Vuosien mietiskelyn jälkeen olen tullut siihen pisteeseen, että jos kyse olisi vain minusta ja miehestäni niin eroaisin alta aikayksikön. Meillä ei ole yhteistä aikaa eikä juuri yhteisiä intressejä muita kuin lapset. Pariterapiassa käymme mutta siitä ei tunnu olevan hyötyä kuin juuri silloin kun siellä olemme, arjessa ei näy mitään muutosta eikä sitoutumista kummankaan puolelta. Emme juuri arjessa kohtaa ja kun kohtaamme, se johtaa riitelyyn.
Mutta lapset...
Ihmettelen miten jotkut tekevät niin nopeita päätöksiä eron suhteen, itse olen päättänyt jo sata kertaa mutta lasten takia epäröin, vuodesta toiseen. Nyt olen kuitenkin oikeasti viittä vaille lähtemistä.
Siksi kysyn, kuinka paljon lapset ovat mielestänne kärsineet erosta? Itse muuttaisin lähelle, kaverit ja koulu pysyisivät ennallaan, viikko-viikko, ja luultavasti suhde lasten isään pysyisi järkevänä jne.
Ja ymmärrän toki että jokainen tilanne on omansa, silti olisi kiva kuulla kokemuksistanne.
Mutta lapset...
Ihmettelen miten jotkut tekevät niin nopeita päätöksiä eron suhteen, itse olen päättänyt jo sata kertaa mutta lasten takia epäröin, vuodesta toiseen. Nyt olen kuitenkin oikeasti viittä vaille lähtemistä.
Siksi kysyn, kuinka paljon lapset ovat mielestänne kärsineet erosta? Itse muuttaisin lähelle, kaverit ja koulu pysyisivät ennallaan, viikko-viikko, ja luultavasti suhde lasten isään pysyisi järkevänä jne.
Ja ymmärrän toki että jokainen tilanne on omansa, silti olisi kiva kuulla kokemuksistanne.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Osaltaan samanlainen mietintä kuin minullakin. Lapsien takia en eronnut muutama vuosi sitten... he olivat ainut syy yrittää ja jatkaa tuolloin.
Paha pohdinnan paikka. Itselleni otin säännöksi, että en tee mitään minkä kanssa en voi elää 10v päästä. Toisinsanoen nostin katseeni tästäpäivästä ja lähitulevaisuudesta sinne vuosikymmenen päähän. Paljon helpompi oli tehdä päätöksiä: jos se ero tässä ja nyt tuntuu kurjalta ja pahalta, niin 10v päästä se voi lapsillekkin olla parasta, mitä heille on tapahtunut.
Lasten koti on vanhempien parisuhteessa. Vaistoavat mokomat moisia asioita tiedostamattaan, että iskän ja äiskän systeemi ei toimi. Ja onhan vain lasten takia avioliitossa jatkaminen lasten kasvattamista valheesta. Varmasti saavat tämän selville jossain vaiheessa, ja miltä se sinusta tuntuisi, jos lapsuutesi ei ollutkaan oikeasti sellainen kuin sen luulit olevan? Huomasitkin kasvaneesi kulissien keskellä...
Ei ne lapset erosta rikki mene, kummia kapistuksia siinä suhteessa ovat. Oikeasti heille voi ero olla tervetullut tapahtuma (riippuu tietysti minkälaista se arki nyt on). Omilla lapsillani näyttää tämä toteutuneen, mikä on suuri huojennus minulle. Aika silti näyttää, joskus ei ole hyviä vaihtoehtoja; on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja.
Mä uskon kans, että lapset sopeutuu kyllä. Etenkin, jos vanhemmat osaa olla erotilanteessa aikuisia ja jättää lapset aikuisten sotkuista ulkopuolelle eli: tukea, välittää ja kuunnella. Vielä paremmin, jos lasten ei tarvitse menettää kumpaakaan vanhemmistaan, vaan molemmat säilyvät kiinteänä osana lasten elämää eronkin jälkeen. Toinen on tietysti tilanne jos ero on kovin myrskyisä ja riitaisa, ja jos lapset joutuvat riitojen välikappaleeksi.
Olen itse suhteellisen nuorena saanut kokea monenmoiset vastoinkäymiset; ensin vanhempien eron, miltei heti siihen perään läheisemmän vanhemman kuoleman ja jäljelle jääneen vanhemman alkoholisoitumisen. Jäin siis "omilleni" jo hyvin nuorena (peruskoulu oli vielä kesken) ja sen verran on tuota maalaisjärkeä kai lapsuudessa kuitenkin päähän annettu, että selvitty ollaan. Olen tänä päivänä "suht.normaali" (miten se nyt määritelläänkään), kouluni käynyt ja kohtuullisesti toimeentuleva 30-vuotias perheenäiti. No, avioeroa itse parhaillaan läpikäyvä kylläkin, mutta se on pitkä tarina..
