Ihan viattomasta kirjeenvaihdosta se alkoi 2 vuotta sitten.Hän asusteli englannin puolella ja minä täällä Suomessa.Puoli vuotta kirjoiteltiin ihan vaan elämästä,seikkailunhalusta ja arjen pyörityksestä.Me tapasimme kun halusimme saada "kasvot" toisillemme.Emme olleet varautuneet mielettömään hullaantumiseen toisiimme.Vietimme aivan ikimuistoisen viikon yhdessä täällä Suomen suvessa.Tunnustimme toisillemme että olemme menneet toistemme nahan alle,suoraan sydämeen.Hän palasi kotiin ja yhteydenpito tiivistyi entisestään,olimmehan saaneet uuden suunnan kenties...olisiko meillä mahdollisuuksia jotain tulevassa rakentaa ihan yhdessä.Tosiasiat kuitenkin puhuivat vastaan että vielä kun lapset asuvat kotona meillä ei ole vapautta ilman vastuuta (olemme kumpikin eronneet).Puoli vuotta kului ja hän tuli takaisin,ihan ikävästä.Juttelimme onko tässä järkeä kun ikävä on kova ja tunteet heittelevät puolelta toiselle kuin vuoristoradassa olisimme.Sovimme että annetaan ajan kulua emmekä pidä yhteyttä,välimatka kuitenkin viilentää ja irtiotto nostaa järjen pinnalle.Sitä ei kauaa kestänyt.Tämä ihanuus saapui luokseni taas.Kertoi että "vielä viimeisen kerran".Hän ei ymmärrä itseään miksi toimii näin enkä minäkään ymmärrä itseäni.Meillä ei voi olla tulevaisuutta.En halua muuttaa pois eikä hänkään halua tänne,pois tutusta ja turvallisesta.Tämän vierailun piti olla viimeinen mutta taas hän otti yhteyttä,nyt vain sähköpostilla.Kertoi järjestäneen meille kahdelle keväällä lomareissun.Minä vain alan olla väsynyt tähän ja ehdinkin sanoa "en lähde" mutta kamala syyllisyys kalvaa kun toinen on järjestänyt,miettinyt kaiken valmiiksi.Tästä miehestä voisin puhua suurena rakkautena elämässäni mutta meillä vain ei ole mahdollisuutta olla ja elää yhdessä.Haluan ja tarvitsen päästää irti koska en pysty tähän palasina oloon.Kun nostan nämä asiat esille,hän sanoo että sanotaan hyvästit toisillemme sitten lomareissun jälkeen,hieno päätös kaikelle.Olenko vain jotenkin heikko vai miksi en kykene enää odotukseen tietäen että hyvästien sanominen maailman romattisimman matkan jälkeen on ihan jo liian kovaa kidutusta.Joka kerran kun olemme hyvästelleet toisemme,menee kauan,todella kauan päästä tunteiden tasapainoon lakaten kysymästä itseltään elämän epäreiluutta "miksi".Olen elänyt jo 15 vuotta lapseni yksinhuoltajana,sitoutuen siihen.En ole lapseni isän jälkeen tapaillut ketään vakituisesti,mitä nyt kahvilla käynyt ja luikkinut karkuun.Kaikkien vuosien yksinolon jälkeen tapasin miehen joka pääsi yllättäen järisyttämään tunnemaailmani ylösalaisin mikä olikin upea juttu.En tajunnutkaan kuinka ihanaa on tuntea olevansa nainen,tulla kohdelluksi naisen lailla.Tuntuu että sain kiinni ihan uudesta ulottuvuudesta ja unohtuneista tunteista.Noh,se siitä.Tästä tilanteesta minulta on sydän särkynyt.Ei petturuudesta tai huijaamisesta,ihan vain mahdollisuudesta joka on mahdoton.
