Olen 22-vuotias nuori nainen, ja seurustelen kohta 25-vuotiaan miehen kanssa.
Olen aina ollut epäluottavainen ihminen, mutta nykyisessä, kohta kaksi vuotta kestäneessä parisuhteessani minusta on kehittynyt mustasukkainen, paranoidi, manipuloiva ja epävarma ihminen, joka kärsii riittämättömyyden tunteesta.
Kun tapailimme toisiamme, en tiennyt poikaystäväni tapailevan myös muita. Hän sai usean tytön raivostumaan käytöksellään, minut mukaan lukien. Alkuaikoina hän oli myös vielä vahvasti kiinnittynyt entiseen tyttöystäväänsä, ja harva se kerta hänen ollessaan humalassa kuulin hänen jauhavan entisestään haikeasti. Selvin päin hän vältteli aihetta ja puhui rumasti exästään. Tunsin itseni mitättömäksi, mutta olin vilpittömän ihastunut tähän ihmiseen.
Epäluottamus syntyi siis jo alkuvaiheessa.
Kun olimme seurustelleet kuukauden, hän lähti kuukaudeksi ulkomaille työasioissa. Myöhemmin, palattuaan, hän kertoi antaneensa jonkun naisen yöpyä luonaan hotellihuoneessaan ja nukkua samassa sängyssä. Tämä johtui kuulemma siitä, että tytöllä ei ollut yöpaikkaa ja viimeinen bussi oli jo ehtinyt mennä baari-iltaa viettäessä. Mitään ei kuulemma ollut tapahtunut.
Seuraava kerta tuli kesällä, kun menin kerran hänen asunnolleen, ja avasin tietokoneen. Työpöydälle oli jäänyt auki ikkuna, josta näki hänen keskustelleen ystäviensä kanssa. Oma nimeni pisti esiin sieltä, ja jatkoin lukemista. Chat-keskustelusta selvisi, että hän oli ihastunut johon kuhun toiseen, mutta pistänyt stopin jutulle, kun tyttö oli pyytänyt häntä lopulta treffeille. Hehkutti kuitenkin tyttöä kavereilleen,lähetti heille tämän kuvia. Kaverit olivat tähän sanoneet, että mieti nyt mitä haluat tyttöystäväsi. Tämä loukkasi minua suunnattomasti.
Seuraavan kerran syksyllä hän lähti riidan päätteksi juhlista toisen tytön kanssa pidettyään minulle ensin viikon mykkäkoulua. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli joku hänen vanha ihastuksensa. Poikaystäväni oli antanut tytön yöpyä luonaan, mutta ei itse ollut mennyt kotiin, vaan erään ystävänsä luo.
Nämä tapahtumat sijoittuvat vuodelle 2005. Vuodenvaihteen 2006 jälkeen hän lähti jälleen ulkomaille, Venäjälle. Tässä vaiheessa olin jo lukenut jonkin aikaa hänen viestejään, havainnut, että hän flirttailee paljon ja hänellä on paljon naispuolisia ystäviä. Olin tulossa paranoidiksi, enkä osannut lopettaa hänen kyttäämistään.
Erosimme syykuussa 2007, jolloin hän riensi harrastamaan seksiä toisen naisen kanssa, ja sanoi samaan aikaan rakastavansa minua. Tapailimme koko lokakuun, ja selvitimme ongelmiamme. Olin emotionaalisesti vieläkin hänen tyttöystävänsä ja lisäksi olimme sopineet, että emme tapaile muita, vaan mietimme vielä.
Marraskuussa palasimme yhteen, ja selvisi, että hän oli suudellut ja ollut tiiviisti yhteyksissä erään naisen kanssa vielä lokakuun aikana, mutta jättänyt kertomatta asiasta minulle, koska ei halunnut vaarantaa suhdettamme. Tässä vaiheessa, kun kuulin tämän, olin jo ollut ensimmäistä kertaa hänen sukulaisillaan jouluna, hän puhui jatkuvasti kihloihin menemisestä jne. Tämä murensi itsetuntoni.
Ihmettelin myös, miksi hän on jatkanut yhteydenpitoa, vaikka kuulemma sopi jo ajat sitten tämän naisen kanssa, että ollaan vaan kavereita.
Lisäksi selvisi, että Venäjällä ollessaan hän oli flirttaillut joidenkin naisten kanssa ja lähetellyt suht epäilyttävää mailia näiden kanssa.