Uskon, että niin omassa tapauksessa kuin yleisestikin ottaen varhaislapsuudella on suuri merkitys siinä kuinka myöhemmällä iällä kestää vastoinkäymisiä, esim. vanhempien eron. Jos varhaislapsuus on sujunut hyvin ja lapsen perustarpeet kuten turvallisuuden- ja läheisyydentarve on tyydytetty, hänellä on paremmat valmiudet kohdata myös elämän vastatuulet. Joita väistämättä meistä kohtaa jokainen.. ilman ei tunnu jäävän kukaan. Ero ei tietenkään hyvä asia ole, mutta joskus parempi ratkaisu kuin tunneilmastoltaan kylmä tai riitaisa perhetilanne, tai jos kommunikaatio vanhempien kesken on kovin heikkoa. Vanhempien ja läheisten tuella lapset sopeutuvat kyllä, ja ovat varmasti sen jälkeen taas vahvempia kestämään muut vastatuulet, nähtyään että vastatuulista voi selvitä!
Olen avioerolapsi. Vanhempieni liitto oli päällisin puolin ihanteellinen. Isä menestyi ja äiti hoiti kodin. Eivät koskaan tapelleet. Olin juuri täyttänyt 10 vuotta, kun pommi putosi ja alkoi armoton tappelu eron merkeissä. Vehtaamista edes takas erotaan - ei erota. Muistoni tuosta ajasta ovat kuin sodan keskeltä. Lautasia lenteli, eikä sanoja säästelty. Ja me olimme kaikessa välikädessä juuri niin törkeästi kun vaan lapsia voi aseena pitää.
Lopulta isä lähti ja katkaisi kaikki välit meihin.
Ihme kyllä en edes kaivannut häntä! Äiti hoiti osansa loistavasti ja taloutemmekin oli turvattu. En muista koskaan kokeneeni, että olisin syyllinen eroon tai että perusturvani olisi kärsinyt.
Nyt vuosien päästä olen taas väleissä isäni kanssa. En pode katkeruutta tai kaunaa. Ehkä luottamus toisiin ihmisiin ja heidän lupauksiin on vähän heikko, eli suojaan selustani, enkä laske mitään toisten varaan, mutta katson sen olevan enemmänkin viisauttani (ehkä joku voi tulkita sen traumakseni...).
No, silti, että omat kokemukset erosta lapsena ovat - hmm, eivät positiiviset, mutta eivät negatiivisetkaan, pohdin samaa asiaa... Omien lapsien kohdalla se tuntuu jostain syystä aivan kamalalta ja heitä haluaisi suojata.
Olin 12-vuotias kun vanhemmat erosi. Sitä ennen ne riiteli ihan hirveesti ja vaikka eivät varsinaisesti "riidelleet" oli monesti kotona painostava ilmapiiri ja sellaista pikkuvittuilua ilmassa. Isällä oli paha olla kotona sen huomasin minäkin, mutta minkäs teit. Usein lähdin ulos kun ne alotti riitelyn. Siinä kärsi koulu koska en voinut tehdä läksyjä siinä ilmapiirissä. Sitten menin kotiin hirveän myöhään enkä enää jaksanut läksyjä.
Kun meille lapsille sitten tiedotettiin erosta oli se kova paikka. Tietysti oli. Kaikki tuttu ja turvallinen romahti. Olisin halunnut että asiat olis ollut toisin eikä olisi tarvinnut erota. Mutta ymmärsin kyllä hyvin miksi ne erosi.
Alkuvaihe oli kauheeta. Isä muutti naisen luokse missä mekin sitten siskon kanssa oltiin joka toinen viikonloppu. Äiti otti hirveät pultit asiasta. Niiden riidat ei loppuneet vaan äiti jatkoi riitelyä isän kanssa edelleen. Soitteli sille kun oltiin isän luona jne. Ei auttanut kun pyydettiin että saatais olla siellä rauhassa. Pikkusisko ei sitten uskaltanut käydä isän luona kun pelkäsi äitiä. Minä pidin pääni. Pari kaveria asui siinä lähellä ja olin aika paljon niiden kanssa.
Jossain vaiheessa, arvioisin puoli vuotta, äiti alkoi antaa periksi. Pikkusisko alkoi taas haluta isän luo. Isä ja se nainen oli muuttanut isompaan asuntoon ja jostain syystä äiti antoi siskollekin luvan tulla isälle. Mutta kyllä oli kotona painostava ilmapiiri kun isä-viikonloppu lähestyi. Siis kotona äidin luona.
Olin kyllä jo tietoinen että olisin saanut valita kumman luona haluan asua ja olin jo melkein muuttamassa isän luo jollei äiti lopulta olis sopeutunut tilanteeseen. Suurin helpotus oli että sain tehdä läksyt rauhassa kun ei vanhemmat olleet riitelemässä. Oli kiva mennä kumman tahansa luokse milloin tahansa, niin ei ollut riitaa ja painostavaa ilmapiiriä. Isän uusi vaimo sitä paitsi osasi leipoa hyvää pullaa. Sitä en kertonut äidille, se olisi suuttunut.
Minusta niiden ero oli kuitenkin parempi. Kumpikin voi nyt paremmin vaik äiti vieläkin on katkera isälle, mutta siitä ei enää sitten puhuttu ja äitikin on saanut oman elämänsä järjestykseen. Isä järjesti meille vielä pikkuveljen, jota silloin kävin hoitamassa.
Erosin juuri kihlatusta. Oltiin suunnittelemassa häitä ensi kesäksi, mutta hänellä sitten olikin joku satunnainen ihastus. Onneksi ei ehditty naimisiin taikka lapsia hankkimaan. En tiedä mitä tekisin jos joskus eroaisin naisesta joka käyttäytyisi kuten äiti käyttäytyi eron aikana. Nyt kun tälläsiä asioita on päässä pyörinyt olen alkanut melkein pelätä naimisiin menoa kokonaan. En nyt kuitenkaan ala ihan pessimistiksi. Ehkä "se oikea" on tuolla jossain.
just sille tarinalle, joka on tuttuakin tutumpi: eli isälläsi oli jo toinen kun ero tuli, vai olenko väärässä?