Elämä kantaa
unelmien pumpulissa
3602
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei sinulle
Luin kirjoituksesi pariin kertaan...Omalla kohdallani tämän hetkinen elämäni jollakin tavalla sivuaa omaasi. Tutustuin vuosi sitten saksalaiseen mieheen omalla kotipaikkakunnallani, hän on töissä täällä. Omassa päässäni hälyytyskellot soivat heti kun käsitin hänen olevan ulkomaalainen, ajattelin että heihin en missään tapauksessa elämässäni sekaannu, lisäharmeja en elämääni tarvitse. Oman maan ihmistenkin kanssa kommunikointi tökkii ja käsitetään asioita väärin vaikka puhutaan samaa kieltä saatika nyt sitten että kaksi ihmistä yrittää puhua molemmille vierasta kieltä.
No, tämä mies oli sinnikäs ja halusi tutustua minuun välttelyistäni huolimatta. Pikkuhiljaa vietimme yhä enemmän aikaa keskenämme ja hän pyysi minua vierailulle kotiin saksaan kesälomalla jonne sitten lähdinkin. Kaikki sujui ihan hyvin. Suomeen päästyämme tyyppi suivaantui mielestäni ihan jostain olemattomasta asiasta ja halusi pistää välit poikki. Olin aivan hukassa itseni kanssa... Muutaman erossaolokuukauden jälkeen tyyppi lähestyi minua uudelleen ja varovaisesti aloimme taas uudelleen seurustella, kaikki oli loistavasti, homma toimi kaikilla osa-alueilla ja kas taas rämähti tapaninpäivänä. Hän pisti homman poikki taas. Selitykseksi sain että hän pelkää sitoutumista ja sen vuoksi hänen on parempi elää ja olla yksin. Tiedän hänen tunteensa minua kohtaan ja omani, enkä tiedä mitä tässä voisi tehdä, olo on ihan onneton ja neuvoton.... Hän on ollu 25 vuotta naimisissa ja suhde on ollut sp. niin että ovat tavanneet enimmäkseen vain viikonloppuisin ja lomilla, eli mies on elänyt elmäänsä kutakuinkin yksin aina. Olen yrittänyt selittää että minulle on ihan ok että asutaan omissa asunnoissamme, en odota yhtään mitään vaan elän päivä kerrallaan, en odota pääseväni naimisiin jne. mutta hän ei pelollensa omasta mielestään saa mitään. Mitäpäs neuvoja tähän voisi saada, täytyykö yrittää vain ajan kanssa tappaa omat tunteet vai mitä?
Moikka ja kiva kun kerroit oman tarinasi.Niin,halutaan ja taas ei haluta.Olen pahoillani että tiellesi on sattunut perin päättämätön ja ehkä itseään vielä etsivä mies.Kaiken kukkuraksi maan rajojen ulkopuolelta joka ei taatusti tee asiaa yhtään helpommaksi.
Ehkä näissä tapauksissa pitäisi ajatella enemmän omaa parastaan.Etenkin kun ei saa odottaa mitään suhteelta.Laittaa se muistojen kultaiseen arkkuun ja kaivaa se sieltä esiin kun on tarpeeksi etäisyyttä tapahtumiin.Uskon vakaasti että elämää ei saa jättää elämättä,jättää napin taakse seisomaan koska aika itsessään on niin rajallista.Vaikeaa eikö kun tunteet puhuvat toista.Halu mennä ja ravistella rakkauttaan että "hei,elämä heitti meidät yhteen.Eikö meillä muka ole mahdollisuutta??".Ihan vain lyödäkseen päätään seinään ja taas aikaa kuluu niin mihin?No hukkaan.
On helppo sanoa sinulle,tuntemattomalle että kyllä sinä sen rakkauden löydät,ehkä helpommallakin kuin nyt.Ei tarvitsisi taistella niin kovasti siitä vaikka ei odotakaan siltä mitään,ja kuitenkin ehkä odottaa.Niin,kyllähän sinä sen rakkauden kohtaat vielä vaikka perin turhauttavaa on se kuulla kun se rakkaus on jo siinä mutta jotenkin niin sulassa mahdottomuudessa.Kun olisikin joku taikasana jolla korjaisi tilanteen niin sanoisin sen.
