Olemme olleet yhdessä kohta 10 vuotta. En ole tähän asti ollut kiinnostunut lisääntymisestä, tai juuri edes ajatellut koko asiaa, mutta nyt kun olen 30, havahduin, ettei ole enää montaa vuotta päättää, haluaisiko niitä lapsia vai ei.
Kävi ilmi, että mies ei halua, koska pelkää erään vaivansa periytymistä. Sinänsä ymmärrettävää, koska hän kokee sen elämäänsä rajoittavana asiana. Minusta se ei taas ole katastrofi, koska kyseessä ei ole mitään vaarallista tai edes suuria elämänmuutoksia vaativaa. Suurin osa meistä kai joskus joutuu jotain kremppaa kokemaan. Ei ole edes sanottu, että vaiva periytyisi.
Olen ahdistunut, koska pelkään tilanteita, joissa jokin mahdollisuus menee iäksi. Mitä jos mies muuttaakin myöhemmin mielensä, ja haluaa lisääntyä siinä vaiheessa kun en ole (enää?) hedelmällinen? Mitä jos huomaankin, etten voi olla onnellinen ilman perheen läheisyyttä ja kadun loppuelämäni?
Muuten miehessä kaikki on juuri sitä, mitä kumppanilta toivon. En usko, että löytäisin parempaa miestä, enkä varmaan ketään kenen kanssa uskaltaisin perustaa perheen ennen kuin olen jo liian vanha.
Haluaisin kai vain kuulla, onko joku ollut joskus vastaavassa tilanteessa ja miten suhteessa sitten lopulta kävi.
Kävi ilmi, että mies ei halua, koska pelkää erään vaivansa periytymistä. Sinänsä ymmärrettävää, koska hän kokee sen elämäänsä rajoittavana asiana. Minusta se ei taas ole katastrofi, koska kyseessä ei ole mitään vaarallista tai edes suuria elämänmuutoksia vaativaa. Suurin osa meistä kai joskus joutuu jotain kremppaa kokemaan. Ei ole edes sanottu, että vaiva periytyisi.
Olen ahdistunut, koska pelkään tilanteita, joissa jokin mahdollisuus menee iäksi. Mitä jos mies muuttaakin myöhemmin mielensä, ja haluaa lisääntyä siinä vaiheessa kun en ole (enää?) hedelmällinen? Mitä jos huomaankin, etten voi olla onnellinen ilman perheen läheisyyttä ja kadun loppuelämäni?
Muuten miehessä kaikki on juuri sitä, mitä kumppanilta toivon. En usko, että löytäisin parempaa miestä, enkä varmaan ketään kenen kanssa uskaltaisin perustaa perheen ennen kuin olen jo liian vanha.
Haluaisin kai vain kuulla, onko joku ollut joskus vastaavassa tilanteessa ja miten suhteessa sitten lopulta kävi.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Jos et saa miestä suostumaan lapsen hankintaan, niin adoptoikaa. Voi jos minä saisin adoptoida lapsen, mutta en ole sellaista miestä löytänyt. Minulla tosin on yksi oma. Mutta uskon, että adoptiolasta voi rakastaa ihan yhtä paljon kuin omaa, jos antaa mahdollisuuden, ja siten ei tarvitse viettää lapsetonta elämää. Onko sillä nyt loppujen lopuksi niin väliä, onko lapsen geenit omat vai vieraat, jos kuitenkin saa olla äiti lapselle. Älä luovu hienosta kumppanista tuon vuoksi. Ja onhan sinulla vielä ainakin 10 vuotta aikaa :).
Avainkysymys on siis nyt se, haluaisiko mies isäksi joa tuota vaivaa ei olisi, vai käyttääkö vaivaa ikäänkuin tekosyynä koska ei halua sanoa ettei tahdo perhettä ylipäätään.
Jos mies haluaa perheen tai hänellä ei ole mitään sitä vastaan, voitte heti ensimmäiseksi käydä lääkäin juttusilla, lääkärin joka ottaa selvää siitä onko vaiva periytyvä ja millä todennäköisyydellä. Se voi selvittää miehenkin ajatuksia, jos hän on aina vain ottanut tisestäänselvyytenä että vaiva periytyy muttei ole ottanut asiasta sen tarkemmin selvää.
