Täällä palstalla luen kokemuksia vain ihmisiltä, jotka ovat eronneet tai tulleet yksipuolisesti jätetyksi pitkän ja vakiintuneen suhteen jälkeen.
Itselläni on tilanne, että minut jätettiin suhteen alkuvaiheessa - oli siinä ja siinä, että homma oli edes seurustelua.
Kaipaisin vertaistukea tähän olooni. Toki sattuu, kun menetin miehen, joka kolahti moneen vuoteen ensimmäistä kertaa, ja josta odotin pidempiaikaista kumppania. Tuntuu, että hän oli ensimmäinen, jolla oli todellista kiinnostusta ja vahvoja tunteita kohtaani.
On todella raastavaa tulla jätetyksi silloin, kun on vielä ihastuksen alkuhuumassa. Edellinen päivä oli meille upea, ja mies kertoi, kuinka onnellinen oli, ja kuinka suudelmamme sai perhoset lentämään vatsassa. Kysyi, josko hän voisi kutsua minua tyttöystäväkseen, ja kuulutti asiaa jopa ravintolassa tarjoilijalle. En sano, että näin ihanaa olisi ollut koko ajan, ja kaipa syitäkin jutun lopettamiseen oli. Mutta upeita hetkiä ja ihanaa yhdessäoloa oli kyllä enemmän kuin huonoja hetkiä. Mies kuitenkin oli sitä mieltä, että se ei riitä. Hänen ensirakkautensa lähes vuosikymmen sitten oli ollut sellainen, jossa epäilyksen tunteita tai huonoja hetkiä ei tullut lainkaan.Hän oli omien sanojensa mukaan haaveilija, joka haaveili tuosta täydellisestä rakkaudesta. Minä taas olin realistisempi, ja jo nuo hyvät hetket olivat niin hyviä, että huonommat unohtuivat.
En tiedä, onko kivussani päällimmäisenä sitten kuitenkin muut asiat, kuin pelkästään itse ihmisestä luopuminen. Pettymys, että taaskaan ei tärpännyt, haikeus siitä, että joutuu luopumaan olotilasta, jossa on joku, jota ajatella, joku jolle soittaa, joku josta haaveilla.
Nyt sitten taas takaisin tähän sinkkuhelvettiin. Olen 30-v nainen, ja päällimmäisenä on kamala pakokauhu. Ei huvittaisi taas mennä tyrkylle baariin, kun ei kaveriseuraakaan sinne ole. Oli oikeastaan todella harvinaista, että tapasin tuon miehen baarissa, kun en siellä yleensä käy ja harvemmin siellä tapaakaan tositarkoituksella olevia miehiä. Toisaalta, jaksanko istua taas vuosikausia himassa odotellen sattumaa? Tuntuu, että nyt pitäisi löytää joku vaikka väkisin.
Harmittaa, kun ennen miehen löytymistä olin kuitenkin tottunut tähän yksinoloon, jos en nyt suoranaisesti täysin tyytyväinen ollutkaan, mutta kuitenkin se menetteli. Nyt kun tiedän, mitä muuta elämä voisi olla, sinkkuus ja yksinolo ahdistaa enemmän kuin koskaan. Olen ihan hukassa, ja pääsen hädintuskin sängystä ylös. Mutta sympatiaa on tietysti mahdotonta odottaa läheisiltä. Eivät he kuitenkaan ymmärtäisi, miksi nyt otin tapailun loppumisen niin vakavasti.
