Tosiaan voisin monen eri "teemojen" alle kirjoittaa, mutta kirjoitan nyt tähän. Ehkä tässä itsellenikin selviää mikä tämä meidän suhteen ongelmakentän nimi tai nimet on
Tosiaan olen aika huono ilmaisemaan itseäni kirjallisesti ja aikaisemmin en ole tätä tehnyt.
Olemme miesystäväni kanssa olleet muutamia vuosia yhdessä. Emme kuitenkaan asu yhdessä.
Alusta asti suhteemme on ollut kuin "matin ja mervin". Eipäs juupas touhua siis.
Kerran olemme olleet kihloissa, mutta purkaneet sen ja kuitenkin jatkaen seurustelua muutaman pvän päästä.
Apua..en osaa lauseiksi pukea tätä kaikkea.
Kuitenkin en voi kun kirjoittaa omasta puolestani. Olen täysin hajalla. Se entinen tomera ja touhukas nainen minussa on kuin kuollut.
Suhteessa on paljon väkivaltaa, henkistä enemmän.
Alkoholia kuluu molemmilla enemmän kuin laki sallii. Mies käy kuitenkin töissä, mutta itse ollut jo useita kuukausia työttömänä. Ja tuntuu, etten pystyisi menemään oman alan töihin, jotka vaativat sitä, että omat asiat ovat hyvällä tolalla ja sitähän ne eivät nyt ole.
Joku ihme lamaannus on tapahtunut. Mieliala lääkkeetkin olen aloittanut saaden tietysti kuulla siitä mieheltä herjaavia mielipiteitä.
Oikeastaan ei ole sellaista asiaa mistä en saisi jotain keljuilua kuulla. Mitä enemmän yritän, että rauha ja sopu säilyisi sen enemmän minulta tunnutaan vaativan.
Viikonloput sitten ovat niitä koetin paikkoja. Haluisin viettää selvinpäin hänen kanssaan aikaa, mutta ei. Työkaverit tuodaan juomaan ja minä heikkouttani perässä:/. Näin siis jokaikinen vkonloppu. Työkaverinsa eivät jostain syystä pidä minusta ja yrittävät ihan tyhjästä saada riitaa aikaseksi. Mieheni ei "puolusta" minua noissa tilanteissa vaan viskaa kylmästi pihalle minut eikä työkavereitaan.
Ja puhuttu ollaan noista asioista. Olen siis halunnut muutosta, mutta yllätys yllätys, ei mies näe omassa toiminnassaan mitään vikaa vaan sanoo minun vaan olevan niin ärsyttävä persoonana, että "onko ihme, etteivät muutkaan halua seurassasi olla". Sen verran sanon tuosta vielä, että yritän todellakin olla kaikin puolin lähdes huomaamaton, hiljainen tyyliin sori kun olen olemassa.
No kun kerta en ole hyväksytty, olen silloin omalla paikkakunnalla, omassa asunnossa.
Mutta minä en saisi tavata ketään, liikkua ja "seurustella" muiden ihmisten kanssa! Sitä todellakin ihmettelen. En ole mikään pettäjä tyyppi todellakaan, mutta silloin tällöin on kiva tavata muitakin.Tästä sitten riitelemme. Eli mikään miten toimin ei käy. Olen sanonut, että jos hän edes kerran pitäisi lupauksensa, ettei sitä kaveripiiriä tulisi juopottelemaan olisin iloinen! Niin ei vaan käy kuin kerran puoleen vuoteen.
Arkisin, jos olen hänen luonaan kaikki menee seuraavasti: Hän tulee kotiinsa. On luonnollisesti väsynyt, mutta alkaa touhuta niitä asioita mitä en ole edes tiennyt pitävän tehtävän päivällä. Kuitenkin on kyse hänen kodistaan. Tunnen itseni idiootiksi, mutta näinkin pieni asia kun tiskikoneen täyttö--en onnistu siinä hänen mielestään. Korostan, etten ole mikään uusavuton mutta en osaa tehdä mitään oikein hänen mielestään. Hän neuvoo kohta keski-ikäistä naista kuin pientä lasta. Olen kysynyt miten hänen mielestään se ja tämä asia pitäisi tehdä, ettei tulisi valituksia, ok hän neuvoo mutta kohta hän taas vaihtaa "tapojaan". Joten lopetin huushollaamisen asunnollaan. Eihän hänkään juuri käy luonani saati, että tekisi siellä jotain. Minä en edes kehtais valittaa ihan turhasta, mielestäni on pääasia että hommat sujuu.
