Runonurkan ylös hilasin
häipyis muutoin kulman taa.
Hetken itsekseni kinasin
nurkkaa ei saa pudottaa.
Antia runon kaipailemme,
nurkassa lukijat oottelee.
Puramme jutut sydämemme
runoina ne leijailee.
Olisiko ideaa tässä
jatkorunoa kirjotella?
Hetkistä elämässä,
pienen hetken pallotella.
Mitä mieltä olette runonystävät, kokeilemmeko?
Aihe voi olla mikä vaan. Kuka aloittaisi?
häipyis muutoin kulman taa.
Hetken itsekseni kinasin
nurkkaa ei saa pudottaa.
Antia runon kaipailemme,
nurkassa lukijat oottelee.
Puramme jutut sydämemme
runoina ne leijailee.
Olisiko ideaa tässä
jatkorunoa kirjotella?
Hetkistä elämässä,
pienen hetken pallotella.
Mitä mieltä olette runonystävät, kokeilemmeko?
Aihe voi olla mikä vaan. Kuka aloittaisi?
Vastaukset 59
Vanhimmat
On aamu
vielä hämärtää,
tuulee
tuntee nenänpää.
Verkkaisesti
vievät askeleet,
eteenpäin
silti aina meet.
Ajatukset
vaihtuu ajoittain,
mieleen palaa
kauniit muistot vain!
Mukavilta
tuntuu muistot nuo,
uusi päivä
uudet eteen tuo.
Askeleet kulkijan
eteenpäin vie.
Pysähtyy muistoihin
entisiin.
Kouluun metsäpolkua
kulkien,hieman peläten.
Opettaja silmillään
ojennukseen sai
meidät tottakai.
Muistoissa
vielä kuljen.
Päivä ikävän harmaa, sateinen,
kotihommia verkkaan aloittelen.
Ompelukone ootti kaivaten,
ääreen sen istuin vaieten.
Tänään merkkipäivä ystävän,
otin kankaan hyllystä.
Pari liinaa tyynyyn ompelin
työtäni hetken ihailin.
Koruton lahja ystävälle,
hyvän mielen antaa tälle,
ompelutyönsä tekijälle.
Jos maa ois valkoinen vain
ei näin synkkää oisi lain.
Taivas harmaa, synkkä niin
sumu puiden latvuksiin
kuin sumppuun jäämme upoksiin,
oi tule valo jo esiin.
määrää. Huh,huh!
Pian koittaa kevään hetki,
ehkä ennensitä,
tehdään vielä rekiretki.
Jos luoja vielä,
hangen hohtavaisen suo,
silloin kuutamokin lumoansa luo.
Sitten kirkastuupi mieli,
pian laulaa satakieli
keväästä se kertoilee,
ruoho kasvaa,
puiden silmut aukeilee.
Aika rientää,ilta joutuu,
kaikki rikkaudeksi koituu.
kun tallella on ymmärrys,
nauttikaamme tästä nyt.
kimpussa, huhhuh, painu sontaläjääsi kaivelemaan!
¨Mutta kun minusta tuntuu, että te ette lue ollenkaan. Sillä lätinällä tarkoitan näitä häätyy täätyy jäätyy- lätinöitä. Jos piudätte runoista, lukekaa niitä! Noissa lätinöissä ei ole mitään asiaa. Tyhjiä sanoja peräkkäin. Loppusoinnut rärkeimmät. se on lätinää!
Lätinää ja lotinaa,
nyt ei runonurkkaan tulla saa.
Paatosta ja tunteiden tuskaa,
muu kaikki tunkiolle kuskaa.
Näin nyt päätti raati,
meikäläisen runoilut nyt kaasi.
Tosissaan en tätä ota,
enkä tahdo että alkaa sota.
Runopalsta jossain lienee,
sinne aatoksensa runoilijat vienee.
Täällä loruillaan vaan sitä, tätä,
mistä milloinkin on hätä.
Runonurkkaaan miksi kurkit
ja vikaa vain urkit?
Lyriikkaa löydä et,
lätinäksi sanonet.