Jos äitisi jäi sydän särkyneenä teidän lasten kanssa, kun isäsi muutti uuden kanssa kimppaan, niin ei ole mielestäni yhtään epänormaalia tuntea vihaa ja katkeruutta isääsi ja uutta elämänkumppania kohtaan.
Mä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä et liian helposti erotaan; heti kun mielenkiinto lopahtaa pitkässä suhteessa niin etsitään mieluummin uutta kumppania eikä juurikaan panosteta aiempaan kumppaniin, vaikka sillä saattais pelastaa parisuhteen ja lasten "elämän".
Jos me aikuiset oikeutamme eromme ainaisella riitelyllä, niin kannattais ennen eroa istua miettimään, josko vielä saisi vanhan suhteen toimimaan ilman riitelyä, just lasten takia. Mut monet meistä aikuisista on itsekkäitä ja ei jaksa nähdä sitä vaivaa, mitä pitkä parisuhde vaatii, on helpompaa ihastua ja aloittaa alusta, ja sit puolustella eroaan ainaisella riitelyllä.
Kyllä ne lapset aikanaan tajuu, miksi äiti oli aina vihainen isille: no siksi, kun isi petti..
Ero sattuu lapsiin aina!
Ero on ihan ymmärrettävä juttu jos mukana on alkoholin väärinkäyttö tai pahoinpitely missä muodossa vaan. Mut jos kyseessä on aikuisen ihmisen tylsistyminen omaan elämään, niin kannattais ihan lasten takia miettiä miten siitä elämästä saisi mukavamman ilman eroa.
Riitelyn keskellä eläminen on lapselle helvettiä. Miten sitten riitelystä pääsee eroon?
1) tajuaa, että riidan aihe on turha
2) löydetään kompromissi
3) luovut asiasta riitelystä
Tylsistyminen voi johtaa ykköskohdan riitoihin, ja jos oivaltaa itse harrastavansa turhia riitoja, niin ne voi myös itse lopettaa.
Mutta oikeasti!!! Kuinka moni täyspäinen aikuinen, jolla vielä on lapsiakin tappelee turhista asioista eroon asti? Jonku mielestä asia on turha, ehkä jopa sen siipankin, mutta silti pitäisi päästä kompromissiin. Ja siihen taas tarvitaan molemmat osapuolet.
Itse olen kokeillut tuota luovuttamista, mutta ei sekään toimi pidemmän päälle. Alan lähinnä kehittämään niitä ykköskohdan riitoja, kun oikeasta asiasta ei enää saa riidellä.
En usko, että ero sattuu lapsiin aina. Ei se ainakaan minuun sattunut. Joskus se on lapsellekin helpotus. Tietty ero voi aiheuttaa surua siitä, että unelmaperhe ei toteudukaan, mutta tuskinpa se olisi siinä riitelevien vanhempien keskelläkään toteutunut. Yhtälailla muutto kauas kavereista satuttaa lasta ja monen moni muukin asia.
Kaikessa on kuitenkin kyse siitä miten ero ja vanhemmuus hoidetaan.
Yritetty on. Ex vaimo ei vaan ymmärtänyt miksi voin kotona huonosti. Ne syyt oli tappaneet rakkauden häneen. Siitä ei olisi enää ikinä tullut mitään.
Hän väheksyi työtä jota tein. Se tuli lmi päivittäin jonkinlaisena vähättelynä "onko pakko tehdä niin pitkiä päiviä", "onko pakko matkustaa niin paljon", "ei ne sun työkaveris nyt niin tärkeitä henkilöitä ole", jne. Toisaalta taas rahojen piti riittää ties mihin "kun sulla on niin hyväpalkkanen työ niin on kai meillä varaa..", "tekisit enemmä töitä niin.." jne. Ihan järjetöntä.
Eikä se vähättely jäänyt kotiseinien sisään. Aina jossain kylässä tietysti jonkin verran työstänikin tuli puhuttua kuten muidenkin läsnäolijoiden töistä, niin aina vaimo änkesi siihen ilkeästi pottuilemaan miten olen olevinani ja äänensävy "se onniin tärkeä olevinaan" oli pelkkää ilkeää nälvimistä. Jos pyysin ettei tekisi sitä, ei se mitään auttanut. En tiedä oliko hänellä alemmuuskompleksi vai mikä.
Jos olin kotona lomalla tai vapaapäivänä ja tein kotihommia, en koskaan tehnyt niitä tarpeeksi tai tarpeeksi hyvin. Aina oli sanomista. Niinkuin jo avioliiton alkuajoista alkaen. En edes muista milloin se alkoi.
Ja näistä asioista me puhuttiin kun sitten lopulta aloin haluta eroa. Hän lupasi olla vähättelemättä. Meni kaksi päivää ja sama paska jatkui. Taas puhuttiin, mutta ei vaikutusta. Hän ei myöskään koskaan osannut kertoa mitä minun olisi pitänyt tehdä että hän olisi tyytyväinen. Ei koskaan.