Jos vaiva ON periytyvä ettekä halua ottaa riskiä, on aina mahdollista käyttää luovutettuja sukusoluja. Sillä tavoin lapsi olisi biologisesti sinun aj jonkun muun, mutta kaikin muin tavoin teidän yhteisenne. Oletan että koska mies on tottunut ajatuskeen perheettä jäämisestä, että hänelle jälkikasvun genetiikka ei ole niin tärkeä aihe?
Tai sitten on adoptiovaihtoehto, todellakin.
***
Minä adoptoisin & Tristar,
selitin huonosti – vaiva on ihan oikeasti periytyvä, joskaan todennäköisyyttä en tiedä.
Mies itse ehdotti, että voisimme miettiä adoptiota.
Olen ehkä vähän hölmö, mutta minusta adoptio on huonompi vaihtoehto kuin vaivan periytymisen mahdollisuus. Käsittääkseni adoptiolapsilla on identiteettiongelmia ja juurettomuuden tunnetta varsinkin, jos syntymämaa on kaukana. Varmasti hän joutuisi kohtaamaan rasismia. Olen myös lukenut tutkimuksista, että jos lapsi ei saa ensimmäisinä elinkuukausinaan läheisyyttä ja rakkautta, kun aivot ovat keskeneräiset, tulee hänellä olemaan tunne-elämän ongelmia, ja adoptiolapsen varhaisvaiheistahan ei voi tietää.
Lisäksi suhteeni omiin vanhempiini on hyvin lämmin – heidän tukeensa voisi luottaa vaikka tapahtuisi mitä. Uskoisiko adoptoitu lapsi niin? En tunne adoptoineita, ehkä tätä asiaa sitten kuitenkin pitäisi selvittää..
Onko ajatus hedelmöityshoidosta aivan mahdoton? Se kuulostaisia inakin sinulle aprhaalta vaihtoehdolta -ja jos miehelle ei ole niin tärkeää että lapset ovat biologisesti omia, aina parempaa!
Mitä adoptioon tulee, en voi sanoa mitään varmaa koska en tiedä aiheesta tarpeeksi enkä ala mutulla spekuloimaan. Kuitenkin, ne adoptoineet jotka tunnen (osa ulkomailta, osa Suomesta) eivät eroa millään tavalla muista perheistä, eivät lapsen turvallisuuden tai yhteenkuuluvuuden tunteiden tai minkään muunkaan perusteella.
"Käsittääkseni adoptiolapsilla on identiteettiongelmia ja juurettomuuden tunnetta varsinkin, jos syntymämaa on kaukana."
Tuohna riippuu täysin alpsesta, ja perheestä. Ei ole mitenkään itsestäänselvää että moisia ongelmia tulisi, ja toisaalta, jokaisella ihmisellä on identiteetinetsimiskausia, joillakin vahvempia ja joillakin lähes huomaamattomia. Avoimuus ja rakkaus ovat parhaat lähtökohdat -jokainen lapsi etsii omaa itseään jossain vaiheessa, todennäköisimmin teini-iän kynnyksellä, ja haluaa löytää juurensa ja sitä kautta itsensä. Ulkomailta adoptoidulle tämä on vaikeampaa, toisaalta taas helpompaa koska verenperintö on selvä vaikkeivät juuri ne yksilöt joilta se on peräisin, olekaan. Adoptioperheille on myös tarjolla vertais- ja muuta tukitoimintaa, joten lapsen ei missään nimessä tarvitse olla yksin tuntemustensa kanssa, eikä perheen näiden tunteiden tuomien ongelmien kanssa. Monet muut perheet käyvät läpi samoja asioita!
Mitä tunne-elämän ongelmiin tulee, tiedäthän kuinka yleistä on synnytyksenjälkeinen amsennus? Mikään ei takaa että vastasyntynyt juuri itselläänkään saisi juuri sen tunnekontaktin jota tarvitsee.
Elämässä mikään ei ole taattua, vain se että oikealla asenteella kaikista ongelmista pääsee yli.
***
ja psyykkisiä vaivoja on aika monilla "perinteisilläkin" lapsilla. Esimerkiksi suomalaiset ovat keskimääräistä enemmän taipuvaisia masennukseen, eikä kai silti ratkaisuna ole se, että kukaan suomalainen pari ei hanki biologisia jälkeläisiä, koska muualla ihmiset ovat onnellisempia.
Jos elämää kohtaan on perustavanlaatuista pelkoa, niin minusta lapsen hankintaa kannattaa vielä vähän miettiä. Mutta jokainen PARI tietää asian omalta kohdaltaan parhaiten.
Tässäpä sitä riittääkin ajateltavaa.