Ei sana yksikään tyhjää,
täällä nurkas nyhjää.
Asiapalstalle mene vaan,
siellä sinua tarvitaan.
Tai runosi meille laita,
lyriikkaiset siivet taita.
Arvostamme toisen kirjoitusta
silloin poistuu päivä musta.
Kirjoitus virheitä sul pukkaa
tule silti tähän mukkaa.
Meidän runois ei lie vikkaa
loppusoinnut vaik mul klikkaa.
Ei, millään pahalla, runoilla voi jokainen omalla tavallaan. Ja tämä on yksi niistä. Runoissamme on rakkautta, yhdessä oloa ja hetkiä ilosta kuin suruistakin. Hyvää jatkoa lyriikalle.
runoja olet viimeksi lukenut? Ja sitten rehellinen vastaus.
Vierailit sinäkin täällä,
olitko pahalla päällä?
Lätinäksi näitä ajatuksia
viitsit ilkeästi kutsua.
Tulehan tänne uudelleen,
näät juttujen taas lisääntyneen.
Lue ne mielellä paremmalla,
vastaa tavalla kauniimmalla.
tonttuilee, sekaan sanoja heittelee
ei tunnu sen olo tylsältä
kun tännekin on päänsä pistännä.
Täällä yks pöhkö tiirailee
kirjaimia peräänsä viskelee,
höntti, ei lyyrikkaa ymmärrä,
mut on kuiteski elämässä pärjännä,
hitot moisista kyylääjistä
niitä perästään aina saa hätistellä,
höh nyt pittää lopettaa
muuten alkaa iho kuumottaa,
auts, ei korvapuusti korvalle
suuhun änkeen sen ja kielellä
makua maistelen,
Nii vot se männöö
mut mänköön ku o männäkseen....
runoja luveta, met kirjootellaan
toistennii luvettavaksi ja ihaan omaasta piästään keksittyjä, tänne ku ei valamiit runot sovikkaan.
Oma toiminta on tärkeää, aivojumppaa, meillennii monille, niinku mullennii.
Runoilijat on runoilijoita,
eihän me toki olla noita,
kun ollaan harrastelijoita.
Harrastaa voi monenlaista
mikä milloinkin maistaa.
Kas kun ollaan eläkkeellä
voidaan vaikka lauleskella,
ei silti laulajia olla.
Arvostelijakin on ammatti
ja se se paljon vaatii,
jos ammattilainen on.
Mutt’ arvostelijat tällä palstalla
eivät ole noita,
ovathan vain harrastelijoita.
Päivän uurastin, koti siisti.
Aatoksin siirryin lapsuuskotiin,
näin sielläkin viikonloppuisin,
tuoksui puhtaalle, mäntysuovalle.
Silloin käsin pestiin pyykit,
luutulla lattiat pyyhkäistiin.
Entäs sitten lauantai,
äidin paistama pulla tuoksui,
rapea kuorinen leipä pyyhkeen alla.
Perunalaatikko, kaalilaatikko,
uunin viimeisiin lämpöihin,
pyhäksi paisti, vesi kielelle kihahtaa.
Tansseista tullessa,
ruokakomeroon vei tie.
Sieltä laatikoita lautaselle,
kylmänä syötiin,
pyyhkeen alta leipä leikattiin.
Voi että se maistui.
Mikään ei ole kuin ennen,
kaupan tuotteet ei samalta maista.
Monikaan ei itse mitään paista,
mitä muistoja lapsille,
nuorille jääkään.
Kaipa aika tää nykyinen,
myös jättää muiston kultaisen,
kodin lämmöstä, äidistä, isästä
ja monesta muusta lisästä.
Muistojen rikkaus meitä kantaa,
vaikka kuljemme kohti taivaan rantaa.
Vieläkö muistat kaukaista aikaa
mikä lapsuuteen onnea toi
kaikkea ilon ja riemun taikaa
joka kedoilla sointuina soi
kera valkoisten päivänkakkaroiden
hentoisten sinikellojen
punervain kissantassujen
ja keväisten valkovuokkojen
kun elit onnesi etsikko aikaa.