Seksielämä on vaihtelevaa. Ja se on ihan normaalia näinkin pitkässä suhteessa. Kuitenkin, enemmän ne ovat niitä pikapanoja, jolloin hän saa minä en saa kun hyvin harvoin. Ja sitäkin pitää minun hehkuttaa päiväkausia, että olipas mahtavaa.
Nyt kun kirjoittaa tätä varsin sekavaa tekstiä niin ajattelee, mikä surkimus olenkaan kun olen vaan tässä suhteessa. Uskokaa, eroon ollaan yritetty, mutta se olen minä joka näköjään on läheisriippuvainen. Vuosi kaksi sitten en ollut todellakaan tällainen.
Haukkuminen,mitätöinti jne ovat saaneet sen aikaan , että arastelen jopa puhua hänen kanssaan vaikkapa tv:ta katsellessa, heitän jonkun kommentin hän vaan antaa ymmärtää ettei se ihan noin ole tai muuta vastaavaa. Siis yritin selittää, että sanompa, naurahdan tms. kuulostan varmaan ihan pöljältä. Puheenikin on aika änkytystä, koska tunnustelen millä tuulella hän on ja siten yritän edes jotain arkipvän jutustelua virittää.
Vaikka olen ns korkeasti koulutettu ja hän ei niinkään ole, eikä minulla ole siinä mitään ongelmaa. Mutta hän haluaa kysellä vaikeita asioita tyyliin tietovisa ja jos en osakaan vastata niin tiedätte miten hän reagoi. Luulee kaiketi ihan tyhmäksi.
Mutta ei taatusti ymmärrä, että arkahan minusta on tullut.
Hän haluaa perustaa perheen. Minä en. En ainakaan tähän suhteeseen tai ainakaan näillä eväillä.
Ja siitä hän on välistä todella katkera. Sanoo, että etsii toisen naisen siihen. Minä, että ole hyvä ja etsi.
Jokainen varmasti muukin ymmärtää, että meistä ei ole vanhemmiksi ja kuten hän itsestään sanoi, että nyt hän on vkonloppu juoppo, mutta kun lasta odottaisin, juominen loppuisi häneltäkin(uskoo ken tahtoo, minä en)
Se mikä meidät pitää yhdessä, on kuitenkin vaan pelkkää tottumuskysymystä. Tottakai tässäkin suhteessa on hyvät hetkensä, mutta sen tietää, että kohta "räjähtää" ja tummat pilvet alkavat kerääntyä ympärille.
Olen kuitenkin vaikka itse sanonkin aika hyvän näköinen, että varmasti muitakin ehdokkaita voisi katsastella. Kuten sanoin aikasemmin on vaan lamaantunut olo. Tuntuu siltä, että kai tähän tulee vaan tottua jotenkin. Tuskin sitä ns "ärsyttävänä" naisena ketään saisi. Ja usko itseeni että myös miehiin on mennyt. Tuntuu, että elämä toistaa itseään. Tämä ei ole ainoa suhde elämässäni missä kaikki on päin puuta. Toki tiedostan, että syyt tähän, että miksi menee aina näin pitäis käsitellä ja muuttaa jotain itsessäni. Tai jotain.Sanokaapa se..
En toivoisi mitään ilkkumista tai lisää syyllistämistä vaan ehkäpä jotain vertaistukea jolla saisi elämän paremmalle tolalle, kokien, että olen samanarvoinen kuin te muutkin.
Tosiaan olen aika huono ilmaisemaan itseäni kirjallisesti ja aikaisemmin en ole tätä tehnyt.
Olemme miesystäväni kanssa olleet muutamia vuosia yhdessä. Emme kuitenkaan asu yhdessä.
Alusta asti suhteemme on ollut kuin "matin ja mervin". Eipäs juupas touhua siis.
Kerran olemme olleet kihloissa, mutta purkaneet sen ja kuitenkin jatkaen seurustelua muutaman pvän päästä.