Toki omankin lapsen kanssa voi kaikenlaisia ongelmia, paljon on varmasti kiinni perheestäkin ja asenteesta, mutta mietityttää jos riskit adoptiolapsen vaikeille ongelmille ovat erityisen korkeat. On kuitenkin hyvä kuulla, että tunnet adoptioperheitä, joiden lapsilla on poikkeuksetta "ihan tavallisen lapsen" ongelmat. :)
Mietin kommenttiasi lukiessani sitäkin, että kukaties suhtaudun vaihtoehtoihin jollain tapaa kielteisesti, koska haluaisin nähdä mahdollisessa lapsessa miehen piirteitä. Tuntuu älyttömältä, jos yksi potentiaalinen vaiva kumoaa kaikki hienot ominaisuudet, jotka voisivat periytyä. Itsekästä minulta ehkä, mutta semmoisia me ihmiset kai usein olemme.
ottaa selvää tuon periytymisen todennäköisyydestä ja puhua lääkärin kanssa aiheesta.
Hassua sinänsä, mitä tahansahan voi mennä vikaan raskaudessa tai lapsessa. Kuten meillä, kun mitään perinnöllistä ei pitänyt olla ja kaikki täydellistä, onkin ongelmia siunaantunut ihan riittämiin neurologisella puolella :D oli perinnöllisiä vaivoja tai ei, ne voivat tulla ongelmaksi tai sitten ongelmat voivat tulla jostain aivan puun takaa :D
Mikä tahansa vaiva tai ongelma onkin, kysymys on aina vain siitä miten sen kanssa opitaan elämään. Aikuisiällä selville saatu ongelma on aivan toinen kuin jokin mihin on kasvettu lapsesta saakka, totuttu ja se otetaan itsestäänselvyytenä. Sellainen vaiva ei haittaa elämää, koska se on aina ollut siinä...
Et varmaankaan tahdo kertoa mikä tuo vaiva on?
***
Kyseessä on myöhään paljastunut seikka, joten ehkä hän siihen vielä tottuu ja huomaa, että ihminen ei voi koskaan olla täydellisen terve ja vaivoista vapaa ellei sitten ryhdytä suurimittaiseen geenimanipulaatioon. :D
Mitä tuossa aiemminkin tulin sanoneeksi, teen sen uudestaan. Kun jonkin vaivan tai poikkeavuuden kanssa elää syntymästään saakka, ei se ole niin iso juttu kuin jos siitä saa vasta aikuisiällä tietää. Kaikkeen tottuu :D kun vasta myöhään saa tietää olevansa jotain muuta kuin terve, siitä seuraa menetysksen käsittely, suurimittainen identiteetin uudelleenlöytäminen uudenlaisena ihmisenä. Joillekin hyvä, joillekin paha asia, ja jotkut eivät saa sitä projektia päätökseen koskaan vaan tutnevat olevansa jotenkin huonompia, aina.
Lapsesta saakka jonkin asian kanssa elänyt osaa hyväksyä sen osana itseään, ja kriisi tulee lievempänä vaikka vastaan se kyllä tulee, siinä vaiheessa kun lapsi alkaa verrata tiseään muihin ja näkee olevansa erilainen. Tosiaalta, täysin saman prosessin käy läpi lapsi joka on jo pienenä saanut silmälasit tai kuulolaitteen :D on vaihe jolloin lapselle on tärkeää olla samanlainen kuin muut. ja sitten se vaihe menee ohi :D
***
vaihtoehtoa, josta saa asiantuntijatietoa jonkun ominaisuuden tai sairauden kartoituksessa.
http://www.vaestoliitto.fi/perinnollisyys/
juuri teidän tilanteeseenne.
http://www.vaestoliitto.fi/perinnollisyys/perinnollisyysneuvonta/
Taidankin selvittää periytymisen todennäköisyyden ennen kuin murehdin asiaa enempää. :)
kannattaa myös miettii onks se vaiva niin kauhee asia, et sen kans ei vois elää. Itselläni on paha paha ihottuma kämmenissä ja jalkapohjissa, kuulemma perinnöllinen (kellään muulla suvussa ei ole ikinä ollut kuin minulla) ja nuorempana funtsin kovasti voinko "tuomita" lapseni elämään tässä samassa kurjuudessa.
No nyt minulla on kaksi ihanaa lasta, onneksi vanhenin ja viisastuin ja ymmärsin et tän vaivan kanssa voi todellakin elää ihan hyvää elämää.
