Anteeksi, niin pieni sana, ja niin iso merkitys. Ja toisille ihmisille täysin mahdoton suoritus sanoa. Miksi? Vaikka riita menee ohi ja elämä rauhoittuu, jää toisen mieleen edelleen kummittelemaan sanat jotka on sanottu, teot jotka on tehty, joita ei ole anteeksi pyydetty. Jonakin päivänä ämpäri vuotaa yli, kun entisiä ei ole tyhjennetty, ja ämpäri kaatuu. Silloin on jo myöhäistä.
Miten se voi olla joillekin niin vaikeaa?
Miten se voi olla joillekin niin vaikeaa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
pUHUT ASIAA
Olet enemmän kuin oikeassa, että sana anteeksi on tosi tärkeä ja sitä pitäisi osata käyttää. Ja jos joku ei osaa, miettii ottaako hän yleensä minkäänlaista vastuuta käytöksestään (jolloin sana anteeksi olisi osoitus siitä) vai koettaako hyvitellä muulla tavoin? Ja onko hänelle lapsena koskaan sanottu anteeksi tai kerrottu mitä se tarkoittaa?
Ennen kuin ämpärisi vuotaa yli saattaisi olla ideaa kysäistä mitä anteeksi-sana hänelle merkitsee ja kuinka useasti hän on sen elämässään muutenkaan kuullut ennen sinua? Eli onko häneltä koskaan pyydetty anteeksi ja jos on, niin miltä se tuntui?
Anteeksi-sana on siitä jännä sana, ettei sitä saa väkisin keneltäkään revittyä ulos ja ennen kuin se asettuu jonkun sanavarastoon kantsii vähän tutkailla "maastoa".
Mutta pidä silti päämääräsi ja linjasi! Keksi vain keinot, miten etenet. Joskus suoruus ei ole paras keino tai suuttuminen. Tilanne menee entisestään lukkoon.
Puhutte kyllä todella tärkeästä asiasta. Eikös se parisuhde ole juuri anteeksiantamista ja unohtamista? Meillä vuoden seurustelun ja yhdessäasumisen jälkeen tämä on vieläkin hieman ongelma. Mutta nyt on selvinnyt, että se johtuu paljon taustasta, kuten veltsukka sanoi. Ja ehkä sitä ymmärtää paremmin nyt.
Meillä minä pyydän helposti anteeksi, mieheni ei. Hänen täytyy oikeasti tehdä jotain kamalaa, jotta hän vaivautuu tuon sanan sanomaan. Joillekin se on vain vaikeampaa. Mutta olen aina sanonut hänelle, kun hän ihmettelee anteeksipyytämistäni, että minä en voi unohtaa ennen kuin on pyydetty anteeksi. Muuten se jää kaivamaan mielen sopukoita ja purkautuu sitten joskus.
Eilenkin mieheni sai minut tuntemaan itseni pikkulapseksi kommentoimalla käytöstäni ja puheitani 30 km päästä puhelimitse tietämättä oikeaa asianlaitaa. Ja vielä kahdesti soittamalla ja viittaamalla asiaan. Sanoin hänelle ystävällisesti, että asia ei ole niin. Ei mitään kommenttia. Illalla puhelimessa sanoin loukkaantuneeni todella pahasti hänen pitäessään minua selvästi pikkulapsena, jota komennella. Ei vieläkään mitään. Sitten soitin uudemman kerran ja sanoin, että olen todella loukkaantunut ja toivoisin, että hän pyytäisi sitä anteeksi, jotta voisin unohtaa asian. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän pyysi anteeksi ja oli vielä pahoillaan ettei ollut tuota itse tajunnut.
Eihän se hyvältä tunnu, että joutuu patistamaan melkeinpä itsestään selvää asiaa, mutta tarpeeksi kun sitä tekee ja selittää miksi, luulisi isonkin ihmisen ymmärtävän ja ehkä olemaan seuraavalla kerralla oma-aloitteisempi. Meillä tämä on alkanut tästä pienestä takaiskusta huolimatta toimia..
Kaikki ei vain osaa, mutta mikä estää oppimasta. Ei meillä pakoteta, sehän ei olisi silloin aito anteeksipyyntö. Yritän kannustaa ja kertoa miksi se on tärkeää. En usko, että miehenikään pitäisi siitä, että alkaisin itse käyttäytyä samoin. Oma esimerkki mukaan myös!