Kysymys miehille

osaa enään, muutaman hiljaisen kyyneleen saan tulemaan, mutta siinä se.
Silti olen hyvin herkkä ja empaattinen tyyppi.

tuli tippa linssiin 300-leffaa katsoessa kesällä. Vastaan kerran vuodessa.

Kyllä silloin kun on aihetta.
Varsinkin silloin kun on tosi kovassa kännissä :)
Onko siinä miehistä / naisista jotain hävettävää kuin itkee? Sitähän usein peitellään, ei kehdata näyttää.
Kai se riippuu syystä, jotkuthan voi itkeä jos vaikka joku saanoo tyhmäks. En minä sellasesta itkusta. Mutta sehän on persoonasta kiinni, jos joku itkettää niin eiköhän se ole refleksi jolle ei voi mitään.

Sellaista, että silmäkulma kostuu ja tulee "itkettävä" olo, sattuu ehkä 5-10 kertaa vuodessa. Sen sijaan oikeaa itkua, ei sekään ääneen itkemistä, mutta niin että kyyneleitä tulee ihan oikeasti, ei tapahdu melkein ikinä. Kai se on joku blokki tullut siihen ettei vaan enää osaa.

Viimeksi olen oikeasti itkenyt neljä vuotta sitten, kun parisuhde exän kanssa oli kriisissä, ja aloin tajuamaan, että tulevaisuutta ei ole. Erotessa en sitten enää itkenyt, kun olin pari kertaa tirauttanut jo silloin kun tajusin eron vääjäämättömyyden.

Suunnilleen.

Ja miksikö?

Noh. Kerron sen kerran kun tosiaan itkin, varsin hiljaa... mutta todella todella syvältä.

Oli eroni menossa asumuserovaiheessa, olin saanut juuri sinä päivänä kirjoitettua uuden asuntoni vuokrapaperit alle ja saanut avaimet karvaiseen kouraani. Vein pari lastia perustavaroitani uudelle asunnolle joka on todella lähellä vanhaa, pienen kävelymatkan päässä.

Ajattelin esitellä uuden kämpän 2,5v pojalleni. Mentiin sisään. "Tähän isi muuttaa. Minnekkäs sinun pottasi pistetään?" Poika meni kylppäriin ja osoitti yhtä nurkkaa. "Toho!"... lähdimme vanhalle asunnolle hakemaan uuden lastin tavaraa ja pojalle pottaa. Oltiin exän kanssa sovittu että hankitaan uus potta ja vanha kulunut tulee mun luo, poika oli tykästynyt heti uuteen Björniinsä ja koepaskonut sen oikein antaumuksella. Kokosin kamppeitani ja ehdotin että poika hakis pottansa. Hakikin, sen uuden. Äitinsä ehti sanomaan että eikun vanha potta. Poika suuttui. Tässä vaiheessa jo iskuilla värähi alaleuka. Poika oli päättänyt että se hienompi potta tulee isin luo. Oli pättänyt tosissaan, järjesti kohtauksen.

Siinä sitten pojan kanssa tallustimme rappukäytävässä. Kysyin : "Joko osaat tien isin uuteen kotiin?" Poika nyökkäsi epävarmana. "Näytä sitten mistä mennään" sanoin ulko-ovella. Poika lähti oikeaan suuntaan. Meno potan kanssa oli hitaanlaista, minä tulin perässä. Siinä ehti miettiä että tuossa se menee, omin neuvoin, omaa taakkaa kantaen. Siinä tais vierähtää eka oikea kyynel. Kysyin : "Autanko, pärjäätkö?" kun poika kaatu ja potta putosi. "Ei. Itte. Isin koti." - poika ei pahemmin montaa sanaa peräkkäin tuolloin laittanut. Mutta on kuin isänsä, kun laittaa niin puhuu asiaa. Siitä lähtien sitten niitä kyyneleitä en jäänyt laskeskelemaan. Oli kyl tunteikas potankantoreissu.

Jotkut sanoo että miehet ei saa itkee. Paskat, mies saa itkee, mut vaan oikeista syistä.

Ja milloin viimeksi? No. Tuota pottajuttua muistellessahan tämänviikkoiset...

On tietysti sillä, missä tilanteessa kukin mieshenkilö kulloinkin on. Jos on paljon surua, lienee luonnollista jollakin tavoin purkaa sitä ulospäin. Omasta puolestani voin sanoa, että olen suht. tunneihminen ja silloin tällöin silmät saattavat kostua jostakin liikutuksesta, kuten jos ajattelen jotakin naista, miksen voi saada häntä tms. tai vaikkapa jonkun elokuvan yhteydessä. Se on siis sellaista, että sitä ei huomaa tietääkseni kukaan muu, kuin minä itse. Tätä tapahtuu siis aina silloin tällöin, ehkä kerran pari kuukaudessa, riippuen myös esim. alkoholin käytöstä.

Sellaista kunnon vollotusta, jossa siis istun pää tyhjänä vaikkapa sängyllä tuntikausia valmistellen kyynelteetä, ei ole vielä kohdallani tapahtunut. Sellaista itkua kyllä on ollut ja tulee varmaan olemaankin, jossa muutaman kyynelen pudotan, mutta se tosiaan on yllättävän vähäistä ja kestää usein vain esim. mainoskatkon ajan. Tuota on tapahtunut kuitenkin viime vuonna viimeksi, kun itkin sitä miksi minun on pitänyt syntyä niin idiootiksi, rumaksi, epäsosiaaliseksi, lahjattomaksi... you name it. Toisaalta on minulle naurukin harvinaista.