Siinä meni muutama vuosi. Lihoin, aloin sairastellakin, olin stressaantunut. Kotiinmeno työmatkalta ahdisti. Vaimo oli aina hereillä nakuttamassa ja kyselemässä että pitikö tulla niin myöhään. No, lentokoneella ei euroopasta sen nopeammin pääse.
Sitten kävi niin että rakastuin toiseen naiseen, ja kerroin siitä vaimollekin. Olisin halunnut erota. Tietämättä mitä suhteesta tulee, mutta jo sen takia että avioliittomme oli yksinkertaisesti ohi enkä enää kestänyt.
Jälleen vaimo vaati että lasten takia piti pysyä yhdessä. Laitoin tiukat ehdot. Lupasin yrittää ja jättää sen naisen jos vain siitä eteenpäin kotini olisi myös minun kotini. Juu juu taas luvattiin. Mutta ei se mitään auttanut. Joka päivä vaimo kyseli olinko kuullut siitä toisesta naisesta, tutki puhelimeni ja jankkasi aamuin illoni aiheesta vaikka en tosiaan ollut siihen naiseen yhteydessä. Sen olin hänen kanssa sopinut vaikka kumpaankin sattui.
Kysyin vaimolta että miksi minä olisin tapailematta sitä naista, tai miksi ei voitaisi erota kun ei olot sen paremmat ole kuitenkaan. Vaimo väitti että hänellä on oikeus kyseenalaistaa luotettavuuteni joka päivä.
Niinpä annoin mennä asioiden omalla painollaan. Aloin taas tapailla naista ja kaikessa rauhassa mietin tulisiko siitä suhteesta mitään. Vaimon nakutus jatkui, mutta ei sen pahempana kuin ennenkään. Sitten lopulta muutin naisen luo ja hain eroa.
Vaimo ei hyväksynyt silloin eikä vieläkään. Hän piti huolen eromme syyn tiedottamisesta. Se oli toinen nainen ja minun haluttomuuteni yrittää avioliitossa. Moni läheisistämme kyllä tiesi miten asia oli mutta exä eläköön omissa mielikuvissaan.
Vaikka se toinen nainen ei koskaan olisi enää minua huolinut olisi minun ollut pakko jo oman terveyteni takia lähteä siitä liitosta.
Joo, diktaattorinaiset, kahdekankyt-luvun hiuksissaan, turvonneessa olemuksessaan ja vanhanaikaisissa vetimissään luulevat että kun kerran ollaan yhteen menty, on loppuelänä taattu. Omassa elämässä ei paljon tapahdu, ei ihmiskontakteja, ei uraa, ei harrastuksia. Kaikki nalkutus kohdistetaan kumppaniin. Sitten se mies jossain vaiheessa saa tarpeekseen. Ja vaikkei olisikaan mikään naistenmies tai häntäheikki, ihan tavallinenkin perheenisä masentuu. Elänäniko kaikkoaa, ja tunteet tätä vaimoa kohtaan. Ero tulee ja tämä jämähtänyt diktaattori muuttuu marttyyriksi. Häntä on petetty ja hänet on jätetty. Kun hän joutuu ottamaan vastuun itsestään ja katsomaan peiliin, tuijottaa sieltä elähtänyt, harmaa kotiäiti suupielet alaspäin. On vaikea myöntää itselle, että itsessäkin on syytä. On vaikea päästä jaloilleen ja aloittaa uusi elämä. Helppo olisi jäädä katkerana itsesääliin makaamaan ja syyllistää miestä. Kumma kyllä tämä mies usein elää jo uudessa suhteessa, onnellisena, elämänhalu palautuneena. Sama juttu voisi toteutua naisen elämässä mutta tämä jätetty vaimo on liian ylpeä myöntääkseen oma epäonnistumisensa. Pian katkeruuteen tottuu niin ettei keksi elämälleen enää muuta tarkoitusta.
Tässä yksi mietelmä perustuen omaan kokemukseen avioerosta. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.
Puoli vuotta sitten,tein sen ratkaisun, mikä olisi pitänyt tehdä jo pari vuotta aikaisemmin. Minulla on kolme lasta, joista vanhin (13 v.) kysyi juuri,että mikset sä äiti eronnut jo aiemmin. Puolustaa tietenkin yritin itseäni: no kun olitte niin pieniä, ajattelin isänne tulevan järkiinsä(toinen nainen),pelkäsin toimeentulomme vuoksi,pelkäsin yksinäisyyttä, jne.... Nyt kuitenkin ilokseni huomaan lasteni olevan helpottuneita, kun ei tarvitse jännittää seuraavaa "räjähdystä". Vihdoin kotimme taas tuntuu kodilta.
Minusta tuntuu että lapset eivät ole kärsineet käytännössä yhtään. Ennemminkin siitä jatkuvasta tulehtuneesta tilanteesta yhdesäollessamme he oirehtivat.
Minusta vaikuttaa että lapset suhtautuivat asiaan aivan kuin olismme muuttaneet muualle, paitsi että nyt vain isi muutti. Nyt nuo peuhaavat sekä kotonaan ja täällä minun luonani juuri kuin aina ennenkin. Eivät tunnu edes kaipaavan poissa olevaa vanhempaansa koska tietävät että näkevät taas pian (yhteys päivittäistä). Eivät kiukuttele lähtöjä asunnolta toiselle (ellei ole ollut juuri kiva leikki kesken tms) - tai tunne oloaan vieraaksi ja turvattomaksi kummassakaan paikassa. Näyttää siltä myös että kummallekin kodille on vähän omat sääntönsä. Tässä suhteesa pitää vielä tarkentaa exän kanssa mitkä on sellaisia ehdottomia yhteisiä sääntöjä ja mitkä sitten riippuu olinpaikasta.