Vilkuilen jatkuvasti puhelimeni suuntaan, ja toivon aivan perusteetta, että mies kuitenkin tulisi katumapäälle. Mies halusi pitää minut elämässään: sinä henkilönä, jolle voi soittaa, tekstata, kertoa elämästään päivittäin niin kuin teimme tapaillessamme. Ehkä joskus tavatakin. Mutta vain ystävänä, koska muussa on hänelle liikaa painetta. Minä en kuitenkaan tuohon kykene, varsinkin kun tiedän, että exänsä kanssa mies oli parin vuoden seurustelun päätyttyä eroon tällaisessa "ystävyyssuhteessa" peräti kolme vuotta, välillä niin, että suhteen laatu hämärtyi. Minusta tuollainen suhde olisi mieheltä itsekästä, rusinoiden poimimista pullasta. Olisi joku, joka saada luokseen, kun haluaa, mutta samalla voisi jatkaa etsintöjä täydellisen kumppanin löytämiseksi. Toimii ehkä hänellä, mutta minua se estäisi menemästä eteenpäin ja löytämästä sellaista miestä, joka haluaa minut kokonaan. Pyysin, ettei hän olisi tästä syystä yhteydessä, mutta hän sanoi pitävänsä yhteyttä, vaikken sitä haluaisikaan.
Pää sekaisin ja pyörällä. Miten ihmeessä taas saan unen päästä kiinni yöllä?
Itselläni on tilanne, että minut jätettiin suhteen alkuvaiheessa - oli siinä ja siinä, että homma oli edes seurustelua.
Kaipaisin vertaistukea tähän olooni. Toki sattuu, kun menetin miehen, joka kolahti moneen vuoteen ensimmäistä kertaa, ja josta odotin pidempiaikaista kumppania. Tuntuu, että hän oli ensimmäinen, jolla oli todellista kiinnostusta ja vahvoja tunteita kohtaani.
On todella raastavaa tulla jätetyksi silloin, kun on vielä ihastuksen alkuhuumassa. Edellinen päivä oli meille upea, ja mies kertoi, kuinka onnellinen oli, ja kuinka suudelmamme sai perhoset lentämään vatsassa. Kysyi, josko hän voisi kutsua minua tyttöystäväkseen, ja kuulutti asiaa jopa ravintolassa tarjoilijalle. En sano, että näin ihanaa olisi ollut koko ajan, ja kaipa syitäkin jutun lopettamiseen oli. Mutta upeita hetkiä ja ihanaa yhdessäoloa oli kyllä enemmän kuin huonoja hetkiä. Mies kuitenkin oli sitä mieltä, että se ei riitä. Hänen ensirakkautensa lähes vuosikymmen sitten oli ollut sellainen, jossa epäilyksen tunteita tai huonoja hetkiä ei tullut lainkaan.Hän oli omien sanojensa mukaan haaveilija, joka haaveili tuosta täydellisestä rakkaudesta. Minä taas olin realistisempi, ja jo nuo hyvät hetket olivat niin hyviä, että huonommat unohtuivat.
En tiedä, onko kivussani päällimmäisenä sitten kuitenkin muut asiat, kuin pelkästään itse ihmisestä luopuminen. Pettymys, että taaskaan ei tärpännyt, haikeus siitä, että joutuu luopumaan olotilasta, jossa on joku, jota ajatella, joku jolle soittaa, joku josta haaveilla.
Nyt sitten taas takaisin tähän sinkkuhelvettiin. Olen 30-v nainen, ja päällimmäisenä on kamala pakokauhu. Ei huvittaisi taas mennä tyrkylle baariin, kun ei kaveriseuraakaan sinne ole. Oli oikeastaan todella harvinaista, että tapasin tuon miehen baarissa, kun en siellä yleensä käy ja harvemmin siellä tapaakaan tositarkoituksella olevia miehiä. Toisaalta, jaksanko istua taas vuosikausia himassa odotellen sattumaa? Tuntuu, että nyt pitäisi löytää joku vaikka väkisin.