Apua..en osaa lauseiksi pukea tätä kaikkea.
Kuitenkin en voi kun kirjoittaa omasta puolestani. Olen täysin hajalla. Se entinen tomera ja touhukas nainen minussa on kuin kuollut.
Suhteessa on paljon väkivaltaa, henkistä enemmän.
Alkoholia kuluu molemmilla enemmän kuin laki sallii. Mies käy kuitenkin töissä, mutta itse ollut jo useita kuukausia työttömänä. Ja tuntuu, etten pystyisi menemään oman alan töihin, jotka vaativat sitä, että omat asiat ovat hyvällä tolalla ja sitähän ne eivät nyt ole.
Joku ihme lamaannus on tapahtunut. Mieliala lääkkeetkin olen aloittanut saaden tietysti kuulla siitä mieheltä herjaavia mielipiteitä.
Oikeastaan ei ole sellaista asiaa mistä en saisi jotain keljuilua kuulla. Mitä enemmän yritän, että rauha ja sopu säilyisi sen enemmän minulta tunnutaan vaativan.
Viikonloput sitten ovat niitä koetin paikkoja. Haluisin viettää selvinpäin hänen kanssaan aikaa, mutta ei. Työkaverit tuodaan juomaan ja minä heikkouttani perässä:/. Näin siis jokaikinen vkonloppu. Työkaverinsa eivät jostain syystä pidä minusta ja yrittävät ihan tyhjästä saada riitaa aikaseksi. Mieheni ei "puolusta" minua noissa tilanteissa vaan viskaa kylmästi pihalle minut eikä työkavereitaan.
Ja puhuttu ollaan noista asioista. Olen siis halunnut muutosta, mutta yllätys yllätys, ei mies näe omassa toiminnassaan mitään vikaa vaan sanoo minun vaan olevan niin ärsyttävä persoonana, että "onko ihme, etteivät muutkaan halua seurassasi olla". Sen verran sanon tuosta vielä, että yritän todellakin olla kaikin puolin lähdes huomaamaton, hiljainen tyyliin sori kun olen olemassa.
No kun kerta en ole hyväksytty, olen silloin omalla paikkakunnalla, omassa asunnossa.
Mutta minä en saisi tavata ketään, liikkua ja "seurustella" muiden ihmisten kanssa! Sitä todellakin ihmettelen. En ole mikään pettäjä tyyppi todellakaan, mutta silloin tällöin on kiva tavata muitakin.Tästä sitten riitelemme. Eli mikään miten toimin ei käy. Olen sanonut, että jos hän edes kerran pitäisi lupauksensa, ettei sitä kaveripiiriä tulisi juopottelemaan olisin iloinen! Niin ei vaan käy kuin kerran puoleen vuoteen.
Arkisin, jos olen hänen luonaan kaikki menee seuraavasti: Hän tulee kotiinsa. On luonnollisesti väsynyt, mutta alkaa touhuta niitä asioita mitä en ole edes tiennyt pitävän tehtävän päivällä. Kuitenkin on kyse hänen kodistaan. Tunnen itseni idiootiksi, mutta näinkin pieni asia kun tiskikoneen täyttö--en onnistu siinä hänen mielestään. Korostan, etten ole mikään uusavuton mutta en osaa tehdä mitään oikein hänen mielestään. Hän neuvoo kohta keski-ikäistä naista kuin pientä lasta. Olen kysynyt miten hänen mielestään se ja tämä asia pitäisi tehdä, ettei tulisi valituksia, ok hän neuvoo mutta kohta hän taas vaihtaa "tapojaan". Joten lopetin huushollaamisen asunnollaan. Eihän hänkään juuri käy luonani saati, että tekisi siellä jotain. Minä en edes kehtais valittaa ihan turhasta, mielestäni on pääasia että hommat sujuu.
Seksielämä on vaihtelevaa. Ja se on ihan normaalia näinkin pitkässä suhteessa. Kuitenkin, enemmän ne ovat niitä pikapanoja, jolloin hän saa minä en saa kun hyvin harvoin. Ja sitäkin pitää minun hehkuttaa päiväkausia, että olipas mahtavaa.
Nyt kun kirjoittaa tätä varsin sekavaa tekstiä niin ajattelee, mikä surkimus olenkaan kun olen vaan tässä suhteessa. Uskokaa, eroon ollaan yritetty, mutta se olen minä joka näköjään on läheisriippuvainen. Vuosi kaksi sitten en ollut todellakaan tällainen.
Haukkuminen,mitätöinti jne ovat saaneet sen aikaan , että arastelen jopa puhua hänen kanssaan vaikkapa tv:ta katsellessa, heitän jonkun kommentin hän vaan antaa ymmärtää ettei se ihan noin ole tai muuta vastaavaa. Siis yritin selittää, että sanompa, naurahdan tms. kuulostan varmaan ihan pöljältä. Puheenikin on aika änkytystä, koska tunnustelen millä tuulella hän on ja siten yritän edes jotain arkipvän jutustelua virittää.
Vaikka olen ns korkeasti koulutettu ja hän ei niinkään ole, eikä minulla ole siinä mitään ongelmaa. Mutta hän haluaa kysellä vaikeita asioita tyyliin tietovisa ja jos en osakaan vastata niin tiedätte miten hän reagoi. Luulee kaiketi ihan tyhmäksi.
Mutta ei taatusti ymmärrä, että arkahan minusta on tullut.
Hän haluaa perustaa perheen. Minä en. En ainakaan tähän suhteeseen tai ainakaan näillä eväillä.
Ja siitä hän on välistä todella katkera. Sanoo, että etsii toisen naisen siihen. Minä, että ole hyvä ja etsi.
Jokainen varmasti muukin ymmärtää, että meistä ei ole vanhemmiksi ja kuten hän itsestään sanoi, että nyt hän on vkonloppu juoppo, mutta kun lasta odottaisin, juominen loppuisi häneltäkin(uskoo ken tahtoo, minä en)
Se mikä meidät pitää yhdessä, on kuitenkin vaan pelkkää tottumuskysymystä. Tottakai tässäkin suhteessa on hyvät hetkensä, mutta sen tietää, että kohta "räjähtää" ja tummat pilvet alkavat kerääntyä ympärille.
Olen kuitenkin vaikka itse sanonkin aika hyvän näköinen, että varmasti muitakin ehdokkaita voisi katsastella. Kuten sanoin aikasemmin on vaan lamaantunut olo. Tuntuu siltä, että kai tähän tulee vaan tottua jotenkin. Tuskin sitä ns "ärsyttävänä" naisena ketään saisi. Ja usko itseeni että myös miehiin on mennyt. Tuntuu, että elämä toistaa itseään. Tämä ei ole ainoa suhde elämässäni missä kaikki on päin puuta. Toki tiedostan, että syyt tähän, että miksi menee aina näin pitäis käsitellä ja muuttaa jotain itsessäni. Tai jotain.Sanokaapa se..
En toivoisi mitään ilkkumista tai lisää syyllistämistä vaan ehkäpä jotain vertaistukea jolla saisi elämän paremmalle tolalle, kokien, että olen samanarvoinen kuin te muutkin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
olen itse elänyt joskus vähän samanlaisessa suhteessa...muistan itse ne päivät kun mies oli huonolla tuulella ja sitä yritti aina piristää heittämällä jotain ns.läppää tai vaihtaa puheenaihetta..olla se joka saisi ilmapiiriä vähän paremmaksi vaikka itsellään ei olisi hirveän kehuttava olo..ja uskon että sinun miehelläsi on itselläänkin asiat aika huonosti mutta yrittää saada itselleen parempaa oloa syyttämällä siitä muita ja tässä tapauksessa se olet sinä..ja kavereidensa yllyttämänä saa lisää energiaa itselleen ja varmuutta siitä kuinka "viaton" on ja tekee itsestään uhrin..kuulin itse lauseen useasti kun hän oli minua jättämässä "sinä olet syyllinen, en minä muista se" ja minähän myöntyilin siihen, koska en halunnut menettää häntä..mutta kun keräsin voimia ja päästin lopultakin irti niin se tunnue kun pystyy taas hengittämään niin on aivan mahtava...joten sinuakin rohkaisen että ota se askel eteenpäin vaikka se tekisi kipeää..ja jos sinulla on ihmisiä jotka pystyy tukemaan niin ota tuki vastaan..ja vaikka jäisikin vähän yksin ni olisitko ajatellut että keskittyisit itseesi ja rupeisit rakentamaan vähän erillaista tulevaisuutta itsellesi? viikonloppu juomisen sijasta jos vaikka kävisit lenkillä tai leffassa? ei yksin oleminen tarkoita sitä että se on aina kurjaa..tässä tilanteessa olisi varmaan hyvä jos antaisit aikaa itsellesi... :)ja vaikka ei erosta nytten puhuttaisikaan niin jos pitäisit muutenkin vain parin viikon hermo loman itsesi/molempien takia?laitat vähän ajatuksia kasaan..eiks je?;) ja vaikka tulisi ikävä ja tekisi mieli lipsua niin muista että jos pystyt tähän niin pystyt mihin vaan..:) kokemuksella sanon..voimia sinulle ja koita jaksaa..
Niinpä, joskus on vaikeaa ymmärtää sitä, että miksi ihmiset ovat sellaisessa suhteessa, jossa heidän on paha olla.
Miksi ei vapauteta itseä ja omaa energiaa vain oman elämän käytettäväksi.
Miksi suostutaan siihen, että toinen alistaa ja vähäpätöistää sinun ainutkertaista elämääsi.
Itse ainakin arvostan omaa elämääni niin paljon, että en anna kenenkään sitä pilata. Vain minä voin elää oman elämäni. Kukaan ei sitä puolestani voi tehdä.
takia ei kannata syödä mielialalääkkeitä. Lähtisit kävlemään hyvän sään aikaan. Ei se tilanne siitä ainakaan parane.
Onko miehesi narsistinen persoona, joka manipuloi sinua ja käyttää läheisriippuvuutta hyväksesi?
Siihen viittaa moni asia, mm se kun hänellä on tarve kerätä ystäviä ympärilleen, jotta kaikki näkee kuinka hyvä, hauska ja sosiaalinen persoona hän on, kun sitä vastoin sinä olet tyhmä, turha ja ärsyttävä muija. Kunnollinen mies ei alista naistaan julkisesti vaan puolustaa häntä. Panes lähteen vittuun tuollaisesta suhteen irvikuvasta.
Narsistinen, manipuloiva ihminen ei oikeasti välitä toisesta tuon taivaallista muuten kuin hyväksikäyttömielessä, mutta hän on hyvä teeskentelemään välittämistä. Kaikkien mielestä antaa vaikutelman ns "hyvästä tyypistä", mutta läheisiä ihmisiä kohtaan täysin tunteeton.
Lähde ennen kuin on myöhäistä. Älä missään tapauksessa hanki lapsia. Hän ei lapsia rakastaisi vaan he ovat vain jonkinlainen status hänelle.
Älä syytä itseäsi siitä, että olet joutunut tuohon tilanteeseen. Niin käy fiksuimmillekin, niin ovela narsistinen persoona on manipuloinnissaan.
Seksi on myös hyvä esimerkki. hän on niin kauan kiva kunnes saa sinut koukkuun ja sen jälkeen laiskistuu eikä välitä nautinnostasi.
Ehdotan, että alat tyydyttämään läheisriippuvuutta toisen miehen kanssa, sellaisen joka on siitä myös aidosti riippuvainen ja valmis tekemään asian eteen jotakin. Vaikka valitsisit miehen umpimähkään, et todennäköisesti osuisi huonompaan.
Ekaksi lopetat itsesi syyllistämisen. Se on narsistin keino lannistaa toinen eli irti siitä kierteestä ja heti. Olen tekstistäsi päätellen kaikin puolin ihana nainen.
Tuntuipa tutulta lukiessani kirjoitustasi.
Itse olen toipumassa suurinpiirtein samanlaisesta suhteesta.Meillä oli etäsuhde joka kesti 2,5 vuotta. Viikonloput oltiin tiiviisti yhdessä. Samoin oltiin kihloissa ja purettiin ja laitettiin taas sormukset sormeen.....siis vehdattiin edes takasin. Nyt ajateltuna meillä ei ollut koskaan sellaista sitoutumisen tunnetta. Todellakin soudettiin edestakasin...ollaan.. ei olla! Matkaa meillä oli n.200km ja yleensä hän tuli mun luo, koska hän ei ollut töissä ja mulla vkl:kin joskus töitä. Molemmilla oli lapsia ja minä olin oppinut siihen että silloin kun lapset ovat mun luona niin olen myös itse paikalla vaikkakin mun lapset ovat jo isoja ja pärjäisivät yksinkin.
Hänellä taas oli mummola lähellä ja hänelle kävi helposti jättää lapset sinne. Ei edes mukaansa halunnut ottaa koska halusi olla mun kans kahden!!
Joka kerta tullessaan oli viinipullo mukana ja kaljaa (saunakaljat).Monet kerrat sanoin etten halua ottaa mitään, mut se vaan jotenkin aina meni siihen että otettiin..!!
Samoin kun viikolla soiteltiin jos puhelimeni oli varattu tuli kauhee kysely kuka soitti.? Epäily oli kokoajan ett mulla on joku mies täällä viikolla vaikkei varmasti ollut aihetta edes epäillä. Kolme kertaa hän lupautui muuttaa mun luo ja joka kerta kun se sovittu ajankohta alkoi lähestyä alkoi epäilys, epäkohtien etsiminen...siis etsimällä etsien löytyi aina jokin syy tai sitten hän just olikin löytänyt työpaikan eikä voinutkaan muuttaa tai alko joku kurssi johon oli pakko mennä työvoimatoimiston käskystä.Selityksiä löytyi...ja minä sinisilmäisenä uskoin.
Riidellessä syy oli aina minussa, hän mielestään oli rehellinen,halukas keskustella yms.Joka kerta hän riidan tultua halusi erota ja keräsi kaikki tavaransa mukaan.Oudointa oli että kaikki minulle ostamansa lahjat vei myös mukanaan!!Syntymäpäivä lahjat, äitienpäivä lahjat...kaikki. En koskaan ottanut enään takaisin niitä lahjoja kun riita oli selvitelty ja päätetty jatkaa. Minuun sattui niin, jos mulle lahja on ostettu että riidan tullessa kaiken voi kerätä pois.Samoin alkoi rahasta miettiminen, miten paljon olen hänelle velkaa. Vaikka hän asui mun luona vkl., kulutti sähköä, vettä yms. ja suurinmmalta osalta ostin myös ruuat..niin mun olis pitäny maksaa hänelle matka kuluista!!Huhh...huh!
En sano etteikö ollut hyviäkin hetkiä....oli niitä. Jotekin vain huomasin itsessäni ihmeellisen muutoksen. En ollut enään iloinen,olin kokoajan epäilevä, en luottanut itseeni, ajattelin aina miten se meidän suhde etenee, joko ens vkl tulee taas riitaa ja hän lähtee.... siis kauhea epävarmuus koko ajan. En sano etteikö minussakin ollut vikaa....varmasti oli. Ainahan parisuhteeseen tarvitaan kaksi. Meillä vaan ei kommunikointi onnistunut ja luottamusta ei tullut koko aikana sillä silloin kun oltiin erossa tuli niitä muita juttuja. Monta kertaa olin jo päättänyt että tää on tässä, mut hän ei jättänyt rauhaan....soitteli niin kauan et viimein sai mut taipumaan ja yrittämään uudelleen.
Nyt olen kuitenkin tajunnut ettei ole vaihtoehtoja ja kuukausi tässä on mennyt erillään. Soitellut on ja kymmenet kerrat olen jättänyt vastaamatta. Jopa tuntemattomasta numerosta on yrittänyt saada kiinni mut en ole antanut periksi.
Nyt ajateltuna tuntuu kuin hän olisi manipuloinut minua ja jopa ajatuksiani. Tiedän että hänellä on ollut koko ajan nais suhteita siellä....ainakin jonkinlaisia. Epäilys oli kuitenkin koko ajan minusta!! Peittelikö hän näin omia erheitään?? en tiedä.
On ollut vaikeaakin ja olen vuodattanut monet kyyneleet sillä jokainen erohan on kuin "pieni kuolema" Surutyö on tehtävä, itkut itkettävä.
Toivon sinulle rohkeutta tehdä päätös ja voimaa elää elämääsi eteenpäin. Meille ei ole annettu kuin yksi elämä....ELETÄÄN SE NIINKUIN SYDÄN SANOO.....!!
RAKKAUTTA JA VOIMAA SINULLE. :))
Olin itse suhteessa kaksi vuotta jossa mies alisti, nöyryytti ja syytteli. En saanut tavata itse ketään ystäviäni, heissä oli kaikissa jotain vikaa. tein töitä ja opiskelin, mieheni ei tehnyt yhtikäs mitään muuta kun ryyppäsi kavereidensa kanssa ja kyttäsi nettipornoa yöt läpeensä. Joka asiasta tuli riitaa, yritin olla näkymätön ja jakaa aikaani sekä hänelle että opiskelulle ja työhön, mutta mikään ei riittänyt.
Muutuin sosiaalisesta ja iloisesta persoonasta näkymättömäksi vapisevaksi haamuksi joka pyyteli anteeksi olemassaoloaan.
Suhteen jatkuessa(en osannut lähteä pois ajoissa) jopa väkivaltaa ilmestyi kuvioon. Ensin leikillään alistamista niin että käsivarret oli ihan mustelmilla, myöhemmin kuristamista ja suoraa huutoa jota jatkui tuntitolkulla kun se alkoi ja tavaroiden rikkomista. Yhtenä humalaisena iltana kerroin hänelle miten pahalta tuntuu ja että tekee mieli vahingoittaa itseäni. Johonka mies vastasi ojentamalla leipäveitsen ja sanoi että "no vedä kaulavaltimot sitte auki". Otin puukon, vedin pitkin kaulaa, kuulin ihon repeytymisen narinan, kuin olisi repinyt lakanaa. Jälki ei ollut paha, verta tuli vähän, onneksi ei ollut rohkeutta enempään. Mies ei tehnyt elettäkään vaikka seisoi edessäni, jatkoi vain huutamista. Kestin suoraa jokapäiväistä huutoa vajaan vuoden.
Muutin hetkeksi äitini luokse jäähylle josta oli tarkoitus muuttaa takaisin yhteen. Hassua oli se, että oli kuulemma mun syy että mies hermostui, ja jos opettelisin käyttäytymään, saisin tulla takaisin. Välillä mies otti jopa avaimet pois asunnosta josta maksoin tasan puolet kaikista kuluista.
Meni usko itseen ja viimeiseen asti luulin todella rakastavani tätä miestä. Kyse oli pelosta ja tottumisesta suhteeseen, ei todellakaan rakkaudesta.
Tänä aikana puheäänenikin oli muuttunut piipitykseksi ja ystävät ja perhe, joita en paljoa ollut tavannut, alkoivat olla todella huolissaan.
Kaikeksi onneksi sain voimaa jäähyllä olosta, sain etäisyyttä ja aikaa ajatella. Kun mies sitten antoi luvan tulla takaisin, hain kamani pois, uskalsin hakea oman asunnon ja aloittaa oman elämän. Siinä vaiheessa mies "oivalsi" yhtäkkiä että olinkin hänen elämänsä nainen ja alkoi itkeä mua takaisin. Vasta jälkeenpäin aloin tuntea valtavaa vihaa tätä kusipäätä kohtaan ja ymmärsin miten mieletöntä väkivaltaa, sekä henkistä että fyysistä, mies oli käyttänyt.
Olin aina aikaisemmin päättänyt että musta ei ainakaan ikinä tule naista joka antaa kohdella itseään niin kaltoin ja olla manipuloitavissa.Ja niin kävi. Helppo ajatus, mutta omasta kokemuksesta ymmärrän ihmisiä jotka ajautuvat huonoon suhteeseen sylkykupiksi.
Nykyään mulla on mies joka näyttää että välittää, kehuu, tukee, ja mä uskallan pikkuhiljaa puhua jo normaaliäänellä ja uskallan näyttää välittämiseni myös hänelle.
Itsetunnon palautuminen vie aikaa, kun se on poljettu kunnolla jäihin, mutta se palautuu pikkuhiljaa...Haluan olla taas se reipas kokonainen ihminen joka uskalsi hengittää omaan tahtiin kysymättä muilta lupaa. Edelleen silti menee voima jaloista ja itku meinaa tulla ku muistan puukkojutut, kuristamiset, huudot, koko painajaisen.