Mä oikeastaan järkytyin kun tajusin että kuinka välinpitämättömiä lapset on tätä itseä niin kovasti ravistellutta olosuhdevaihdosta kohtaan. Mutta meille ainakin pariterapeutti sanoi että lapset tarvii yhteyden vanhempiinsa mutta vanhempien välinen suhde ei heille merkkaa juuri mitään loppukädessä, ja sekin ettei sitä suhdetta enää ole ei tarvi muuta kuin selittää lapselle sillä tavalla kuin kehitysvaihe antaa mahdollisuudet.
Mulla on täydellinen kiteytys: Älkää jääkö lasten takia yhteen, mutta jääkää vanhemmuuden takia lähialueelle. Samoin eroavien vanhempien pitäs muistaa myös tukea toistensa vanhemmuutta vaikka se suhde kuralle menikin.
"Mulla on täydellinen kiteytys: Älkää jääkö lasten takia yhteen, mutta jääkää vanhemmuuden takia lähialueelle. Samoin eroavien vanhempien pitäs muistaa myös tukea toistensa vanhemmuutta vaikka se suhde kuralle menikin."
Hyvin sanottu! Juuri näen itsekkin koen tilanteen, vanhemmuus on asia joka ei ole riippuvainen siviilisäädystä tai sen muutoksista. Se ex tulee olemaan maailman tappiin lasten biologinen vanhempi, ja sille ei kukaan voi mitään.
Paitsi että kusipäät miehet/naiset voi käyttää lapsia lyömäaseena. Kusipäitä riittää tässäkin maassa enemmän kuin saunan takana on tilaa - valitettavasti. Ja niistäkin saa saman kuin ihmisistä...
Ihana lukea teidän kommentteja, rauhoittaa sekavaa mieltä. Jotenkin pelkäsin saavani aivan muuta kuin näin myönteistä palautetta.
Ja itse tiedän kyllä takaravoissa mikä on oikea ratkaisu. Huomaan lapsissa jännittyneisyyttä ja rauhattomuutta silloin kun molemmat vanhemmat ovat paikalla (harvoin!), koska ilmapiiri on tulehtunut ja räjähdysaltis. Lapset ovat jo melko tottuneita siihen että vain toinen mestä on paikalla joten sinänsä muutos ei tule olemaan mullistava. Vain se kahden kodin välillä ramppaaminen huolestuttaa. Ja tietysti kun minä äitinä olen se lähtevä osapuoli (mies tulee jäämään nykyiseen kotiin) niin syyllisyys painaa. Mutta ehkä minäkin joskus opin sallimaan itselleni virheiden tekemisen tai riskien ottamisen.
Kiitos!
Jos tai kun kuvioon astuu (myöhemmin?) jomman kumman vanhemman uusia suhteita ovat lapset taas herkässä. Jos toinen vanhempi sitten alkaa kiehnäämään skismaa, ettei kelpuuta exänsä uutta kumppania tai muuten vaikeuttaa asioita, on lapsilla taas kovat oltavat. Taikka ei ole, jos asiat hoitaa tyylikkäästi ja luontevasti.
Vaikka itse ei mitään tekisi edesauttaakseen sen syntymistä ja vaikka kuinka selittäisi ettei vika ole lapsissa, joskus lapset vaan ottavat itseensä kaikki eripurat.
Mulle äiti varmaan ihan rakentavassa mielessä ja hyvää hyvyyttään yritti selittää, että pysyi isän kanssa yhdessä vain meidän lasten takia. Isällä oli silloin useita naissuhteita, käytti päihteitä ja oli kotona ärjy. Minulle tuli sellanen tunne että me aiheutettiin se tilanne koska oltiin olemassa. Myöhemmin tietysti ymmärsin ettei olemassaolomme ollut meidän "syy", mutta kuitenkin.
Ero oli helpotus ainakin mulle. Ehkä sisarellekin, ei olla asiasta puhuttu. Eron jälkeen sain oikeasti vasta luotua suhteen isään. En ole koskaan syyttänyt häntä erosta. Mulle jäi sellanen kuva ettei niiden kahden ehkä olisi pitänyt koskaan naimisiin mennäkään. Ne oli niin erilaiset ihmiset, äiti ja isä.
En oikein tiedä kuinka tämän muotoilisi niin että ei tulisi liian pitkää tekstiä.
Lapset kärsivät eniten siitä että kotiolot ovat tasapainottomat ja heikot. Lapset, jopa ihan pienet tajuavat heti jos äidin ja isin välit ovat jännittyneet.
Siksi kaikki vanhemmat lakatkaa ajattelemasta ero, vaan toteuttakaa se jos siihen syytä on. Lapset toipuvat ja sopeutuvat yllättävän paremmin uuteen elämään, kunhan ensi tasapaino löytyy arkipäivän aherruksiin. Jos suhdetta pitkittää lasten takia teekee vähän itsepetosta, koska eniten siitä kärsii lapsi. Äidin ja isin hyvinvointi on kaiken tärkein turva omalle lapselle, jos se ei onnistu yhdessä niin erikseen se onnistuu varmasti edes toiselta osapuolelta.