Minä puolestani olen niin kiitollinen tästä kokemuksesta,herätyksestä vaikka onkin niin vaikeaa päästää irti.Ajattelen tätä kaikkea hellästi kudottuna aikana joka lämmittää minua silloin kun on kylmä.En ole vielä tehnyt päätöstä lomareissusta,tuntuu niin vaikealta kun se olisi vihoviimeinen kerta kun näen hänet.Mutta tiedän myöskin että tulisin jossain vaiheessa katumaan ellen lähde.
voimia sinulle
Kiitos myötätuntoisesta viestistäsi. Näen että sinulla on eri näkökulma omaan asiaasi ja se "kuulostaa" ihan hyvältä. Jos asennoidut noin tuohon "viimeiseen" yhteiseen matkaanne, uskon että selviät ja sydämeesi todellakin jää ihana muisto ainutkertaisesta suhteesta tässä elämässä ja universumissa joka jostain syystä kohdallesi nakattiin. Mutta uskon myös että ilman kipuja ja särkyjä et siitä selviä jos tuo teidän suhde siihen yhteiseen matkaan jää. Omasta näkökulmastani katsottuna, ja jos mieleni tällaisena pysyy, niin minä en suurin surminkaan uskaltaisi lähteä oman ihmiseni kanssa matkalle, itsesuojelullisista syistä, uskon että sydämeni murtuisi jos kaikki olisi sitten siinä.
Se viime kesäinen reissu oli loistava. Miehellä on asunto vielä saksassa, aikoo sen myöhemmässä vaiheessa laittaa pois, ja muuttaa koko elämänsä Suomeen. Eli sain viettää siellä muuta kuin turistielämää, pääsin sisälle hänen tavalliseen elämäänsä, arkeensa ja pääsin myös sellaisiin paikkoihin hänen kanssaan jossa eivät turistit juuri käy, se oli kertakaikkiaan loistava matka. Mutta kun mies jätti minut kohta matkan jälkeen, kaduin matkaani hänen kotimaahansa syvästi. Kontrasti oli liikaa minulle, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.
Paljon tätä kaikkea pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että miehellä on sitoutumiskammo, kun suhde syvenee, iskee paniikki, ja hänen on vihellettävä peli poikki. Hän hallitsee oman pienen elämänsä ja koiransa, viihtyy yksin, on ilmeisesti saanut myös ystävyyssuhteissa selkäänsä. Muuri on kestävä ja turvallinen, mutta yksinäinen elämä, se on jotain mitä en itselleni halua. Hän on kasvattanut muurinsa ilmeisesti jo lapsena, löytänyt sitä kautta omat välineensä selvitä...Kuitenkin silloin kesällä kun hän vislasi pelin poikki hän ei kuitenkaan halunnut päästää irti, ympärillä olevat ihmiset luulivat meidän olevan yhdessä vaikka niin ei ollutkaan. Luulenpa että taas käy niin. Taitaa olla tyypillistä sitoutumiskammoiselle, välittää kyllä aidosti, mutta ei uskalla elää parisuhteessa...
Ymmärtäisin paremmin tämän tilanteen jos meillä olisi ollut jotain takkuja keskenään, mutta kun ei, joka osa-alue toimi loistavasti. Mieleni kapinoi.
Olen järkeillyt, että siihen en enää lähde, että hän kammonsa kanssa pistää suhteen poikki, mutta kuitenkin haluaa olla yhdessä, saa ystävyyteni, apuni ja seurani ja parhaassa tapauksessa myös sen seksuaalisen kanssakäymisen, mikäpäs sen mukavampaa moiselle ihmiselle, saisi säilyttää turvallisen yksineläjän elämänsä, tavallaan saisi kaiken, mitä haluaa.
Tiedän että tässä vaiheessa toivo meidän suhteen jatkamisesta on ehkä turha, tunteet menevät laidasta laitaan, olen syvästi tunneihminen, ja elämä nyt tuntuu kovin raskaalta. Tiedän myös että aika auttaa, mutta kun se kulkee niin hitaasti.
Toivon kuitenkin että mies kamppailisi irti omasta kammostaan, se ei ole mahdotonta, niinkuin ei mikään ole kun vain on lujaa tahtoa ja päämäärä.
Voittaako rakkaus kaiken? Haluaisin uskoa niin, myös sinun kohdallasi, meidän molempien kohdalla.
Iso lämmin halaus ja voimia sinulle