Joo, diktaattorinaiset, kahdeksankyt-luvun hiuksissaan, turvonneessa olemuksessaan ja vanhanaikaisissa vetimissään luulevat että kun kerran ollaan yhteen menty, on loppuelänä taattu. Omassa elämässä ei paljon tapahdu, ei ihmiskontakteja, ei uraa, ei harrastuksia. Kaikki nalkutus kohdistetaan kumppaniin. Sitten se mies jossain vaiheessa saa tarpeekseen. Ja vaikkei olisikaan mikään naistenmies tai häntäheikki, ihan tavallinenkin perheenisä masentuu. Elämänilo kaikkoaa, ja tunteet tätä vaimoa kohtaan. Ero tulee ja tämä jämähtänyt diktaattori muuttuu marttyyriksi. Häntä on petetty ja hänet on jätetty. Jopa vaimon ystävät ja sukulaiset ymmärtävät eron syyt, vaikkeivat sitä naiselle voikaan suoraan kertoa.Kun hän joutuu ottamaan vastuun itsestään ja katsomaan peiliin, tuijottaa sieltä elähtänyt, harmaa kotiäiti suupielet alaspäin. On vaikea myöntää itselle, että itsessäkin on syytä. On vaikea päästä jaloilleen ja aloittaa uusi elämä. Helppo olisi jäädä katkerana itsesääliin makaamaan ja syyllistää vain miestä. Kumma kyllä tämä mies usein elää jo uudessa suhteessa, onnellisena, elämänhalu palautuneena. Sama juttu voisi toteutua naisen elämässä mutta tämä jätetty vaimo on liian ylpeä myöntääkseen oma epäonnistumisensa. Pian katkeruuteen tottuu niin ettei keksi elämälleen enää muuta tarkoitusta.
Tässä yksi mietelmä perustuen omaan kokemukseen avioerosta. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Minä voin sanoa, että yritin tehdä kaikkeni että avioliitto säilyisi. Entinen vaimoni oli jo ihmisenä jollain tavalla pessimistinen ja ihmisenä negatiivinen, varsinkin vanhemmiten. Jotain häneltä puuttui, mitä en voinut tarjota. Hän oli aina jotenkin tyly ystäviäni ja jopa sukulaisiani kohtaan. Kun ero tuli, oli hän katkeraakin katkerampi, melkein pari vuotta jopa. Nyt olen itse elänyt monta vuotta uudessa onnellisessa suhteessa minulle sopivan ihmisen kanssa. Exrouva taas edelleen yksin. Kertoisiko se jotain siitä ihmisestä? Edelleen katkerana piikittelemässä aina kun mahdollisuus tulee. Eihän kukaan kiva mies sellaista naista halua. Ja kun ikääkin rupeaa olemaan reilu neljäkymmentä ja luonne on vaikea, niin en ihmettele että näin on asiat. Nyt kun katson aikaa taaksepäin, ihmettelen miten erilaisen ihmisen kanssa kulutin niin kauan aikaa. Eron jälkeinen elämä kertoo paljon ihmisestä itsestään. Jos on sinut itsensä kanssa menee elämä etiäpäin ja onni löytyy. Jos on perustanut elämänsä toisen varaan ja katkeroituu eikä pääse eteenpäin on sitä usein lopun elämää yksin.