Me niin sanotut vanhemmat ihmiset jaksamme kantaa tuskaa ja kipua sisällämme. Osaamme purkaa asioitamme ilmaan, mutta kehitysvaiheessa oleva lapsi ei osaa.(vaikka kyllä he yleensä löytävät huonon keinon selvitä tilanteista) Näin me kasvatamme kieroutuneita tai sulkeutuneita pelkääviä lapsia pitämällä heitä epätasapainoisessa perheelämässä. Se on jännä juttu mutta kun lapsilta kysyy he ovat yleensä enemmän eron kannalla, kuin yhteiselon.
pitäisi kysyä lapsilta. Aikuiset, varsinkin eronneet näkevät helposti vain hyvät asiat ja pyrkivät tätä kautta saamaan vahvistusta ratkaisulleen. Vastaavasti lapset peittelevät omia tuntemuksiaan todella taidokkaasti ja ovat lojaaleja kummallekin vanhemmalle, mistä vastaavasti seuraa ahdistusta.
Lasten parissa työskentelevänä olen kyllä valitettavasti tullut huomaamaan, että ero voi joskus järkyttää pahasti jopa niin, että lapsen mielenterveys menee raiteiltaan. Vanhemmat kyllä sanovat, että sopeutuminen on sujunut hyvin. Tavallaan ulkopuolisena ehkä tilanteen näkee eri tavalla. Muistettava on, että ihmiset ovat yksilöitä, lapsetkin, eikä mitään yleispätevää vastausta ole.
Omalla kohdallani tilanne on seuraavanlainen:
Vaimo on ollut paljon poissa työnsä puolesta ja erkaantunut perheestään. Erinäisiä pettämisiäkin on tapahtunut. Lapsen arjessa hän ei ole ollut käytännössä paljoakaan mukana. Perheen äiti tulee usein töistä lasten mennessä nukkumaan tai sitten hän tarvitsee vapaalla ollessaan "omaa aikaa" siinä määrin, että se ylittää perheen yhteisen ajan.
Nyt hän ilmoitti, haluavansa eron. Oletuksena oli, että hän paremmin rahallisesti toimeentulevana vie lapsen mukanaan automaattisesti. Hän haluaa muuttaa pienestä ja turvallisesta taajamakylästä keskustaan, koska siellä on paremmat "virikkeet". Tässä yhteydessä hän puhui itsestään.
Tosin hän kuulemma ajattelee pääasiassa lapsen etua, koska:
a) keskustan ala-asteilla on paremmat ainevalintamahdollisuudet
b) hän saisi enemmän laatuaikaa lapsen kanssa, kun parisuhteeseen ei tarvitse satsata
c) Hänen oman elämänsä hallinta paranisi jne.
Ainakin minun psykologiystäväni sanoi, että tuo olisi vihoviimeinen asia mitä pitäisi tehdä. Siksi että...
1) Lapsella pitäisi eron sattuessa olla mahdollisimman tutut ja turvalliset puitteet. Kaiken pistämisellä uusiksi voi olla traagiset seuraukset lapsen kehittymiselle
2) Lähtevä ei määrittele pelisääntöjä.
3) Jos lähtevällä on ollut itsellään ongelmia luotettavuuden, elämänhallinnan tai ennen kaikkea lapselle annetun ajan suhteen, se ei todellakaan tule muuttumaan parempaan suuntaan virikkeiden lisääntyessä. Seuraukset ovat todennäköisesti aivan päinvastaiset.
ELI TÄSSÄKIN TAPAUKSESSA NS. AVIOERON ALULLEPANIJA HALUAA SELITTÄÄ HUONON OMANTUNTONSA LAPSEN EDULLA. Meidän perheessä lapsemme alkoi itkemään, kun äiti kysyi: "miltä tuntuisi vaihtaa parempaan kouluun keskustaan"?
Useissa avioerotilanteissa eroa vaativa osapuoli ei pysty näkemään itsessään ratkaisua tilanteeseen. Tylsää ja harmaata avioliittoa pystyy myös itse piristämään ilman ylimääräisen dramatiikan lisäämistä lasten niskoille. 20 vuoden avioliiton jälkeen nuo rakastuminen on "taantunut" tasaisen ja turvallisen rakkauden tasolle.
Ihastumis- ja elämysaddiktiosta kärsivä isä tai äiti ei ole sillä hetkellä paras mahdollinen vanhempi. Lasta ei pidä vetää mukaan oman pään sisäiseen myllerrykseen.
Minusta nuo vaimosi perustelut ovat aika huonoja ja onnahtavat pahasti. Ainoa jotenkuten toimiva on tuo ala-asteperustelun, kohdat b ja c taas eivät liity oikeastaan lapsiin mitenkään.
Sitäpaitsi on ihan erityisesti painotettu, että vanhempien taloudelliset eroavaisuudet eivät vaikuta siihen, kummasta tulee lähivanhempi. Eli ei ole mikään peruste lähivanhemmuudelle se, että tienaa paremmin. Miksi olisi, kun jos onkin etävanhempana niin paremmin tienaava maksaa sille lähivanhemmalle enemmän elatusmaksuja kuin toisinpäin.
