Minäpä kerron oman tarinan anopistani. Anopillani on kaksi poikaa joista toisen kanssa olen naimisissa. Anoppi on alusta asti ollut poikiensa kumpaakin vaimoa vastaan ja yrittänyt joka käänteessä änkeä liikaa näiden elämään.. enemmän kuin mitä anopin edes pitäisi.
Kun anoppi täytti vuosia (yli 70v) päätti tehdä sen mitä pelkäsinkin eli anoppi oli päättänyt selvästi viimeiset elinvuotensa olla vain poikansa kanssa etenki toisen poikansa josta hän ei millään olisi koskaan halunnut päästää irti eli nyt alkoi juonittelut ja kunnolla.
Eli anoppi heittäytyi avuttomaksi, heikoksi ja yksinäisyyttä pelkääväksi mielenterveys häiriöineen ja onnistui kuin onnistuikin saamaan poikansa 100% huomion ja kokonaan itselleen ja pääsi myös tämän taloon muuttamaan, mutta kun anoppi inhosi poikansa vaimoa eli tämä oli hänelle vain este, anoppi alkoi valittaan tuosta poikansa vaimosta ja heittäytyi jälleen henkisesti sairaaksi nukkumis ym. vaikeuksineen myös syömättömyys jne jotka toivat mukanaan myös todellista oikeaakin huonokuntoisuutta sairaalakäynteineen jne... joka muka johtui siitä että pelkäsi poikansa vaimoa koska tämä on niin paha ja ilkeä hirmu.. ja niin kävi, että poika heivasi vaomonsa elämästään äitinsä esityksen vuoksi.
Anoppi voi olla nyt tytyväinen kun sai mitä halusi ja olla loppuikänsä rakkaan poikansa kanssa kahden. Kumma kyllä anoppi on nyt täysin kunnossa, mutta elämä vain muuttunut poikansa kanssa yhdessä elämiseksi.
Kun anoppi täytti vuosia (yli 70v) päätti tehdä sen mitä pelkäsinkin eli anoppi oli päättänyt selvästi viimeiset elinvuotensa olla vain poikansa kanssa etenki toisen poikansa josta hän ei millään olisi koskaan halunnut päästää irti eli nyt alkoi juonittelut ja kunnolla.
Eli anoppi heittäytyi avuttomaksi, heikoksi ja yksinäisyyttä pelkääväksi mielenterveys häiriöineen ja onnistui kuin onnistuikin saamaan poikansa 100% huomion ja kokonaan itselleen ja pääsi myös tämän taloon muuttamaan, mutta kun anoppi inhosi poikansa vaimoa eli tämä oli hänelle vain este, anoppi alkoi valittaan tuosta poikansa vaimosta ja heittäytyi jälleen henkisesti sairaaksi nukkumis ym. vaikeuksineen myös syömättömyys jne jotka toivat mukanaan myös todellista oikeaakin huonokuntoisuutta sairaalakäynteineen jne... joka muka johtui siitä että pelkäsi poikansa vaimoa koska tämä on niin paha ja ilkeä hirmu.. ja niin kävi, että poika heivasi vaomonsa elämästään äitinsä esityksen vuoksi.
Anoppi voi olla nyt tytyväinen kun sai mitä halusi ja olla loppuikänsä rakkaan poikansa kanssa kahden. Kumma kyllä anoppi on nyt täysin kunnossa, mutta elämä vain muuttunut poikansa kanssa yhdessä elämiseksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
SOOLOILUa, menee nyt elokuvissa. Aika hauska! Tuli vaan kirjoituksestasi mieleen
No mä avaudun nyt tässä vähän kun fiilis on et kohta varmaan räjähdän. Miehelläni ja minulla on ollut jo pidemmän aikaa vaikeuksia avioliitossa. Kesäkuussa kun lähdin Ikaalisiin viikon kurssille niin päätettiin et mieheni laittaa avio-eron vireille. No anoppi kun kuuli tästä niin hän oli jo melkein saman tien hankkimassa miehelleni asuntoa samasta talosta kuin missä itse asuu. Mieheni on pitkäaikaissairas ja tarvitsee apua monissa päivittäisissä asioissa. Sairaus on invalidisoiva ja etenevä.
Tuon kesäkuun viikon aikana mieheni oli hermostunut äitiinsä siinä määrin et "heitti" hänet pihalle hänen kun piti olla täällä huolehtimassa ja auttamassa jos apua sattuis tarvitsemaan. Mieheni oli ilmeisesti hermostunut äitinsä huolhoavaan asenteeseen. Enkä yhtään ihmettele et miksi. yleensä hän pyytää apua kun sitä tarvitsee eikä odota et olen häntä joka sekunti passaamassa.