Harmittaa, kun ennen miehen löytymistä olin kuitenkin tottunut tähän yksinoloon, jos en nyt suoranaisesti täysin tyytyväinen ollutkaan, mutta kuitenkin se menetteli. Nyt kun tiedän, mitä muuta elämä voisi olla, sinkkuus ja yksinolo ahdistaa enemmän kuin koskaan. Olen ihan hukassa, ja pääsen hädintuskin sängystä ylös. Mutta sympatiaa on tietysti mahdotonta odottaa läheisiltä. Eivät he kuitenkaan ymmärtäisi, miksi nyt otin tapailun loppumisen niin vakavasti.
Vilkuilen jatkuvasti puhelimeni suuntaan, ja toivon aivan perusteetta, että mies kuitenkin tulisi katumapäälle. Mies halusi pitää minut elämässään: sinä henkilönä, jolle voi soittaa, tekstata, kertoa elämästään päivittäin niin kuin teimme tapaillessamme. Ehkä joskus tavatakin. Mutta vain ystävänä, koska muussa on hänelle liikaa painetta. Minä en kuitenkaan tuohon kykene, varsinkin kun tiedän, että exänsä kanssa mies oli parin vuoden seurustelun päätyttyä eroon tällaisessa "ystävyyssuhteessa" peräti kolme vuotta, välillä niin, että suhteen laatu hämärtyi. Minusta tuollainen suhde olisi mieheltä itsekästä, rusinoiden poimimista pullasta. Olisi joku, joka saada luokseen, kun haluaa, mutta samalla voisi jatkaa etsintöjä täydellisen kumppanin löytämiseksi. Toimii ehkä hänellä, mutta minua se estäisi menemästä eteenpäin ja löytämästä sellaista miestä, joka haluaa minut kokonaan. Pyysin, ettei hän olisi tästä syystä yhteydessä, mutta hän sanoi pitävänsä yhteyttä, vaikken sitä haluaisikaan.
Pää sekaisin ja pyörällä. Miten ihmeessä taas saan unen päästä kiinni yöllä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
turhanpäiväinen haaveilija. Humalassa tulee puhuttua kaiken laista ja tuo baarissa asian ihanuuden hehkuttaminen on jo aika överiksi mennyt juttu. Mikäli hän on tuollaisten juttujen jälkeen jättänyt sinut seuraavana päivänä, mutta halunnut olla jatkossa osa sinun elämääsi, kuulostaa siltä, että hän haluaa pitää sinut varalla. Helpoimmalla pääset, kun päätät, että hän ei enää kuulu elämääsi ja suret hänestä koituneet surut nyt yhdellä kertaa. Hän nimittäin kaikella todennäköisyydellä tekee tuota samaa sinulle jatkossakin: antaa ymmärtää, että olet hänelle erityinen ja sitten taas äkkiarvaamatta vetaisee maton jalkojesi alta. Puhun kokemuksesta ja olen myös kolmekymppinen.
toi on niin tätä.. tiedän tasan tarkkaan miltä susta tuntuu..olen ton juuri kanssa kokenut.. :( elämä on vaan niin epäreilua..mutta jotenkin olisi vaan pakko aina jaksaa eteenpäin..tiedän mitä tarkoittaa kun pää on sekaisin kuin seinäkello eikä tiedä edes miten pitäisi käyttäytyä..en tiedä mitä sanoisin sulle jotta lohduttaisi kun itsekin olen niin hukassa,mutta luulempa että asiat joskus selkeytyy ja voi niitä miettiä jopa hyvinä muistoina vaikka nyt se tuntuukin mahdottomalta..voimia sinulle..jaksele..ja toivotaan parasta :) lohduttavaa vai mitä..
Mies etsii vain rakastumisen huumaa ja pitää sinua varalla, voidakseen käyttää sinua jonkinlaisena olkapäänä...jos naismarkkinoilla ei satu kolahtamaan.
Todennäköisesti olisit saattanut joutua kokemaan tämän saman myöhemmin ja silloin se olisi sinulle paljon tuskallisempaa kuin nyt tapailemisen alkuvaiheessa. Usko pois, sinun varallesi on elämä varannut vielä jotain paljon parempaa. Nyt vain et jaksa uskoa siihen - tsemppiä!!