Iloitsit kilossa auringonpaisteen
laulelit kasteissa ruohikon
huhuilit kaiuille metsänrinteen
kisailit mukana perhosten
sinisen välkkeisen järvenselän
vihreät kaislikot rantojen
lumpeitten valkoisen väriloiston
nähdä sait pinnoilla vesien
kun elit lapsuuden kultaista aikaa.
Kunnailla lapsuuden elon mailla
temmelsit riemusta kirmaillen
taivaan lintusten pienten lailla
uskoit sä tulevaan onnehen
koivujen latvoissa jossain näki
kesän lintujen laulavan
ja metsän kätköissä kukkuva käki
ennusti elämää vuosien
kun elit lapsuuden auvoista aikaa.
Vieläkö muistat marjaiset metsät
ja suotkin karpalo mättäineen
muistatko siniset orvokkipellot
kun matkustat aikaan menneeseen
vaan laulele vieläkin lapsen lailla
iloitse riemuista elämän
astele murhetta huolta vailla
ja kiertele kivikot polkujen,
elä entistä lapsuuden aikaa.
Jatka myös matkaa entisin toivein
unohda arjen harmauden
katsele kuuntele selkein mielin
loiskeita elämän aaltojen
ja muistatko kultaisen lapsuuden ajan
ohitse kulkeneen kiirehtien
toivotko silloisen kiiruhtajan
olevan kiireinen edelleen
elä uudelleen muistojen aikaa.
.
Aamu harmaa sumuinen
katse silmissä utuinen.
Lumet maassa viivähtää
aika kevättä kiirehtää.
Valo auringon viipyilee
piilossa yhä lymyilee.
Kevättä kohti kuljetaan
pois ikävyys suljetaan.
Hymyyn silmät antautuu
ilo korviin kantautuu.
Se on linnun viserrys,
lapsen naurun kiherrys.
Tuuli joka oksia soittaa
talvenselän voittaa.
Aurinko kun näyttäytyi
mukavasti käyttäytyi
iloa tuotti mahtavasti
hymyä riitti silmiin asti
ystävät myös iloa antoi
viestiä kun ruutuun kantoi
kuviakin niin mukavia
iloksein sain katsastella
siispä jaksan kirjoittaa
riimirunoja aina vaan
niitähän kaikki rakasta ei
vaan laulellaan vaikkapa heipä hei.
FiuliN ihanasta muitoista , tuli ihan hyvä mieli . Tuntui kun olisin itsekkin elänyt sitä aikaa.
Luen näitä usein ,ja helmiä on aina mukana --kirjoitelkaa lisää.
Ruikin runon kävellessä
paalun paikkaa etsiessä.
Jäniskoiran luonto tuohon
johtaa juoksulenkin juonnon.
Nyt sain taasen hyvän vainun.
Hölkötellen sinne painun.
Toinen kylki eellempänä,
takajalat jäljempänä
hieman eri raitehelle.
Kelpaapa taas jolkotella!
Arvaatte varmaankin mitä minä runollani tarkoitan
ikävyyttä illastani vain minä pois karkoitan
kun ei ystävää yhtään nyt vierelläni
yhden sellainen tahtoisin mielelläni
ruudun takana teitä on kyllä monta
vaan liian kaukana tuntematonta.
patukkahäntä täällää juoksentelee.
Nuuskii ja huiskii, vaasit pöydiltä lentelee.
Jäneskoiraa ei sisälle voi päästää,
se kaikki nurkat kiertää, eikä voi mitään säästää.
Tuolit se tyrkkii ja matalat pöydät tyhjentää.
Täysi sekamelska sen jäljiltä sisälle jää...
Ensin kun aikani elämöin,
vihon viimmen jo rekisteröin
ihteni kantakirjaan juuri.
Tämä ensiviestini ei ole suuri.
