Olen harkinnut eroa syksystä lähtien lähes 10 vuotta kestäneestä suhteesta. Viimein sain otettua asian puheeksi joulun jälkeen ja nyt viime viikolla sovittiin erosta. Eron miettinen oli kohtuullisen helppoa ja tunsin oloni todella varmaksi. Samoin asian puheenottaminen meni yllättävän kivuttomasti ja olin varma että ratkaisu oli oikea.
Nyt kuitenkin viikko eron jälkeen (asutaan vielä yhdessä) on iskenyt pari kertaa aivan mieletön ahdistus. Kaikki syyt eroon tuntuu mitättömiltä, oliko ratkaisu sittenkään oikea, kannattaisiko vielä yrittää jne. Pelottaa jäädä yksin... Mulla odottaa keväällä mukavia uusia asioita (muutto uuteen kaupunkiin, uusia työjuttuja yms.) mutta silti tällä hetkellä pelottaa jättää se tuttu ja turvallinen taakse. Ja sitä meidän parisuhde ainoastaan oli, tuttua ja turvallista ilman että huomoidaan toisiamme. Kohta joudun kertomaan tästä vanhemmillekin...mitähän muut ajattelee? Jotenkin nyt kun kaikki konkretisoituu niin pelko valtaa mielen... ja katumus. Mutta järki sanoo että ratkaisu on oikea. En voi hukata koko elämääni olemalla tutussa mutta tunteettomassa suhteessa. Ja täytyy kyllä sanoa että ei se jättäjän roolikaan mikään helppo ole... nyt mun täytyy vain pystyä elämään oman ratkaisuni kanssa. Melkein tuntuu että olisi helpompaa jos roolit olisi toisin päin. Silloin ei tarvitsis miettiä mitä olenkaan tekemässä...
Olisi kiva kuulla teiltä jotka ovat kokeneet saman, tuliko teille vastaavia tunteita, katumusta yms. ja kuinka usein / kauanko niitä jatkui?
Nyt kuitenkin viikko eron jälkeen (asutaan vielä yhdessä) on iskenyt pari kertaa aivan mieletön ahdistus. Kaikki syyt eroon tuntuu mitättömiltä, oliko ratkaisu sittenkään oikea, kannattaisiko vielä yrittää jne. Pelottaa jäädä yksin... Mulla odottaa keväällä mukavia uusia asioita (muutto uuteen kaupunkiin, uusia työjuttuja yms.) mutta silti tällä hetkellä pelottaa jättää se tuttu ja turvallinen taakse. Ja sitä meidän parisuhde ainoastaan oli, tuttua ja turvallista ilman että huomoidaan toisiamme. Kohta joudun kertomaan tästä vanhemmillekin...mitähän muut ajattelee? Jotenkin nyt kun kaikki konkretisoituu niin pelko valtaa mielen... ja katumus. Mutta järki sanoo että ratkaisu on oikea. En voi hukata koko elämääni olemalla tutussa mutta tunteettomassa suhteessa. Ja täytyy kyllä sanoa että ei se jättäjän roolikaan mikään helppo ole... nyt mun täytyy vain pystyä elämään oman ratkaisuni kanssa. Melkein tuntuu että olisi helpompaa jos roolit olisi toisin päin. Silloin ei tarvitsis miettiä mitä olenkaan tekemässä...
Olisi kiva kuulla teiltä jotka ovat kokeneet saman, tuliko teille vastaavia tunteita, katumusta yms. ja kuinka usein / kauanko niitä jatkui?