Terkuin isosisko :-))
Sitähän se on. Tunnetasot menevät ylös ja alas, kaikki ääripäät tulee esille. Järki sanoo toista kuin tunne. Siinä olet lähes rikki revittynä. Käyn itse läpi tätä samaa juuri nyt.
MUTTA kenessäkään miehessä tai naisessa ei ole mitään sellaista, mitä jossakin toisessa ei olisi. Kukaan ei ole niin korvaamaton. Älä anna tehdä itsestäsi on/off kumppania.
Kaipaan eniten herätä toisen ihmisen vierestä. Luon itselleni uskoa, että vielä kerran minuakin onnistaa. Jokainen pettymys vain kestää aikansa elää yli.
Mies ei rakastanut sinua tarpeeksi. Piste. Se ei ole sinun syysi, eikä vikasi. Se oli hänen tunteensa. Et voi sille mitään.
Ymmärrän pettymyksesi HYVIN. Sydämesi on ainakin pienimuotoisesti särkynyt, itsetuntosi on saanut kolauksen.
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää... Mutta jonain päivänä heräät huomaamaan, että selvisit ja kelpaat kelle vaan.
Kiitos!
http://www.youtube.com/watch?v=k20h4hZ4Roc
Joo hassua kun se tulee kuin seinään. Ensin kaikki on hyvin ja seuraavana päivänä mieli on muuttunut. Minulla oli lähes vastaava tilanne juuri. Ainut vaan, että en saanut kunnollista selitystä. Kun yritin kysyä, mikä on, niin jotain selityksiä pelkäämisestä ja ahdistuksesta tuli. Tykkää kyllä kuitenkin. Asia on ihan okei. Ei ketään voi pakottaa tykkäämään, mutta olen nyt törmännyt tähän tyyppiin pari kertaa ja hän kohtelee kuin ilmaa! Todella tylyä käytöstä. Tuntuu ihan kuin olisin tehnyt jotain todella kauhean pahaa. Voidaan olla ystäviä, mutta tyyppi on käyttäytynyt nyt sillä tavalla, että en tiedä viitsinkö edes tervehtiä seuraavalla kerralla kun törmätään...
Sain viikkojen jälkeen pari ystävällistä viestiä, mutta kun itse yritin paikkailla välejä ihan muihin asioihin liittyen, niin taas kylmetettiin.
Typerää edes vaivata asialla enää päätään, mutta tuntuu inhottavalta, kun ei tiedä miksi toinen on niin vihaisen oloinen...
ota peili käteen ja katto sinne. Sitä saa mitä tilaa... ja that`s it :) Pelimies on erimies.
Lutkun...lutkun...
Itselleni kävi lähes täsmälleen kuin sinullekin, suhteen alkuhuuma meni poikki kun tyttö pisti poikki. Olin kuitenkin jo aavistanut eron olevan tulossa mutta ei se eroa tietenkään helpottanut.
"Pettymys, että taaskaan ei tärpännyt, haikeus siitä, että joutuu luopumaan olotilasta, jossa on joku, jota ajatella, joku jolle soittaa, joku josta haaveilla."
Erittäin hyvin sanottu. Voisin laittaa siihen oman allekirjoituksen. :)
Itse en aio pitää yhteyttä ja odotan ajan parantavan haavat. Katkeraksi, masentuneeksi ja epätoivoiseksi ei pidä ryhtyä.
Melkein kuin olisin lukenut omista kokemuksistani!
Ymmärrän hyvin tunteitasi, kävin samanlaisia läpi syksyllä, n. 3 kk suhteen jälkeen. Alku oli todella raskasta. Oli niin hyvä olla toisen kanssa, asiat kuitenkin toimivat ja viihdyimme todella hyvin yhdessä. Tämä mies halusi elämältä kuitenkin jotain muuta. Ja rehellinen ollakseni, minäkin ehkä halusin, mutten halunnut sitä itsellenikään myöntää, sillä halusin silloin vain nauttia siitä, mitä meillä oli. Tuntuikin melkein vääryydeltä lopettaa suhde niin nopeasti, kun se kuitenkin oli hyvä monella tapaa.