Katohan, oekea jäneskoera on tullunna tänne
reipasha tuntuukin olevan oikein
kirreenä jalka ja jokainen jänne
soppiihan tänne joukkoomme tulla
mitään ei vastaa ainaakan mulla
uusien tuulien on hyvä puhallella
ainahan voi nurkkaa tuuletella
hyvä kun pääsit irti kettingeistä
nythän voit sitten vapaasti temmellellä
ja iloksemme runoja kirjoitella.
Oikeinpa rotukoera olet nyt
kun kantakirjaankin tulit merkityks.
Seuraanne rohkenen istahtaa,
runolla jäneskoiran toivottaa
tervetulleeksi joukkoon niin mukavaan!
pihamaalla ruohoa syödä tykkää
välillä tiukkaan laukkaan lykkää
sillä on mielessä harjoitukset
haluaa tehdä mojovat harhautukset
ruokana olla on elämän tarkoitus hällä
isännälle ruokaa on aikomus jälestäjällä.
Minäpä pupulle ruokaa annan,
omenan kuoret pihalle kannan.
Porkkanan jätteet mielellään syo,
kaikki katoaa, kun joutuu yö.
Ovella läähätän, roikotan kieltä,
näin minä osoitan iloista mieltä!
Hännällä paukutan pakarin ovea
ja yritän nuolaista ystävän povea.
Eipä hän tykkää, kun kuolaa sateli
huutoa koira nyt pihalle pakeni.
Koira meitä tervehtää
yli ahon kiirehtää.
Mukaan, mukavaan vaan
runojasi kirjottamaan.
Elämästä koiran silmin,
kuin ois nähnyt filmin.
Elävästi kerroit sen
tuon pienen kohtauksen.
Keväiseltä niin näyttää sää
mieltä kovasti virkistää
sauvakävely pitkästä aikaa
tuo päivääni melkeinpä taikaa.
Hengenravinto myös tärkeä on
saa siitäkin suuren nautinnon
sitäkin kokea tänään sain
huolia ei tänään lain.
Talvi vihdoin tuli
kaiken peittää lumi
luontoa se kaunistaa
kun valkoinen on maa.
Talitintti oksallaan
odottaapi vuoroaan
jyväsiä noukkimaan
lintulaudaltaan.
Punatulkku vuorostaan
katseleepi innoissaan
jospa jyvä jäänyt ois
nokkis heti pois.
Nyt on hyvin tärkeää
lintulauta täyttää
jyvistä ja pähkinöistä
linnun masut tyykkää.
Jokin kirkasvalo mollottaa,
mikä kumma lienee.
Pitää sitä oikeasti tollottaa
vaan näön kohta vienee.
Koko talvi oltu hämärässä
on vienyt melkein tajun.
Voiko olla totta tässä
toiko kevään hajun.
Aurinko meitä naurattaa
tuoden hymyn, ilon.
Harakkaherra marmattaa
saispa paistia ees kilon.
Aurinko liikaa valaisee
pakoon saalis pötkii.
Autot tietä lakaisee
yli tien oravainen hötkii.
Nautitaan valosta herran,
vaikka silmät siristää.
Paistaen hetken verran
sekin mieltä piristää.
Voi, miten kaunis maa
lumi hohtaa kimaltain.
Kevät tulla saa
pois on päivä harmain.
aurinko se mollottaa
se kevättä ennustaa
luontokin herää levostaan
kun aurinko lämpöään antaa.
Auringosta moni saa
voimia jaksaa uudestaan
pimeän talven jälkeen
uskoa ihmeeseen.
Kevät herättää luonnon
aurinko antaa uskon
kaikki taas alkaa uudestaan
kesää uutta valmistamaan.
Harakkaherra oksallansa
raakkuu puolisoansa
keväästä sekin ilmoittaa
kun aurinko porottaa.
Kurrekin on hereillä
loikkii tuolla tiellä
missä lienee piilopaikka
kurrella on ruoka-aika.