Siis minusta vaiva on toki ikävä juttu ja vaatii luopumista joistakin asioista, mutta ei ole niin kauhea asia, ettei sen kanssa voisi elää hyvää elämää! Toisaalta vaiva ei ole minun, joten tavallaan "mikä minä olen sanomaan" - pakko ymmärtää häntäkin. Toivon, että hän tulee kuitenkin vielä samaan tulokseen asiassa kuin sinä! :)
Menkää ja selvittäkää miehen todellinen pelko perheen perustamista kohtaan. Onko kyseessä epävarmuus suhteesta, itsestä, vastuunoton kiertämisestä ja kieltämisestä vai onko hän oikeasti hieman yksinkertainen. Jos tuota syytä käytettäisiin lapsenteosta luopumisen syynä, niin eihä tätä lajia olisi olemassakaan; kaikilla meillä on geeneissään mahdollisuus tuottaa erilaisia haittoja jälkeläisilleen.
"kaikilla meillä on geeneissään mahdollisuus tuottaa erilaisia haittoja jälkeläisilleen."
On se nyt aivan eri asia kantaa tunnettua geenivirhettä mukanaan ja harkita sen kanssa lapsen tekemistä kuin olla "kuka tahansa meistä".
Suvussani on Huntintonin koreaa (3. kromosomi epämuodostunut). Kaikki isäni puolelta ovat tähän sairausteen kuolleet sairastettuaan ensin 10-20 vuotta itse ja ympäristö kärsien. Tällä hetkellä katselen, kuinka sairaus syö veljeäni - lääkkeet hieman auttavat pakkoliikkeisiin, mutta aivojen kuolleita osia ne eivät korjaa.
Itse olen suvusta ainoa, jolle Huntington ei ole periytynyt. Uskalsin mennä testiin vasta pitkälti päälle 2-kymppisenä, sitä ennen podin vuosikausia kuoleman pelkoa, ja olin luopunut kokonaan ajatuksesta saada joskus oma perhe tai edes pysyvä parisuhde (kuvittelin nuorempana, että kaikki pariuhteessa olevat haluavat lapsia).
Huntington diagnosoitiin vasta 90-luvun alussa. Edelleen toivon, että jos isäni olisi lapsia harkitessaan tiennyt sairaudesta ja 50% periytymismahdollisuudesta, hän ei olisi tehnyt lapsia. Minuakaan ei sitten tietenkään olisi, mutta tuskin osaisin sitä olemattomana surra. Nyt elämässäni on kaikki ihan ok, mutta isän ja koko sen puolen suvun ja nyt veljen menettäminen ovat aika kovia juttuja. Kaikki yhden kromosomivirheen takia.
Mitä edellinen kirjoitti on yksi asia. Voi myös olla harvinaisen kova pala kuulla yhtäkkiä aikuisena, että sairastuu johonkin, minkä luuli olevan korjattavissa ja ei sitten olekaan ja vielä voi periytyy.
Ja kiitos HYVÄSTÄ kirjoituksesta.
Kertomuksesi on pysäyttävä. Voimia sinulle!
Tuosta sanoisin miten itse koin tilanteen jossa nainen koki niin ettei halua lasta !
Tapasin mukavan tytön puheeksi jo ensi treffeillä otettiin lapset ja halu saada lapsia .
Kerroin lapsen tulon olevan ok asia elämääni jolloin hän pysähtyi ja päätti melkein treffit siihen paikkaan.
Puhuimme hetken ja aloimmekin seurustelemaan totesin katsotaan nyt lapsi asiaa pienin askelin.
Olimmekin n.6-7 kk. yhdessä toistuvasti hän ilmoitti me emme saa lapsia hänen fyysisyytensä ei ole este lapsien saantiin.
Pohdin useasti itsekseni halua lapsia ja suoda lapsiin mahdollisuus miten se vaikutti.
Vaikutus näkyi siinä ei ainoastaan miettiessäni pettäisinkö vaan myös kaikki pienetkin asia ( kiistat ) olivat isompia paljon myös mietin omaa materialisoitumista, vauraustumista, suhdetta minuun / minusta suuntaan jotka ovat ilman rintaperillistä perijöitäni jne.
Katsoin sitten eräänä iltana sormuksia ( jewerly ) kihlautuakseni naisen kanssa mutta hän haluaisi naimisiin mutta ei lapsia.
Naimisiin mutta ei lapsia ei toimi vaikka hän antoi ymmärtää vaikka tekevänsä lapsia humalatilassa mutta en nyt tuota kokeillut kun en siinä tilanteessa tiedä hänen kielteistä / myönteistä suhtautumistaan lapsiin.