Tässä yksi mietelmä perustuen omaan kokemukseen avioerosta. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Minä voin sanoa, että yritin tehdä kaikkeni että avioliitto säilyisi. Entinen vaimoni oli jo ihmisenä jollain tavalla pessimistinen ja ihmisenä negatiivinen, varsinkin vanhemmiten. Jotain häneltä puuttui, mitä en voinut tarjota. Hän oli aina jotenkin tyly ystäviäni ja jopa sukulaisiani kohtaan. Kun ero tuli, oli hän katkeraakin katkerampi, melkein pari vuotta jopa. Nyt olen itse elänyt monta vuotta uudessa onnellisessa suhteessa minulle sopivan ihmisen kanssa. Exrouva taas edelleen yksin. Kertoisiko se jotain siitä ihmisestä? Edelleen katkerana piikittelemässä aina kun mahdollisuus tulee. Eihän kukaan kiva mies sellaista naista halua. Ja kun ikääkin rupeaa olemaan reilu neljäkymmentä ja luonne on vaikea, niin en ihmettele että näin on asiat. Nyt kun katson aikaa taaksepäin, ihmettelen miten erilaisen ihmisen kanssa kulutin niin kauan aikaa. Eron jälkeinen elämä kertoo paljon ihmisestä itsestään. Jos on sinut itsensä kanssa menee elämä etiäpäin ja onni löytyy. Jos on perustanut elämänsä toisen varaan ja katkeroituu eikä pääse eteenpäin on sitä usein lopun elämää yksin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kovin fiksu sinäkään.Jaksat vielä eron jälkeenkin haukkua exääsi.Antaisit jo olla,varsinkin jos itsellä menee hyvin.On exrouvan oma asia elääkö hän yksin vai kaksin.Parempi yksin kun huonon kaverin kanssa.
Liitossahan aina molemmat ovat vastuussa.Voisit katsoa myös peiliin minkälaiset kasvot sieltä näet.
samat sanat! Mitä sinä teit teidän suhteenne eteen? Omaa roolia kannattaa aina pohtia ja ottaa siitä opikseen. Viat on hyvin helppo laittaa toisen osapuolen piikkiin. Kantapään kautta oppineena sen tiedän.
Avioliitossa on aina kaksi osapuolta ja koskaan syy ei voi olla vain siinä toisessa. Molempien olisi panostettava liiton sujumiseen ja otettava toisensa huomioon. Parisuhteelle olisi myös oltava aikaa mutta tunnustan, että meillä ei aikaa ollut eikä kumpikaan sitä jaksanut ruveta järjestämään. Lapset veivät kaiken aikani ja miehen ajan vei työ ja harrastukset.
Se, että mies jatkaa onnellisena elämää ja löytää uuden suhteen helposti, on varmaan totta. Näin kävi meilläkin. Minulle tuo kaikki on vain paljon vaikeampaa, koska minulle jäi lapset. Lapset pitävät minut aika tavalla kiinni kodissa eikä lapsenvahteja ole pilvin pimein tarjolla jotta äiti-ihminen pääsisi vapaata viettämään. Isän aikahan menee uuden suhteen hoitamiseen eikä lapsille löydy enää aikaa. Ei puhettakaan että isä tapaisi lapsia esim. viikonlopun kerran kuussa tai joka toinen viikonloppu. Isä muutti melkein vuosi sitten ja tänä aikana lapset ovat olleet hänen luona 3 kertaa; yhden yön kerrallaan. Kyllä mulla elämäniloa on jäljellä ja pilkettä silmäkulmassa, mutta...
miten vanhempi voi tavallaan 'hylätä' lapsensa ja unohtaa tehtävänsä isänä tai äitinä. Olen toisinaan kuullut sellaisia kommentteja, että ero lapsesta tekee niin kipeää (molemmille), ettei kestä sitä ja sen takia jättää tapaamatta. Kivuista huolimatta aikuisen pitäisi kyetä olemaan se aikuinen! Lapsi ei tällaisia selityksiä kykene ymmärtämään.
Kyllä aikuiset ihmiset kykenevät olemaan todella ajattelemattomia käytöksessään.
keskittyy uusissa liitoissaan siihen hehkeään uuteen ja tosiaan unohtaa ne rakkaat lapsensa. Komppaan myös sitä miten hankala sitä omaa elämää on luoda kun lapset on kintereillä! Täysin eriarvoinen asia, tosin kukaan lapsiaan rakastava äiti ei osaansa silti vaihtaisi, luulisin.
Mä en usko kyllä sinun onnellisuuteesi, koska et sä vaivautuis murehtimaan täällä netissä sun exän "vikoja". Sä ajattelisit ihan muita asioita kuin kirjottelisit avioero-palstalle. Anteex vaan...
TÄYSIN SAMAA MIELTÄ. KAVERILLA JÄÄNYT JOTAIN KAIVELEMAAN, EIKÖ OLEKAAN PÄÄSSYT EROON?