Vastaukset 7
Vanhimmat
kolme vuotta sitten muutin pois kotoani välinpitämättömän suhteen yms. takia. muutin uudelle paikkakunnalle ,aluksi asuminen oli yhtä tuskaa,itkemistä uneen ja kamalia syytöksiä ja tutkimuksia, mitä suku ja ystävät sanovat. helpotus oli se, ettei ystävät kaikonneet minnekään ja suku oli jo odottaneet tätä. kyl sä teet oikein ,asiat alkaa pikkahiljaa menee uudes kodissas ja työ auttaa saamaan uusia kamuja ja niitähän sinä nyt tarvitset. itke itkusi ja nosta sitten pää ylös vaikeata se on ,minulla meni kaksivuotta ja nyt olen onnellinen yksin kylläkin ,mut en valita sitä olihan se mun oma päätös olla näin ja eihän sitä tiedä vaik nurkan takaa joku törmää ja sillei.älä ihmeessä mee takas miehen luokse ,joka ei tyydytä hyvän oloosi ,kadut sitä ihan varmasti jo meet,kokemusta on siitäkin minulla. elämäähän tää vain on ja aika tuo tullessaan paikkasi muualla.
Enpä oikein osaa mitään viisaita sanoja sanoa. Itselläni tuli mitta täyteen 3 vk sitten ja sen jälkeen ollaan oltu 4 yötä yhdessä, mutta päivittäin melkein yhteydessä. Ei kaikki ollut luxusta suhteessamme ja se on jännä kuinka nyt miettii mielummin niitä hyviä asioita ja epäilee omaa ratkaisua. Onneksi meillä se mies joka pissas muutenkin hommat on nyt kerrankin osoittanut selkärankansa eikä ole tullut kotiin vaikka niin jollain sairaalla tavalla toivon. Eipä ne asiat olisi vielä mihinkään muuttuneet mutta kyllä sitä toivois vieläkin kun herää että oma kulta olisi kotona. Kaikki sanoo että aikaa se vie mutta katotaan. Kyllä sitä ihminen osaa sekoittaa oman pakkansa aika hyvin miettimättä seurauksia. En voi muuta sanoa kuin voimia ja katellaan mitä ihmeitä elämällä on kulman takana, onko se oma kulta ja uusi alku vai uusi kulta ja tulevaisuus joka on auki.
Miten äkkiä totummekaan siihen ympärillä pyörivään arkeen, vaikka kaikki ei olisikaan sitä mitä haluamme. Päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Kunnes se ahdistus alkaa painaa todella ja mielessä pyörii yhä useammin, että tätäkö on loppuelämäni....
Itse muutin avoliitosta noin vuosi sitten omilleni ja vaikka alkuun olikin tosi kurja olla, niin saman ratkaisun tekisin uudelleen. Nyt ei enää tarvitse miettiä toisen juomisongelmaa, seksittömyyttä yms...
Ystävät ovat pysyneet, sukukaan ei ole hyljännyt ja uusia ystäviäkin olen saanut. Siis kaikki hyvin :)
Yhden neuvon kuitenkin antaisin: tee "surutyö" ensin loppuun ja vasta sitten on uuden suhteen aika. Älä siis etene kiireellä, vaan pääse tasapainoon tunteittesi kanssa. En neuvo ryhtymään katkeraksi "nunnaksi", vaan lähde tanssimaan ja pitämään hauskaa ystävien kanssa. Kotona sitä vaan alkaa ajatella liikaa tummissa sävyissä.
Kiitos vastauksistanne. Tänään on ollut jo parempi päivä joten eiköhän tämä tästä ajan kanssa. Suruun olin "varautunut" mutta nämä katumisen tunteet tuli puun takaa. Etten vain kuitenkin hätiköinyt... Tällä hetkellä olen jälleen luottavainen että ratkaisu oli oikea. Ainahan sitä voisi yrittää vielä kerran jos toisenkin, mutta en haluaisi siihen koko eläämääni tuhlata. Olen kuitenkin vielä nuori.
Tsemppiä kaikille samassa tilanteessa oleville!