No nyt uuden vuoden aattona meille tuli riitaa, aika rajuakin riitaa ja itse asiassa aika vähäpätöisestä jutusta ja mieheni pakkas kimpsut ja lähti äitinsä ja veljensä luokse. Asuvat samassa kaupungissa. Matkalla hän oli jo rauhoittunut ja saimme puhelimessa taas keskusteluyhteyden pelaamaan. Parin tunnin kuluttua hän tulikin jo takaisin ja pääsimme juhlimaan yhdessä uutta vuotta.
jälleen kerran kun hän oli ovesta äitinsä luona päässyt sisään niin anoppi oli kuulemma ekana heiluttanut sanomalehteä ja sanonut et hän löys sulle vuokra-asunnon joka on ihan lähellä hänen omaa asuntoa.
Mä kun kuulin tuon niin mulle tuli mieleen et ompas anopilla kiire päästä musta eroon. Ensin kesäskuussa ja nyt sitten joulukuussa. Eikös harkinta-aika ole se aika jolloin todella voi miettiä et haluaako erota vai onko liitossa jotain syytä vielä jatkaa. Ei mun tietääkseni harkinta-ajan aloitus tarkoita sitä et liitto automaattisesti päättyis eroon tai pitäis heti muuttaa erilleen.
Ja sitten vielä kaupanpäälliseksi se kun ostettiin anopille joululahjaksi rintakoru. tunnen hänen maun aika hyvin ja löysin kivan korun jonka pistin postin kautta menemään perille kun en ennen joulua olisi ehtinyt käymään. No siitäkin tuli vaan sanomista et mitä te nyt mulle ostatte. On se kumma kun ei lahjaakaan osata ottaa vastaan. Pelkkä yksinkertainen kiitos olisi ollut mukava kuulla.
Joten nyt mä olen niin tuohtunut anoppiini et mä en enää halua häntä silmissäni nähdä. ehkä liioittelen tai ylireagoin, sama toi, mut joka tapauksessa mä olen tuohtunut ja v-käyräkin on tän asian suhteen korkealla. Ja kun tällä hetkellä mulla ja miehelläni menee hyvin eikä avioeroa edes harkita vaikka sen saisi hakea milloin huvittaa.
Tätä palstaa kun lukee niin rehellisesti, mä olen vähän kade niille joilla menee anoppinsa kanssa hyvin. Mä olisin toivonut itsellenikin sitä mutta toi anopin käytös on kielinyt mulle siitä et mä olen tavallaan se kaiken pahan alku ja juuri. Ei anoppi ole sanonut sitä ääneen mulle mutta joskus tällaiset asiat vaan vaistoaa.
Minä taas luin äskeisen tarinan, samoin kuin ap:n tarinan ihan toisin.
Molemmat luulottelevat, uskovat tietävänsä anopistaan enemmän kuin tietävät.
Esim ketjun avaaja: Mistä tiedät, että vanhahko anoppisi on ihan kunnossa? Oletko ollut mukana lääkärillä? Onko sinulla todisteita, että anoppi on terve mutta pirullinen?
Sitten tämä Ikaalisten-kävijä. Jos olisin anopppi ja poikani selvästi tulee luokseni hakemaan apua, enkö sitä antaisi? Eikö sinun pikemminkin ole syytä puhua miehesi poukkoilevasta käytöksestä miehen kanssa?
Tuosta korusta tuli vielä mieleen, kun sanoit tuntevasi hyvin anopin maun. Jos tunnet, niin tiedät, että lahja olisi mieluisa. Kenties asutte Länsi-Suomessa, jossa ei ole tapana kiitellä yhtään mistään kovin vuolassanaisesta.
Vanhankansan ihmiset usein sanovat, ettei minulle olisis tarvinnut - kun he itseasiassa kiittävät.
Tosi yksipuolisesti ja vain omasta näkökulmasta tulkitsette asioita.
sanomaan! Maailmassa on kyllä äitejä, jotka eivät pojistaan halua luopua!
Voihan pojalle asuntoakin esittää, mutta onko pakko häntä lähelleen haluta?
Olen sitten varmaan outo äiti, mutta en halua ketään lapsistani lähelleni - hyvä että pitävät yhteyttä, mutta tahtoisin vanhana elellä omissa oloissani. Minulla on aivan oma elämänpiirini ja omat ystäväni.
Jos joku sitten oikein haluaisi asua lähiympäristössä, mikäs siinä...