Oma käytökseni ei ole ollut sekään hyvää. Ihastun jatkuvasti muihin ihmisiin, ja häpeän sitä. Tosin ero on se, että en tee asialle mitään, kun taas poikaystäväni ilmeisesti jatkaa tutustumista niin kauan, kunnes tulee seinä vastaan ja toinen pyytää esim. treffeille tai ehdottaa seksiä.
Olen tullut sokeaksi kaikelle välillämme tapahtuneelle. En tiedä, miten lopettaa tai onko järkeä lopettaa enää, koska olen jo ajat sitten rikkonut oman itsekunnioitukseni ja meillä ei enää normaalit säännöt päde. Olen usein vihainen ja katkera ja kertaan mielessäni kaikkia ikäviä tapahtumia vuosien takaa. Poikaystäväni on vannonut muuttavansa käytöstään, mutta en uskalla enää luottaa häneen. Olenko epäreilu, kun en anna toiselle uutta tilaisuutta?
Itse olen ainakin ennen ollut suhteellisen flirttailevaa tyyppiä. Nautin miesten huomiosta, mutta en mene liian pitkälle koskaan, enkä flirttaile ystävieni kanssa. Olen tosin kerran möhlinyt, ja suudellut toisen kanssa meidän seurustelumme aikana. Kannan tästä syyllisyyttä, ja koen, ettei minulla ole varaa arvostella poikaystävääni.
Merkittävä ongelma välillämme on siis mustasukkaisuus. Varsinkin yhdistettynä alkoholiin. Poikaystäväni on melkein pahinta mahdollista tyyppiä; vahtaa kenen kanssa puhun puhelimessa, vihaa useimpia miespuolisia ystäviäni ja tenttaa vähän välistä olenko kiinnostunut josta kusta toisesta. Tämän kaiken hän tekee leikin varjolla selvin päin ollessaan, mutta humalassa hän on jopa kerran tarttunut minuun kiinni ja riepotellut, kunnes joku ohikulkija tuli väliin.
Henkinen väkivalta hänen ollessaan humalassa on mittaamatonta ja hän kykenee sanomaan aivan järkyttäviä asioita minulle. Lisäksi kerran riidan päätteeksi hän heitti ihan selvin päin ollessaan minut ulos asunnostaan, ei antanut tavaroitani minulle, hajotti puhelimeni ja levitteli omaisuuteni ympäri asuntoa.
Hänen alkoholinkäyttönsä on runsasta, hän tupakoi ja pelaa pelikoneilla - kerran joka 40 euron edestä. Jos tästä huomauttaa, hän suuttuu välittömästi ja käy hyökkääväksi. Hänellä on lähisuvussa neljä alkoholistia, ja minua huolestuttaa hänen tulevaisuutensa. Joskus riidan päätteksi hänellä on tapana kadota ryyppäämään. Kerran, kun asuimme yhdessä, hän lähti viikoksi eikä vastannut puhelimeen eikä ilmoitellut itsestään. Tämä teki minut hulluksi. Hän sanoo tällä yrittävänsä pelastaa tai rauhoittaa tilannetta, kun minä taas haluaisin pistää hänet selkä seinää vasten ja selvittää asiat.
Riitely on vaikeaa, koska olen temperamenttinen ja suorasanainen - kohtuutonkin. Olen sanavalmis ja hänen äidinkielensä ei ole edes alun perin ollut suomi, vaan ruotsi. Hän on ujo, hitaasti lämpiävä ja hidastempoinen. Tämä saa minut suunniltaan vähän väliä, koska hän ei ikään kuin tule juuri ollenkaan vastaan, kun riitelemme. Tai sitten se menee siihen, että provosoin häntä turhautuneena niin kauan, kunnes hän ei enää omien sanojensa mukaan jaksa hillitä itseään, ja sitten tavarat lentelevät.
Dynamiikka suhteessamme arkena on epätasaista; hän suurimmaksi osaksi yrittää miellyttää minua, "hemmottelee". Luulen tämän johtuvan siitä, että hän on osittain myös pahoillaan tekemistään asioista, ja yrittää ikään kuin hyvitellä sitä.
Poikaystäväni yrittää keskustella kanssani, mutta minä vain nostan vanhoja aiheita esiin, ja esitän samoja kysymyksiä.