Itselläni on vähän samantapainen, mutta kuitenkin niin erilainen tilanne nyt. Ero johtui ihan mun omasta ahdistuksestani, kun mieheni kyttäsi jokaista liikettäni ja tekemistäni. Exäni on kaikin puolin muuten lähes täydellinen, mutta tämä mustasukkaisuus oli paha ja raastava ongelma. En väitä että itse olisin ollut pyhimys. Suhteen loppuvaiheessa syitä hänen mustasukkaisuuteensa alkoi jo ollakin. Ei mitään vakavaa, mutta pientä flirttiä ja sellaista, mistä nyt syytän itseäni rankalla kädellä, kun tuntuu että menetin rakkaimman ihmisen elämästäni ja käytökselläni pilasin täydellisen suhteen.
Erostamme on nyt kohta puoli vuotta ja itken edelleen päivittäin. Varsinkin yksinäiset illat ovat pahimpia kun uni ei meinaa tulla. Kadun joka päivä ratkaisuani ja toivon että jollakin tapaa voisimme vielä saada nyt niin mitättömiltä tuntuvat ongelmat selvitettyä. Rakastan häntä yli kaiken ja olen sen hänelle tuhasia kertoja kertonutkin, mutta hän ei enää halua minua takaisin, koska ei voi luottaa minuun.
Sen voin sanoa näin jälkikäteen, että mikään ahdistus mitä suhteessamme koin ei ollut mitään verrattuna ahdistukseen jonka ero sai aikaan. Jokainen päivä tuntuu lähes mahdottomalta aloittaa, kun on niin vaikea olla itsensä kanssa. Ei ole jättäjän roolikaan helppo.. :(
Kuuntele sisintäsi!
Olen tullut siihen tulokseen, jotta kaikenmoiset (sekavahkotkin) tunteet kuuluvat asiaan.. Elämä muuttuu niin totta kai sitä jopa pelottaa, ihminen kun pelkää lähes automaattisesti kaikkea uutta mistä ei tiedä mitään. Tunnustan itsessänikin moisen kuvion.
Vaikka se olisi kuinka vaikeata tahansa niin mieti järjellä, älä tunteella. On niin hemmetin helppo rutinoitua ja tarrautua siihen tuttuun ja turvalliseen kaavaan! Vaan loppujen lopuksi asiaa miettiessä se on kuitenkin vain se kaava, ympyrä mitä kierrät mikä ei johda mihinkään :(
Sitä paitsi ei se jätetynkään rooli mikään helppo olisi. Rakastumiseen, parisuhteeseen ja eroon tarvitaan aina kaksi!
Emme asuneet vielä yhdessä, yhteinen asunto oli haussa ja olimme kihloissa. Kolme vuotta sitten kuitenkin tappelimme jatkuvasti. Emme fyysisesti, mutta henkistä kamppailua toista vastaan koko ajan. Lopulta en enää jaksanut, vaan päätin kertoa ettei tästä tulisi enää mitään, hermoja raastavaa jatkuvasti tapella ja sopia, sen jälkeen aloittaa sama alusta.
Kuukausi eron jälkeen olimme jo vaihtaneet muutamia viestejä, silti tuntui etten ikinä pääsisi hänestä yli, vaikka itse tein päätöksen että annan kihlasormuksen takaisin. Ero oli kamalaa, halusin vain takaisin hänen luokseen. Muutin kotoa pois ja päädyimme jälleen yhteen. Molemmat olivat tyytyväisiä ja onnellisia. Nyt asumme yhdessä, emme ole kihloissa. Sellaisesta ei ole edes puhuttu. Nyt "uudesta alusta" on kulunut pian kolme vuotta, takana siis kuusi yhteistä vuotta, melkein seitsemän. Rippikoulusta asti olemme yhdessä olleet, mutta nyt alkaa jälleen tuntua kuin jotain puuttuisi, tai olisi liikaa. Hän juo perjantaisin ja lauantaisin sekä kaikki lomansa. Minä en. Sekin tympii. Mitä tässä nyt taas tekisi. Sydäntä särkevää olisi jättää jälleen. Entä jos taas kadun ja kaipaan? Uusi alku tuntuu ensin ihanalle, mutta myöhemmin voi käydä näin... Harkitse tarkkaan ja koitahan jaksella! :)