Joten eron syy iltana jolloin katsoin jewerlyä oli mahdollisuus lapsiin vaikka en sitä tietoisesti sillä hetkellä tekisi mutta vain seksiä riskillä harrastaen näin haluaisin antaa mahdollisuuden lapsiin.
En halua riistää mahdollisuutta lapsiin ja miettien sitä vanhana miksi en suonut mahdollisuutta lapsiin eroamalla nyt erosin mahdollisuus lapsiin kasvoi vaikka ei lapsia itseään hyväilemällä saa mutta mahdollisuus nousi lapsiin minulla.
T:.....
Sori mutta en ymmärtänyt sun jutusta mitään.
...oikeus kuulla itseään ja tahtoaan lapsista joten eroaminen ei ole huono ajatus kun ikää ei vielä ole paljon.
Palaa siten yhteen jos palaa 20 vuoden päästä sitten kun lapsia on ja ero takana...
Asuin itse kymmenen vuotta lasta haluamattoman miehen kanssa. Suhteemme päättyi eroon ollessani 40 vuotias.
Minua kaduttaa etten kuunnellut ja kunnioittanut haluani saada oma lapsi. Erosta olen päässyt yli, mutta lapsettomuuttani suren ehkä lopun elämääni.
Jos miehesi ei uskalla saada omaa lasta, voisitteko ajatella keinohedelmöitystä?
Kuinka surullista, eikä niin mahdotonta, ettei näin kävisi minullekin. Olitko itse muuten kaiken aikaa ihan varma halustasi saada oma lapsi, vai tuliko varmuus joskus myöhemmin? Oliko lapsettomuus lopulta eronne syy?
En osaa sanoa, olisiko keinohedelmöitys vastaus. Tällä hetkellä se tuntuu liian radikaalilta ratkaisulta. Kunpa aika ei menisi niin nopeasti...
että olette olleet pian 10 vuotta yhdessä ja vasta nyt lapset on noin vakavasti esillä. Kun luulisi, että mahdollisesta lasten saamisesta tulisi puhe vähän aiemmin kuin 10 vuoden tuntemisen jälkeen... ihmettelen vaan...
siinä nyt on. Ei pääes "vauvakuume" iskemään jossei kaveripiiriin ilmaannu lapsia kovin nuorella iällä. Ulkopuolisten lapsiin kiinnittää lähinnä huomiota kun ne kiljuu ja kiukuttelee kassajonossa...
mitään outoa! Jokainen pari taplatkoon tyylillään! Minä ja mieheni olemme olleet naimisissa 6 vuotta emmekä vieläkään ole valmiita lapselle. Mutta taas kaverini joka meni viime kesänä naimisiin, saa lapsen jo huhtikuussa! Toiset haluaa lapsen heti, toiset eivät.
ei sit joidenkin mielestä ole mitään ihmeellistä. en siis ihmettele, että miksi joku ei vaikka koskaan tekisi lapsia. itse olen kuitenkin sen verran lapsirakas ihminen ja toivon saavani joskus lapsia, niin haluan myös miehen ketä haluaa myös lapsia. et siinä mielessä itse puhuisin asiasta ennen kuin 10 vuoden päästä...ettei juuri 10 vuoden päästä kävisi, että toinen ei haluakaan lapsia.tämä oli vain minun mielipiteeni, ei siitä tarvitse nokkiinsa ottaa.ei ollut tarkoitus ärsyttää johonkin eipäs juupas väittelyyn. mä taplasin tähän vaan mun mielipiteeni.
Miehen vaiva, jonka hän ei halua periytyvän, tuli ilmi vasta jokin aika sitten. Mitä itseeni taas tulee, niin en vielä kaksikymppisenä osannut edes kuvitella, että voisin joskus haluta lapsia. Olen tosiaan tämmöinen myöhäinen, mutta se taitaa kulkea suvussa... :)
Nainen voi hyvin synnyttää esikoisensa vielä tuossa n. 40 korvissa jos on terve. Paljon julkkis henkilöitä saa ekan lapsen vasta silloin. Voittehan myös adoptoida jos ette biologista halua.
Olenkin varma, että olisin paljon parempi äiti nelikymppisenä kuin nyt kun on koko ajan niin kiire, mutta jotenkin on niin epähedelmällinen olo jo tässä iässä... No, toivotaan parasta. :)