ihmisille, sairastavien omaisille, masentuneille, koulukiusatuille, syömishäiriöisille... en oikein tiedä mitä voisin sinulle yrittää etsiä? Mutta neuvo voi löytyä myös esimerkiksi terveydenhoitajalta, joka tuntee alan yhdistyksiä ja niiden ylläpitämiä tukipalveluita ja verkkosivuja. Tai esimerkiksi tuolta keskustelupalstalta terveys --> mielenterveys --> masennus voi kysellä.
Kuva olisi kiva nähdä. Meinaan ulkopuolisen silmin sä voit olla jopa ihan suloisen näköinen. Mieti nyt sitäkin, että sä SAIT poikaystävän.