Häipyyhän ihminenkin
miksei sitten ennemminkin
katoaahan viestitkin
miksei sitten hetikin
kirjoitellaan kuitenkin
vaikka menis nevadaan
tai huitsiinkin.
maidot viiliks
säilytetään fiilis
mikä onkaan huumorii
millon mitäkii
kaikki ollaan ihmisii
vaikka vajavaisii
joutaviiha ollaan myös
ei meistä kukaan toista syö
ainaskaan puramatta nielase
aivan tällätavoin päin
olkoon runon säet
miten itse näet
kesälläkin kukkuu käet
vaikka näe et edes mäet.
Ketjun päähän "runon" nakkaan
osukoon vaikk' joka akkaan.
Aurinko jo täällä paistaa
kevään tulon nenä haistaa.
Jo silmissäin nään sinivuokot,
jo tulee mieleen marjatuokot.
Tuo viime lause vähän varhain,
se loppusoinnun vuoksi on vain.
loppusointuja en hallitse ,
ja proosa on minun tyyli.
Kaikki on sallittua ,kunhan pysyy asiassa.
Ja sehän on ensinnäkin rakkaus lähimmäiseen,
eikös niin ole sanottu sanassakin.
Ja ne ukokoon siihen itsekkin,jotka uskoo.
Minä en kyllä usko siihen ,että ne jotka uskoo,
eivät rakasta.
Se vaan on pakko uskoo.
On turhantärkeet loppusoinnut,
mutt nekin sallitaan
ja jokainen voi kirjoittaa
ja toista rakastaa.
Kun toista rakastaa
sen lisäks arvostaa
voi mielipiteitänsä
ja olla salliva.
Loppusoinnut ei taida kuulua oikein
nykyrunouteen
mutta me olemme kai kouluissa oppineet
että loppusointuja pitäisi runossa olla
tai muuten on runo pelkkä nolla.
Muualla kirjoitan proosaa aina
siinä ei säännöt paljon paina
vaan rytmiä siitäkin löytyä täytyy
ilman sitä proosakin näivettyy.
Riimitys vanhajuttu
sitä päähän juntattiin.
Ei silti aina tuttu,
runoilla kun yritettiin.
Nykyaika, suuntaan moneen
runojakin heittelee.
Vauhtiin pistää aivokoneen
tarinoita sanoittelee.
Tekstit nuo ikiomat
runoiksi punoen.
Proosana, mukavia ovat
tarinoiksi sointuen.
Vaikka ilman riimiä
lujittaa sekin runotiimiä.
Riittää kyllä poljentoa
ajatusten lentoa.
Mielen mukaan
kirjoittaa
jokainen saa.
Loppusoinnut
tai ei
runoksi muutuu
mielessä,
ihanassa
suomenkielessä.
On murteita
monia, kirjakieltä
kirjattua
elämän satoa.
Elämä yksistään
on kaunis runo.
nimimerkki lyriikka sanoi:
¨Mutta kun minusta tuntuu, että te ette lue ollenkaan. Sillä lätinällä tarkoitan näitä häätyy täätyy jäätyy- lätinöitä. Jos piudätte runoista, lukekaa niitä! Noissa lätinöissä ei ole mitään asiaa. Tyhjiä sanoja peräkkäin. Loppusoinnut rärkeimmät. se on lätinää!
Tämä kirjoitus ärsytti ja antoi aiheen minulle. Minusta on ihan mukava tämä riimittelymme loppusoinnuilla tai ilman. Ajatusten ja tunnelmien esiin tuomista tässä ja nyt.
sorovnoo)=)
On ihmeellinen valon taika,
se mielen virkistää.
Joutuu kukillekin kasvun aika,
ne alkaa vihertää,
ja orkidea kukkavanan kohta
esiin työntää.
Pois taivaan harmaat hattarat
jo harvenevat haihtuvat,
ja näkyy sinitaivas.
Taas armas aurinkoinen
meill' pääsee paistamaan.
Kuin muurahaiset keon pintaan
lämpö nostattaa.
Meidätkin koloistamme
valo ulos ajaa,
on ilo tiellä taivaltaa.
Tartuin kynään kylmin kourin,
kopeloivin kohmesormin.
Koitin koostella runoa,
sointuvaista sommitella
sanan säihkettä suloa,
laulun leijjaa lentävätä.