Melkein kun alan tarkemmin miettimään, niin eipä tuo naurun määrä paljoa itkua voita, mutta se johtuukin kohdallani siitä, että kärsin (tai ehkä paremminkin olen kärsinyt, nykyään vähän paremmille vesille päässyt) erilaisista itsetunto-ongelmista, vahvasta sosiaalisesta ahdistuksesta, masennuksesta, kiusaamisesta terveyshuolista ja muusta vastaavasta vuosien ajan. Siis elämäntilanteeni ei ole ollut murrosiän jälkeen mitään erityisen surutonta aikaa. Siihen kun lisää sitten herkän luonteen, ni voila! Soppa on valmis. En tiedä mikä olisi itkun frekvenssi minulle normaalissa henkisessä tilassa, jos minulla siis ei olisi näitä epänormaaleja ongelmia, jotka tosin ovat - kuten mainitsin - hellittämässä otettaan.

Sitten hieman yleistä asiaa. Miehillä testosteroni kuitenkin ainakin vakauttaa¶ntaa (vaikuttaa aivojen dopamiinijärjstelmään) mielialaa ja ehkäisee mielen ailahteluja ja taitaapa mm. estää jonkun verran jopa kyynelten tuotantoa, jolloin itkeminen saattaa olla miehille oikeasti vaikeampaa myös fysiologisista syistä, kuin naisille. Estrogeenillä taisi nimittäin olla päinvastainen vaikutus kyynelteneritykseen..

kuin itkettää. Ehkä pari kolme kertaa kuussa, sekin riippuu olosuhteista, viimeksi kyyneleet valui tänään kun luin yhdestä erikoispainoksesta erään naisen tarinan joka oli kuollut syöpään juuri kun olivat saaneet miehensä kanssa valmiiksi uuden omakotitalon.

Kuinka usein?
Tuohon en osaa vastata, ei se ole säännöllistä :)

Yleensä silloin kun tunnepuolella menee heikosti...
Ja pari kertaa olen itkenyt melkeinpä ilman syytä, itkun jälkeen on tullut sellainen "wtf?"-fiilis kun ei ole keksinyt mitään järjellistä syytä sille itkulle.

Myöskin hautajaiset on aika takuuvarma itkettäjä...

Oli masennusta, helvetisti henkisiä ongelmia, itkin vuoden läpi, lähes joka päivä johonkin ajankohtaan.
Ne itkut eivät tulleet niinkään omasta ajattelusta vaan lähes out of blue, pakonomaista, johon liittyi about maailmanlopun fiilikset vaikkei mitään ajatellut.
Toisaalta ei olisi kyynel vierähtänytkään jos olisi vaikka naula mennyt kädestä läpi. Itse asiassa olisin luultavasti siinä tilassa nauttinut siitä.
Mieli on jännä juttu... pelottava

Onneksi olen nykyään kunnossa,
kai
varokaa silti

oon iso ja ruma mies ja itken sillon ku itkettää,olin missätahansa.

kymmenen vuoden aikana kolmesti. 1. kerta kun poika syntyi ja toisen kerran kun se joutui leikkaukseen (ei vakavaa/meni ok) 3. kerta kun oma isä kuoli.elikkä asiasta. ainiin kun koira jouduttiin lopettamaan oli neljäs kerta !!

Naisillahan itku on usein pinnallista, rutiinilla sujuvaa kevyttä pillittämistä, turvallista omissa tunteissaan piehtaroimista. Yhtä vaivatonta ja arkista kuin meikkaaminen ja nauraminen.

Kun taas mies itkee, hän itkee harvoin ja syystä. Naiset näyttävät näennäisesti olevan paremmin tunteidensa kanssa kosketuksissa mutta todellisuudessa he ovat kontrollifriikkejä myös itkiessään: itkeminen pysyy koko ajan tutun turvallisissa rajoissa, eikä pohjamudissa käydä koskaan. Kun miehet itkevät, se on yleensä täysin hallitsematonta ja kaoottista hullun itkua ja pohjalla käydään sellaisella rytinällä, että itsemurha ei ole harvinainen ajatus. Miehet ovat siis tässäkin kuten monella muullakin elämän osa-alueella tuhat kertaa naisia rehellisempiä itselleen.

Itse itkin vielä taannoin muutamia kertoja vuodessa, nyt en enää niinkään usein. Olen yksinkertaisesti niin pettynyt naissukupuoleen ja siitä syystä masentunut, etten enää jaksa käydä tunneasteikon pohjalla, koska se ei kuitenkaan hyödytä mitään, eikä muuta elämääni.

Pidän tunteet koko ajan turvallisesti keskitiellä ja olen opetellut vihaamaan naisia mahdollisimman verisesti ja puhdasoppisesti. Varmasti tämä katkera ja vihamielinen asenne puristaa ja kuluttaa kehoa siinä määrin, että kuolen tavallista nuorempana sydänkohtaukseen tai halvaukseen, mutta mitä aiemmin täältä pääsee pois niin sen parempi.