Tarkkana nyt kannattaa olla noiden huoltajuusasioiden kanssa. Äläkä missään tapauksessa laita nimeäsi mihinkään huoltajuussopimukseen tms, jos sen sisältö ei miellytä sinua, eikä ole mielestäsi lasten edun mukainen. Tehtyjä sopimuksia voi toki muuttaa, mutta helppoa se ei välttämättä ole.
Lapsista kasvaa aikuisia jotka voi itsenäisesti pohtia miten ero aikanaan vaikutti.
Totta kai lapsella on pilvilinnakäsitys onnelisesta perheestä, äiti ja isä onnellisina yhdessä. Siitä huolimatta että kotona on pelkkää riitaa, erinäisiä lieveilmiöitä ym. epävarmuutta ilmassa. Valheellinen ilmapiiri.
Ero murskaa unelmat, mutta ero myös tuo todellisuuden eteen: minun oli lapsena paljon helpompaa eron jälkeen, sitten kun uudet rutiinit lähti käyntiin. Loppui riidat, loppui paha olo äidin tai isän puolesta (sitäkin lapsena tunsin). Tuli tilalle rauha, helpotus, onnelliset vanhemmat. Vaikka ne asuikin erillään. Tuli paljon rikkaampi elämä siten.
Jos ne olisi pysyneet yhdessä, en olisi saanut enää sisaruksia ja kotona olisi ollut hirveää. En edes uskalla kuvitella miten pahaksi tilanne olisi saattanut riistäytyä. Kaikenlaisia kotitarinoita olen kuullut. Eivät he mitään juoppoja olleet edes, mutta päihteiden käyttö loppui molemmilta eroon. Siis se viikonloppuinen muutama olut-juopottelu, jolloin riitely muuttui entistä pahemmaksi.
Lapsella ei eron hetkellä ole perspektiiviä elämään. Lapsen elämänkokemus on vain se muutama vuosi mitä hänelle on kertynyt. Silti lapsi osaa kertoa sen hetkisiä tuntojaan. Myöhemmin lapsi aikuistuessaan oppii ymmärtämään asioita ja tekijöitä, ja järkiperäisyyden kautta joko hyväksymään tai ei eron.
Lapsi ei kuitenkaan voi vanhempiensa - kuten ei kenenkään muunkaan toisen ihmisen - puolesta ratkaista mikä vanhemmalle tai toiselle täysivaltaiselle ihmiselle on parempi vaihtoehto: erota huonosta liitosta vai pysyä siinä. Nimittäin jostain syystä on olemassa ihmisiä jotka haluaa kiduttaa itseään huonossa avioliitossa jossa puoliso joko pettää, on väkivaltainen, käyttää päihteitä tms. tai on useita näistä.
Minä olin loppujen lopuksi tyytyväinen vanhempieni eroon vaikka pilvilinna siinä murskaantui. Tilalle tuli uusia pilvilinnoja ja haaveita. Osa haaveista onkin toteutunut. Myös se, että äiti myöhemmin löysi tai tapasi miehen joka oli hänelle paljon sopivampi kuin isä. Isällä on myös paljon soivampi naisystävä. Sain sisaruspuolia kummaltakin puolelta.
Itse menin alkuun siihen halpaan että otin ensimmäisen jonka kanssa seurustelin kaksi vuotta. Koska totuus meidän suhteen laadusta alkoi selkeentyä vasta kun oltiin 4-5 vuotta yhdessä. Sen jälkeiset tapahtumat rikkoivat koko tulevaisuutemme joten ero tässä on edessä. Meillä ei ole lapsia.
Sama kokemus, sama ajatus.
Mutta se on kumma, että vaikka itse kokee eron olleen hyvä ratkaisu omien vanhempiensa kohdalla, niin silti tahkon itse päätäni seinään tätä pohtiessani. Jotenkin omien lapsien kohdalla sydämeen koskee hajoittaa heidän pilvilinnansa. Ehkä unelmani on muuttunut omasta ehjästä lapsuudenkodista siihen, että olisin halunnut tarjota omille lapsilleni sellaisen.
Vanhemmilla on tahto antaa lapsilleen hyvä lapsuus ja perusta elämälle. Kenties parempi kuin mitä itsellä oli. Kenties täysin toisenlainen, eli erolapsi haluaisi itse olla vanhempana eroamatta.
Joku on tuosta teorioita tehnyt, että juoppojen lapsista tulee juoppja, eronneiden lapsista itse eroavia jne. Todellisuudessa voi tapahtua juuri päinvaston: juoppojen lapsesta tulee absolutisti ja eronneiden lapsi päätyy elinikäineen hyvään avioliittoon.
Hyvä tahto ja yritys parempaan on sekin jo jotain. Mutta kun ihminen ei ole jumala joka voisi säädellä tulevaisuutta. Pieleen voi mennä vaikka tekisi mitä. Jokaisessa pieleen menneessä aikomuksessa on aina kuitenkin jotain positiivista. Se vain pitää löytää.
Lapsena saamme ympäristöstämme ja etenkin vanhemmiltamme tietynlaiset mallit eri tilanteisiin. Joitain niitä toteuttaa halusi tai ei, joitain taas ei.
Tärkeintä on tehdä parhaansa ja hyväksyä se ettei ole täydellinen. Että on vain ihminen.
ihminen pyrkii selvittämään asiat itselleen, tottakai. Samalla ihmisellä toimii kuitenkin ns. coping-ilmiö: hän pyrkii tietoisesti selittämään asiat siten, että ne mahdollisimman hyvin "sopivat" hänelle. Kyse on siis eräänlaisesta selviytymiskeinosta. Lisäksi tiedostamatta toimivat puolustusmekanismit (esim. asian järkiperäistäminen) tuovat oman lisänsä asiaan.