Muodostelin mielessäni,
kuulostelin korvissani,
kehittelin kielelläni,
suussa maistelin sanoja.
Kelvollista kerrottavaa,
laadullista laulettavaa
etsin sieluni sisältä,
urkin unhon uumenista.
Pengoin tukkapehkostakin
kymmensormin ma harasin.
Mutta eipä vaan edennyt,
kierähtänyt kielen kampi.
Puhti päästä on paennut,
kielen kanta kangistunut,
sammunut sanavarasto,
tyylitaju tyhjentynyt.
Eipä iske aatos tulta,
synny ei säettä monta.
Sana multa on kaonnut,
kaikonnut on kerrottava.
Melloksi on mennyt mieli,
turtunut tajunta, taito.
Ruostunut on runokynäni,
hervahtanut hunningolle.
Ikä hoitaa tehtävänsä:
Sammuttaapi sielun liekin,
muistin soihdun sammuttaapi.
Niinpä paiskasin pakanan,
hanhensulan haljennehen
tuonne tunkion perälle.
Siellä maaksi maatukohon
kaveriksi karjan lannan,
alkuaineiksi takasin.
Niistä uutta syntyköhön,
kaunis korsi kasvakohon!
Sinne joudan jo minäkin
toimetonna torkkumasta,
avutonna anelemasta
vaatimasta muitten vaivaa.
Mikä maasta on ylennyt
jälleen maaksi maatukohon!
---
(vielä aivan viimeiseksi mahdan tuon vielä sanoa:
Ei ole mielessä minulla masennusta mainittavaa,
vaikka olikin edellä toden kertova tarina
väsymystä välittävä.
Tuonhan kaikki tuntenemme,
että iän karttuessa vaivat vaativat osansa)
Kuulin kalevaisen
soinnun upean.
Kiitos laulannasta
runosi tunnon.
Mahtavaa lukea
runosi muoto.
Huokuu siitä
etsintää uutta
ja mennyttä elämää.
Kiitos runostasi.
Kuulin miekin kummakseni
ihmettelin itsekseni
tuota soinnin soittelua
sitä runoilun riemua
tervetulleeks iloksemme
Turisijan toivottelen
käyppä toistekki tuvassa
laulele runonurkassa.
Mitä etsin löydän!
Nousen metsän kallioille
kivisille kumpareille,
etsiskellen, haeskellen
kaikki kolot tutkiskellen,
jospa löytyis risukoista
metsän puitten juurakoista
pienen onnen siemeniä
piiloissansa kasvavia.
Mitä löytyi kallioilta
rintehiltä rosoisilta,
vainko onnen hahtuvia
niin utukuvain kaltaisia,
Saiko levon lapsukainen
onnentilan rauhallisen,
kuusten alla kulkiessa
kallioille kiivetessä.
Ei mitään löydy kallioilta
eikä metsän mättähiltä.
Ei timantteja kultaisia
kiiltäviä, hopeisia.
Vain löytyi männyn käppyröitä
kuusipuiden käpysiä,
ruohoisia sammaleita
katajainkin oksasia.
Korkealle
sinne atmosfääriin
ajattomuuteen
planeettojen ja tähtien joukkoon
lähetin sinut,
ajatukseni.
Onko siellä kylmä
vai lämpökö vastassa
kun tyhjää kaistaa vaelsit
kaikkien muiden ajatusten joukossa.
Kaistaleveyttä
digiaikaa
kigoja ja megoja
kaikilla on kiire ja ahdasta
sinulle raivasin tilaa.
Ajatukseni
siellä kaiken yläpuolella
tyhjyydessä
etsit paikkasi ja palaat
auttaen ymmärtämään
ettei mikään ole itsestään selvää.
Jumala loi maan
sytytti tähdet ja kuun
nosti auringon radalleen
ja antoi tellukselle tilaa
jota ihminen nyt täyttää
äänellä ja romulla.
Ajatukseni ei vie tilaa
ja palaa takaisin
saastuttamatta atmosfääriä
turhilla paineilla.