Tuntuu, etten pääse aiheista mihinkään. En hyväksy anteeksipyyntöjä enkä osaa ajatella poikaystävääni kuin hirviönä tai rakastettuna. Välillä rakastan häntä, välillä huomaan yrittäväni mustamaalata häntä. Pyrin huomaamattani mustavalkoiseen ajattelutapaan. En osaa ajatella, että ehkä hän nyt vain on mokannut, vaan pyrin leimaamaan hänet siaksi.
Tiedostan oman osuuteni hänen käytökseensä. Olen takertunut häneen ja yritän puuttua hänen tekemisiinsä, koska haluan kontrolloida hänen tekemisiään, koska pelkään.
Ongelma on, että en tiedä, olenko liian tuomitseva ja pitkävihainen, vai onko jokin minussa mennyt rikki. Olenko rakastunut vai takertunut? Olenko oikeasti tarpeeksi kiintynyt häneen vai onko hänellä vain yksinkertaisesti psykologinen ote minusta?
Hän on henkisesti hyvin vahva ihminen, niin hyvässä kuin pahassa. Hän ymmärtää minua ja yrittää, huomaan kuinka hän yrittää ja haluaa tehdä parannuksen. Hän lupasi, että ei enää tee tällaista. Ja yrittää muuttua, koska on varmempi omista tunteistaan minua kohtaan. Minua pelottaa silti ikään kuin nojata taaksepäin ja odottaa, mitä tapahtuu; odotan koko ajan, koska hän repsahtaa, vaikka järkeni sanoo, että hän on tosissaan sen suhteen, mitä puhuu rakastamisesta ja välittämisestä.
Minusta tuntuu, että olisin lähtenyt jo kauan sitten, jos kaikki tämä olisi tullut tietooni aiemmin. Asiat ovat selvinneet vain minun salapoliisitoimieni takia ja ristikuulusteluiden ansiosta. Tiedän, että nämä ovat täysin vääriä käyttöytymismalleja, enkä olekaan edellisissä seurustelusuhteissani niitä käyttänyt. Nyt olen tullut niistä riippuvaisiksi.
Minusta tuntuu, että pelaamme kumpikin kovilla panoksilla, ja että sääntöjä ei ole.
Mikä avuksi?
Olen aina ollut epäluottavainen ihminen, mutta nykyisessä, kohta kaksi vuotta kestäneessä parisuhteessani minusta on kehittynyt mustasukkainen, paranoidi, manipuloiva ja epävarma ihminen, joka kärsii riittämättömyyden tunteesta.
Kun tapailimme toisiamme, en tiennyt poikaystäväni tapailevan myös muita. Hän sai usean tytön raivostumaan käytöksellään, minut mukaan lukien. Alkuaikoina hän oli myös vielä vahvasti kiinnittynyt entiseen tyttöystäväänsä, ja harva se kerta hänen ollessaan humalassa kuulin hänen jauhavan entisestään haikeasti. Selvin päin hän vältteli aihetta ja puhui rumasti exästään. Tunsin itseni mitättömäksi, mutta olin vilpittömän ihastunut tähän ihmiseen.
Epäluottamus syntyi siis jo alkuvaiheessa.
Kun olimme seurustelleet kuukauden, hän lähti kuukaudeksi ulkomaille työasioissa. Myöhemmin, palattuaan, hän kertoi antaneensa jonkun naisen yöpyä luonaan hotellihuoneessaan ja nukkua samassa sängyssä. Tämä johtui kuulemma siitä, että tytöllä ei ollut yöpaikkaa ja viimeinen bussi oli jo ehtinyt mennä baari-iltaa viettäessä. Mitään ei kuulemma ollut tapahtunut.
Seuraava kerta tuli kesällä, kun menin kerran hänen asunnolleen, ja avasin tietokoneen. Työpöydälle oli jäänyt auki ikkuna, josta näki hänen keskustelleen ystäviensä kanssa. Oma nimeni pisti esiin sieltä, ja jatkoin lukemista. Chat-keskustelusta selvisi, että hän oli ihastunut johon kuhun toiseen, mutta pistänyt stopin jutulle, kun tyttö oli pyytänyt häntä lopulta treffeille. Hehkutti kuitenkin tyttöä kavereilleen,lähetti heille tämän kuvia. Kaverit olivat tähän sanoneet, että mieti nyt mitä haluat tyttöystäväsi. Tämä loukkasi minua suunnattomasti.
Seuraavan kerran syksyllä hän lähti riidan päätteksi juhlista toisen tytön kanssa pidettyään minulle ensin viikon mykkäkoulua. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli joku hänen vanha ihastuksensa. Poikaystäväni oli antanut tytön yöpyä luonaan, mutta ei itse ollut mennyt kotiin, vaan erään ystävänsä luo.
Nämä tapahtumat sijoittuvat vuodelle 2005. Vuodenvaihteen 2006 jälkeen hän lähti jälleen ulkomaille, Venäjälle. Tässä vaiheessa olin jo lukenut jonkin aikaa hänen viestejään, havainnut, että hän flirttailee paljon ja hänellä on paljon naispuolisia ystäviä. Olin tulossa paranoidiksi, enkä osannut lopettaa hänen kyttäämistään.
Erosimme syykuussa 2007, jolloin hän riensi harrastamaan seksiä toisen naisen kanssa, ja sanoi samaan aikaan rakastavansa minua. Tapailimme koko lokakuun, ja selvitimme ongelmiamme. Olin emotionaalisesti vieläkin hänen tyttöystävänsä ja lisäksi olimme sopineet, että emme tapaile muita, vaan mietimme vielä.
Marraskuussa palasimme yhteen, ja selvisi, että hän oli suudellut ja ollut tiiviisti yhteyksissä erään naisen kanssa vielä lokakuun aikana, mutta jättänyt kertomatta asiasta minulle, koska ei halunnut vaarantaa suhdettamme. Tässä vaiheessa, kun kuulin tämän, olin jo ollut ensimmäistä kertaa hänen sukulaisillaan jouluna, hän puhui jatkuvasti kihloihin menemisestä jne. Tämä murensi itsetuntoni.
Ihmettelin myös, miksi hän on jatkanut yhteydenpitoa, vaikka kuulemma sopi jo ajat sitten tämän naisen kanssa, että ollaan vaan kavereita.
Lisäksi selvisi, että Venäjällä ollessaan hän oli flirttaillut joidenkin naisten kanssa ja lähetellyt suht epäilyttävää mailia näiden kanssa.
Oma käytökseni ei ole ollut sekään hyvää. Ihastun jatkuvasti muihin ihmisiin, ja häpeän sitä. Tosin ero on se, että en tee asialle mitään, kun taas poikaystäväni ilmeisesti jatkaa tutustumista niin kauan, kunnes tulee seinä vastaan ja toinen pyytää esim. treffeille tai ehdottaa seksiä.
Olen tullut sokeaksi kaikelle välillämme tapahtuneelle. En tiedä, miten lopettaa tai onko järkeä lopettaa enää, koska olen jo ajat sitten rikkonut oman itsekunnioitukseni ja meillä ei enää normaalit säännöt päde. Olen usein vihainen ja katkera ja kertaan mielessäni kaikkia ikäviä tapahtumia vuosien takaa. Poikaystäväni on vannonut muuttavansa käytöstään, mutta en uskalla enää luottaa häneen. Olenko epäreilu, kun en anna toiselle uutta tilaisuutta?
Itse olen ainakin ennen ollut suhteellisen flirttailevaa tyyppiä. Nautin miesten huomiosta, mutta en mene liian pitkälle koskaan, enkä flirttaile ystävieni kanssa. Olen tosin kerran möhlinyt, ja suudellut toisen kanssa meidän seurustelumme aikana. Kannan tästä syyllisyyttä, ja koen, ettei minulla ole varaa arvostella poikaystävääni.
Merkittävä ongelma välillämme on siis mustasukkaisuus. Varsinkin yhdistettynä alkoholiin. Poikaystäväni on melkein pahinta mahdollista tyyppiä; vahtaa kenen kanssa puhun puhelimessa, vihaa useimpia miespuolisia ystäviäni ja tenttaa vähän välistä olenko kiinnostunut josta kusta toisesta. Tämän kaiken hän tekee leikin varjolla selvin päin ollessaan, mutta humalassa hän on jopa kerran tarttunut minuun kiinni ja riepotellut, kunnes joku ohikulkija tuli väliin.
Henkinen väkivalta hänen ollessaan humalassa on mittaamatonta ja hän kykenee sanomaan aivan järkyttäviä asioita minulle. Lisäksi kerran riidan päätteeksi hän heitti ihan selvin päin ollessaan minut ulos asunnostaan, ei antanut tavaroitani minulle, hajotti puhelimeni ja levitteli omaisuuteni ympäri asuntoa.
Hänen alkoholinkäyttönsä on runsasta, hän tupakoi ja pelaa pelikoneilla - kerran joka 40 euron edestä. Jos tästä huomauttaa, hän suuttuu välittömästi ja käy hyökkääväksi. Hänellä on lähisuvussa neljä alkoholistia, ja minua huolestuttaa hänen tulevaisuutensa. Joskus riidan päätteksi hänellä on tapana kadota ryyppäämään. Kerran, kun asuimme yhdessä, hän lähti viikoksi eikä vastannut puhelimeen eikä ilmoitellut itsestään. Tämä teki minut hulluksi. Hän sanoo tällä yrittävänsä pelastaa tai rauhoittaa tilannetta, kun minä taas haluaisin pistää hänet selkä seinää vasten ja selvittää asiat.
Riitely on vaikeaa, koska olen temperamenttinen ja suorasanainen - kohtuutonkin. Olen sanavalmis ja hänen äidinkielensä ei ole edes alun perin ollut suomi, vaan ruotsi. Hän on ujo, hitaasti lämpiävä ja hidastempoinen. Tämä saa minut suunniltaan vähän väliä, koska hän ei ikään kuin tule juuri ollenkaan vastaan, kun riitelemme. Tai sitten se menee siihen, että provosoin häntä turhautuneena niin kauan, kunnes hän ei enää omien sanojensa mukaan jaksa hillitä itseään, ja sitten tavarat lentelevät.
Dynamiikka suhteessamme arkena on epätasaista; hän suurimmaksi osaksi yrittää miellyttää minua, "hemmottelee". Luulen tämän johtuvan siitä, että hän on osittain myös pahoillaan tekemistään asioista, ja yrittää ikään kuin hyvitellä sitä.
Poikaystäväni yrittää keskustella kanssani, mutta minä vain nostan vanhoja aiheita esiin, ja esitän samoja kysymyksiä.
Tuntuu, etten pääse aiheista mihinkään. En hyväksy anteeksipyyntöjä enkä osaa ajatella poikaystävääni kuin hirviönä tai rakastettuna. Välillä rakastan häntä, välillä huomaan yrittäväni mustamaalata häntä. Pyrin huomaamattani mustavalkoiseen ajattelutapaan. En osaa ajatella, että ehkä hän nyt vain on mokannut, vaan pyrin leimaamaan hänet siaksi.
Tiedostan oman osuuteni hänen käytökseensä. Olen takertunut häneen ja yritän puuttua hänen tekemisiinsä, koska haluan kontrolloida hänen tekemisiään, koska pelkään.
Ongelma on, että en tiedä, olenko liian tuomitseva ja pitkävihainen, vai onko jokin minussa mennyt rikki. Olenko rakastunut vai takertunut? Olenko oikeasti tarpeeksi kiintynyt häneen vai onko hänellä vain yksinkertaisesti psykologinen ote minusta?
Hän on henkisesti hyvin vahva ihminen, niin hyvässä kuin pahassa. Hän ymmärtää minua ja yrittää, huomaan kuinka hän yrittää ja haluaa tehdä parannuksen. Hän lupasi, että ei enää tee tällaista. Ja yrittää muuttua, koska on varmempi omista tunteistaan minua kohtaan. Minua pelottaa silti ikään kuin nojata taaksepäin ja odottaa, mitä tapahtuu; odotan koko ajan, koska hän repsahtaa, vaikka järkeni sanoo, että hän on tosissaan sen suhteen, mitä puhuu rakastamisesta ja välittämisestä.
Minusta tuntuu, että olisin lähtenyt jo kauan sitten, jos kaikki tämä olisi tullut tietooni aiemmin. Asiat ovat selvinneet vain minun salapoliisitoimieni takia ja ristikuulusteluiden ansiosta. Tiedän, että nämä ovat täysin vääriä käyttöytymismalleja, enkä olekaan edellisissä seurustelusuhteissani niitä käyttänyt. Nyt olen tullut niistä riippuvaisiksi.
Minusta tuntuu, että pelaamme kumpikin kovilla panoksilla, ja että sääntöjä ei ole.
Mikä avuksi?
Vastaukset 6
Vanhimmat
lopeta tuo suhde. Arvostakaa naiset sitä vähää itsessänne mitä on . Kerran se kirpaisee mutta ei tuo ole ihmissuhde. Mieti mitä itse haluat elämältä ja kenties tämän suhteen taakse jätettyäsi arvostat ihmistä joka ei pelaa ja laita sua kärsimään. Kyse on vääränlaisesta ihmissuhde riippuvuudesta josta pitää repäistä itsensä irti. Hyvä kun kuitenkin osaat kirjoittaa ja tunnistat suhteesi ongelmat sen jälkeen voitkin punnita onko tuo kaikki sen arvoista että loppuelämäsi haluat siihen uhrata.
ja jätä tämä mies, vielä kun psyykkeesi on kunnossa. Tekstistäsi näkee, että kykenet arvioimaan tilannetta monipuolisesti, myös omasta näkökulmastasi. Sinulla on hyvät mahdollisuudet selvitä, jos irrottaudut tuosta vääristyneen muodon saaneesta suhteesta. Kirpaisee ja sattuu varmasti, mutta paljon parempi vaihtoehto kuin pikkuhiljaa nakerrettu itseluottamus, vainoharhaisuus ja katkeruus. Irti ja vapaalle! Itke ystäviesi olkaa vasten, käsittele ja puhu. Pian huomaat, että kyllä kannatti! :)
Voimi!
Kiitos neuvoista. Tajusin, etten edes rakasta häntä enää.
Nyt eroan viimeisen kerran. Ensimmäinen tunne, mikä tuli tästä päätöksestä, oli helpotus.
Sen täytyy olla hyvä merkki, vaikka nyt onkin hirveä suru ja kamppailu sen kanssa, että teenkö oikean päätöksen. En vain pysty tänään enää ja tämä hajottaa pian mielenterveyden siinä samalla.
Kiitos kaikille.
As an older person reading this "young people problems",(darn that makes me feel realy old);-P
I would say that the problems are done by him, once on a realtion or relationship, there should be a stop on flirting, you have to and will have "friends" of both sexes, (assiming you also have male friends as he has female friends), but the behaviour is different.
I as a latin person also test the trust in my partner, but up to a certain point, once I am convinced, there is nothing that will make me change my mind except myself, no letters, phone calls or odd behaviour, (not dum to not take notice either) but untill I have proof, I give the bennefit of the doubt, and bottom line, communication is always open, if I don't like something I talk, if she does not like something she talks and find a solution to the problems.
Problem being the behaviour, a 25yo man should already know there his head and heart lies.
Totta, tietyssä ikävaiheessa olettaisi jo ns. perusasioiden olevan suhteellisen kunnossa.
Ero meni kaikkea muuta, paitsi kivuttomasti.
Katkaisin välit kaiken lisäksi; jotenkin ylpeys ja hajoava itsetunto vaativat sitä.
Mietin, miten tulen enää ikinä selviämään seurusteluvaiheeseen kenenkään kanssa.
Olen aika pahasti vaurioitunut, ja pelkään, että tulen olemaan tunnevammainen ja paranoidi jatkossakin. Tämän ihmisen kanssa kävi nimittäin niin, että inhottavimmatkin epäluulot olivat totta eikä vain oman mielikuvituksen tuotetta.
Toipumiseen menee aikaa. Epäluottamus ja valehtelu pitäisi kieltää lailla; eivätkö ihmiset ymmärrä, miten paljon he voivat tuhota ja satuttaa tällaisella käytöksellä?
22v. ? Oletpa harvinaisen kypsän kuuloinen noin nuoreksi. Osaat hyvin käsitellä tunteitasi, ja tiedostat ongelma kohdat. Tulet toipumaan tästä viellä hyvin. Kannatta nyt vain ottaa itselleen aikaa ja keskittyä vain itseensä. En suosittele nyt aloittamaan uutta suhdetta, ja et näin varmaan koe itsekkään.
On hyvä käsitellä asiat mielessään, ja jos vain sellaista sydänystävää löytyy, joka jaksaisi asiasta keskustella kanssasi, niin kannattaa osa purkaa hänen kanssaan. Kaikkea ei ole hyvä yksin sisällään kantaa, ja ratkoa.
Ei kun hyvää kevättä, ja menestystä elämään. Olet vahva ihminen, kirjoituksistasi päätellen. Ja yritä olla yleistämättä kokeemaasi kaikkiin miehiin. Huomaat viellä sen jokupäivä ;0)
-M-30