Välttämättä selitykset eivät ole yhtäpitäviä "totuuden" kanssa. Joskus nämä asiat palaavat takaisin ja silloin on ammattiapu tarpeen. Terapeuttien tehtävänä onkin usein näiden selvitetyiksi jo luulleiden asioiden purkaminen ja uudelleen "rakentaminen".
Tämä kaikki tässä vaan sen takia, että ymmärrettäisiin lasten erokokemuksien olevan kaikkea muuta kuin "kyllälapsisopeutuu -juttu".
Lasten isä löysi uuden ja muutti suoraan hänen luokseen asumaan. Siinä unohtui entinen elämä kokonaan ja lapsia isä on tavannut tosi harvoin. Ei mitään säännöllistä yhteydenpitoa ja aina kun olen "tarjonnut" lapsia hänelle, niin ei voi ottaa kun on muita suunnitelmia. Ja enpä ole enää viime kuukausia tapaamisia ehdottanutkaan. Isän ikävä on valtava ja se tulee kyllä esille monenlaisena oireena. Mutta ketään ei voi tapaamisiin pakottaa ja minun on vain yritettävä olla sekä isänä että äitinä, vahvana aikuisena lasten elämässä.
Kai teillä on sopimus yhteishuollosta?
Oli sopimus tai ei, aina voi tulla kummalle tahansa muutoksia alkuperäiseen suunnitelmaan jolloin kummankin pitäisi vuorollaan joustaa, että ajankohtia muutetaan.
Mistä todellisuudessa johtuu ettei isä lapsiaan ota luokseen? Haluavatko lapset sinne, pitääkö isä ja lapset yhteyttä muuten? Mikä on sinun suhtautumisesi lasten isään ja hänen uuteen elämäänsä? Tuetko lapsia hyväksymään isän nykyisen elämän?
Isä ei halunnut yhteishuoltajuutta eikä mitään sopimuksia tapaamisista. Sanoi, että hän tapaa lapsia silloin kun se hänelle sopii. Selitys siihen, miksi ei halua lapsia tavata on se, että heillä on niin pieni asunto ettei lapset sinne mahdu. Olen ehdottanut miehelle että ottaisi lapset luokseen edes muutamaksi tunniksi mutta välimatka on sen verran pitkä ettei halua siihen ryhtyä. Olen luvannut jopa kuljettaa lapsia. En tiedä, eikö uusi naisystävä ole halukas lapsia pitämään vai onko todella syynä se, ettei lapset sinne mahdu. Isä ei pidä yhteyttä lapsiin muutenkaan vaikka kännykät ja sähköpostit on nykypäivänä keksitty. En tiedä millä tavoin minun pitäisi tapaamisiin kannustaa. En kuitenkaan halua, että isä ja uusi nainen tulee minun kotiini esim. viikonlopuksi lasten luokse ja itse lähden jonnekin muualle. Lasten isään suhtaudun neutraalisi; en ole hänen ystävänsä enkä vihamiehensä. Isästä puhutaan aina silloin kun lapset haluaa hänestä jutella ja mielestäni yritän aina puhua kannustavasti isän uudesta elämästä.
Sinun asunnossasi tapaaminen on keino jota ei kannata edes ajatella. On kyll pareja kenelle se sopii mutta yleensä silloin välit ovat toisenlaiset. Kuten ettei välillä ole muuta rikkoa kuin että saman katon alla asuminen aiheuttaa ahdistusta ja eri katon alla asuessa tullaan hyvin toimeen, kenties läheisestikin. Mutta jos toisella on joku uusi suhde meneillään... en suosittele.
Kaikkein viimeksi lasten takia sellaista kannattaa järjestää. Jos ollaan erottu pysyvästi voi lapsille syntyä väärä mielikuva asiasta ja toiveet herätä virheellisin perustein.
Anna miehelle aikaa. Ehkä hänellä on jotain henkilökohtaisia kriisejä käsiteltävänä eikä nyt vain jostain syystä pysty olemaan sinun ja/tai lasten kanssa tekemisissä. Sekin mies on vain ihminen omine puutteine ja heikkouksine. Lapsille kannattaa terottaa että kyllä isä välittää lapsista vaikka isällä on vaikeaa. Lapsille ei hirveän syvällisesti tiedän keskinäisi tuntemuksia kannata selvittää. Vaikka miehellä on toinen nainen ei se tarkoita että hän eläisi onnensa kukkuloilla.
Koska hän tuskin sinulle uskoutuu, suosittelen että teet hänelle selväksi että jätät hänet rauhaan ja selvität että haluaa hän milloin tahansa lapsia tavata ottaa vain yhteyttä vaikka lapsiin niin sitten sovitaan järjestelystä - ja nimenomaan juuri "sovitaan", ettei hän vaan kuvittele voivansa ilmestyä oven taakse ja viedä lapset siltä seisomalta.
Jos sinä koet olevasi tasapainossa, käyttäydy myös siten, miestä painostamatta tai ahdistelematta, olematta kuitenkaan välinpitämättömän tai ynseän oloinen. Ei ole helppoo ei, mutta se on ainoa minkä voi tehdä.