Menee aikansa, että suru vaihtuu ehkä kaipaukseksi ja se sitten taas iloksi ja uuden etsinnäksi. Kaikella on aikansa... Ja asiassa on myös ehdottoman hyvät puolensa. Nyt kun tiedät, miten hyvää elämä voi olla toisen kanssa, sinkkuteen verrattuna, voit entistä varmempana jonain päivänä päättää sitoutua siihen vielä sopivampaan ja sinulle parempaan mieheen, joka myös on halukas sitoutumaan.
Pahinta liene jäädä kotiin yksin, sillä sieltä ei kukan tule hakemaan. Vinkiksi, jos ravintolat eivät jaksa innostaa: netissä on ihan mukavan ja fiksun oloisiakin miehiä etsimässä puuttuvaa rakastaan - niiden vähemmän fiksujen ilmoitusten joukossa on oikeasti mahdollisia helmiä. Itselläni on kyllä samat pohdinnat ravintolassa käynnin osalta, sillä suuri osa ystävistä on vakiintuneita ja sinkkuystävät ovat kyllä minimissä. Ja toisaalta en nauti ravintoloissa kauheasti muusta kuin tanssimisesta. Se on sitten todella hyvää onnea, jos siellä tapaa ihanan miehen - toki heitä siellä on, mutta siinä tilanteessa ihmisistä ei ehkä tule parhaat puolet esille. Mutta baarissakin voi tavata tulevan miehensä, ei sitä koskaan tiedä... Ei kannata sulkea itseään mahdollisuuksien ulkopuolelle!
Anna itsellesi aikaa sydämen korjaamiseen ja sitten kun tuntuu hyvältä lähteä taas katsomaan maailmaa, lähde rohkeasti,entistä viisaampana, aikuisempana ja hieman enemmän rakkausasioista oppineena, pää pystyssä ja pilke silmäkulmassa katsomaan, mitä elämällä on tarjota. Sillä kyllä sillä on tarjota vaikka mitä. Nyt sitä ehkä on vaikea uskoa, mutta parin kuukauden kuluttua tilanne on jo toinen, kun annat itsellesi kuvan ja lempeän henkisen tuuppauksen siihen suuntaan. Kukaan ei sitä sinun puolestasi tee, joten älä ihmeessä jää turhaan kärsimään, kun se toinenkin osapuoli elää elämäänsä eteenpäin!
Tsemppiä!!!
Minä olen jo 50 ja minulle kävi niinkuin sinullekin. Tuntui kurjalta tulla jätetyksi kun oli niin kiintynyt toiseen. Taas pitäisi jatkaa yksin ja se on raskasta. Toisaalta olen nyt kelannut asioitamme ja huomannut ettei kaikki kohdallamme ollutkaan sitä mitä kuvittelin ja se vähän helpottaa. Miehellä ei kuitenkaan tainnut olla kaikki kohdallaan ja hän haikaili epärealistia asioita ja yritti muuttaa minua. Mies oli lähemmäs 60 v. ja ihmettelen nyt hänen vaatimuksiaan kun ei itsekään ollut mikään täydellisyys. Oli kaikenlaista terveysongelmaa ja ulkomuotokaan ei ollut ihan pikkupojan. Säälitti mies välillä. Nyt jo helpottaa ja huomaan, että oli minunkin puolelta ehkä vain ihastumista rakkauteen pitkän yksinolon jälkeen.Kyllä me tästä selviämme, onhan meillä jo kokemusta itsenäisestä pärjäämisestä ennestään ja uskon, että se parempi mies vielä tulee eteemme.