Maailmassa on tilaa
hyville ajatuksille.
Edelleenkin
pelkkiä kysymyksiä.
Ajatus...hyväkin
mistä lopultakin tulit minuun
ja mistä lähdit.
Taivaalla on monta tähteä
yhteen niistä liittyy syntymäni
yhteen kuolemani,
jos haluan uskoa siihen mitä en näe.
Siellä on ajatus.
Linnut ympyrässä
toisiaan ajaa.
Rännit lotisee
lumi sulaa.
Vaan pakkasukko
hanttiin laittaa.
Hetken pakkasta,
jälleen loskaa.
Kevättä merkkailee,
vaihteleva sää.
Olipa onnistunut ajoitus lenkilläni
kuivin jaloin tallustella sain
ehkä vähän jäätä paikoitellen vain
mutta sisään päästyäni
myräkkä on melkoinen
lunta, räntää tuulen kera
pimeyttä puskien
kuivana ja punapokisena
vaatteet päältä heittelen.
En toki kaikkia kuitenkaan
kunhan nyt päälimmäisiä vaan ;-))
Räntäsäähän pukeuduin
lenkille kun sukeuduin
kummparit ja toppatakki
tuulihousut sydvestilakki
naama kastui, selkä hikosi
lapaset märkinä likosi.
Suihkun otin lämpimän
jäseniä hellivän
kahvit keitin, pullaa maistoin
jonka eilen itse paistoin
sohvan nurkkaan istahdin
Big Bandin sävelin haaveilin.
mie oon evakossa,
kotoo pois paossa,
no en ihan sentään
mut remonttireiskojen
tieltä pakenin,
etten jää niiden jalkoihin,
jotka hiki hatussa uurastavat
miun kotona kuntoon laittavat
paikat vanhat he uudistavat.
Sen verran mie kotona poikkesin
että "runon" tähän rustasin.
Hyvvää jatkoo kaikille
pian taas tapaamme.
Pakkanen nenästä haukkas
yht'äkkiä kun tänne paukkas.
Muistanut en sen voimaa,
enkä tuulta roimaa.
Pakkasherra vierailee
hetken vain tiirailee.
Vieläkö talvi voimissaan,
onnistuuko toimissaan.
Helleneiti hymyää,
turhaan herra rymyää.
Ilmastossa uusi tuuli
miettii neiti hymyhuuli.
Ei pakkasherra lannistu
paikallensa hymy kangistu.
Noituu talven pakkasen,
turhaa hymy akkasen.
Siinä sitten kiskotaan
eri suuntaan viskotaan.
Tänäänpä pakkanen voitti
helle väliin koitti.
Kevät tulee varmaan
poistaa talven harmaan.
Yks toikkosta ei lain
aurinkoa ootellaan vain.
Täällä jo outo ilmiö havaittu on
pari tuntia sitten koin nautinnon
kun aurinko punersi latvoja puun
ja kirkasti huoneen ja kaiken muun
on mielikin kirkas kuin lähtehen vesi
niin puhtaaksi aurinko kaiken pesi.
- Paitsi tietysti ikkunat!!-
Voi tuota aurinko veitikkaa,
miten se mielen virkistää.
On kuin uuden elämän sais,
intoa, tarmoa puuhkuu vain.
Nyt pitäs vaatteet ulos viedä,
pölyä on, en sitä kiellä.
Auringon paiste paljastaa senkin,
jättäiskö silti ja tekis lenkin.
Siivota ehtii joka säällä,
nyt taidan olla sillä päällä.
Ulos vien itseni, hengitän syvään,
keuhkolle, keholle se tekee hyvää.
Ihana olet aurinko armas,
lämpösi tuntee sielu ja varvas.
Nyt siitä nauttimaan jokainen heppu,
paina ei meitä huolien reppu.
Siksipä on tuo jätetty,
Koivahainen kasvamahan,
Sinulle kukuntapuuksi,
Siinä kukkuos käkönen,
Helkyttele hietarinta,
Hoiloa hopearinta,
Tinarinta riukuttele: