Miten minua petettiin? Valehdeltiinko minulle? Olivatko ne kuitenkin vain minun olettamuksiani, uskomuksiani ja luulojani?
Sitä odotti, että todellisessa elämässä tapahtuu niin – minulle tulee se poikkeus ja suuri rakkaus, että juuri se tapaamani ihminen oli se oikea, vaikka muut epäilivätkin sitä.
Minä niin olin onnellinen kun joku rakasti minua, ja sai haaveilemaan kaikesta ihanasta. Hänen rakkautensa oli jotain poikkeavaa, niin suurta ja ehdotonta? Eihän silloin voi edes ajatella että hän käy vieraissa, emme me, emme ikinä! Enkä minä, en missään nimessä!
Halusi uskoa niin, se TUNTUI silloin ja siinä hetkessä niin (mutta ei enää sitten myöhemmin). Minun parisuhteeni ja puolisoni piti olla se erilainen. Mehän oltiin rehellisiä?
Ei uskonut että se on niin pitkä aika, se elämänikä. Silloin nuorena elämä tuntui paljon lyhyemmältä, ei oikein tajunnut mitä suustaan päästi. Kai se oli myös sellainen tapa, oliko sen ehkä oppinut elokuvista ja rakkausromaaneista. Sitä kuvitteli että kun kaiken tekee niin kuin pitää, niin avioliitto sujuu.
Jälkeenpäin vasta muisti ne pienet aloitukset, varovaiset lähestymiset, kun hän yritti viestittää, ettei kaikki olutkaan niin hyvin. Minusta ne olivat vain ”pikkujuttuja”, löin leikiksi. Tai loukkaannuin, suutuin tai vaivuin itsesääliin – enkä kuunnellut (se minä, minä, minä).
En sittenkään kuunnellut tarkalla korvalla toista. Oletin kuulevani niitä asioita, joita tahdoinkin, toinen tietysti sanoi niitä, joita hän uskoi minun haluvankin kuulla. Kumpikin olevinaan niin varoi järkyttämästä ja loukkaamasta toisiaan.
Kaikki oli jo tapahtunut kun ensimmäiset kunnon riidat alkoivat. Mies oli jo menettänyt toivonsa, etsi ulospääsytietä, kuuntelijaa, eli löytänyt naisen. Sitten oli miehen helppo sanoa rajun riidan päätteeksi että menee vieraisiin.
Olin vaikea, inhottava, vaatelias, itsekäs. Oikeassa oli, olinhan minä. Olin liian herkkä löytämään loukkauksia sieltä, missä niitä ei ollut. Jos arvosteltiin, johti se katastrofiin – kiukkuun, itkuun tai kylmään sotaan. Olin pelkuri, joka hyökkäsi puolustautuakseen. Pelkäsin olevani niin kelvoton ja epäonnistunut naisena.
Olin täyttä jäätä kun suhde paljastui. En antanut sitä iloa että olisin näyttänyt mitään ulospäin. Olin lyöty, pahimmat pelkoni kävivät toteen.
Vuosien kasvamisen jälkeen vasta uskalsin tuntea pahan olon, oksentaa sen paskan pois. Ei minussa ollut mitään vikaa naisena. En vain uskaltanut kuulla totuutta. Mitä hyötyä on keskustella ja keskustella jos kaikin tavoin ummistaa korvansa ja manipuloi toista tunteillaan? Ei silloin uskalla puhua totta.
Vuosien myötä nousin maasta, huomatakseni että pahiten olin pettänyt itse itseäni. En ollut antanut edes tilaisuutta toiselle kertoa asioitaan. Opin sen läksyn, että pettäminen on monitahoinen juttu. Ei ole yhtä vaan kaksi syyllistä. Asiat kehittyvät hitaasti ja huomaamatta, ei muista aina mistä oikeastaan kaikki alkoi.
Tänään olen viisaampi. Uskallan olla rohkea ja kuunnella toista ajoissa. En pety, jos en kuulekaan sitä, mitä haluan ja uskallan korjata virheeni.
Sitä odotti, että todellisessa elämässä tapahtuu niin – minulle tulee se poikkeus ja suuri rakkaus, että juuri se tapaamani ihminen oli se oikea, vaikka muut epäilivätkin sitä.
Minä niin olin onnellinen kun joku rakasti minua, ja sai haaveilemaan kaikesta ihanasta. Hänen rakkautensa oli jotain poikkeavaa, niin suurta ja ehdotonta? Eihän silloin voi edes ajatella että hän käy vieraissa, emme me, emme ikinä! Enkä minä, en missään nimessä!
Halusi uskoa niin, se TUNTUI silloin ja siinä hetkessä niin (mutta ei enää sitten myöhemmin). Minun parisuhteeni ja puolisoni piti olla se erilainen. Mehän oltiin rehellisiä?
Ei uskonut että se on niin pitkä aika, se elämänikä. Silloin nuorena elämä tuntui paljon lyhyemmältä, ei oikein tajunnut mitä suustaan päästi. Kai se oli myös sellainen tapa, oliko sen ehkä oppinut elokuvista ja rakkausromaaneista. Sitä kuvitteli että kun kaiken tekee niin kuin pitää, niin avioliitto sujuu.
Jälkeenpäin vasta muisti ne pienet aloitukset, varovaiset lähestymiset, kun hän yritti viestittää, ettei kaikki olutkaan niin hyvin. Minusta ne olivat vain ”pikkujuttuja”, löin leikiksi. Tai loukkaannuin, suutuin tai vaivuin itsesääliin – enkä kuunnellut (se minä, minä, minä).
En sittenkään kuunnellut tarkalla korvalla toista. Oletin kuulevani niitä asioita, joita tahdoinkin, toinen tietysti sanoi niitä, joita hän uskoi minun haluvankin kuulla. Kumpikin olevinaan niin varoi järkyttämästä ja loukkaamasta toisiaan.
Kaikki oli jo tapahtunut kun ensimmäiset kunnon riidat alkoivat. Mies oli jo menettänyt toivonsa, etsi ulospääsytietä, kuuntelijaa, eli löytänyt naisen. Sitten oli miehen helppo sanoa rajun riidan päätteeksi että menee vieraisiin.
Olin vaikea, inhottava, vaatelias, itsekäs. Oikeassa oli, olinhan minä. Olin liian herkkä löytämään loukkauksia sieltä, missä niitä ei ollut. Jos arvosteltiin, johti se katastrofiin – kiukkuun, itkuun tai kylmään sotaan. Olin pelkuri, joka hyökkäsi puolustautuakseen. Pelkäsin olevani niin kelvoton ja epäonnistunut naisena.
Olin täyttä jäätä kun suhde paljastui. En antanut sitä iloa että olisin näyttänyt mitään ulospäin. Olin lyöty, pahimmat pelkoni kävivät toteen.
Vuosien kasvamisen jälkeen vasta uskalsin tuntea pahan olon, oksentaa sen paskan pois. Ei minussa ollut mitään vikaa naisena. En vain uskaltanut kuulla totuutta. Mitä hyötyä on keskustella ja keskustella jos kaikin tavoin ummistaa korvansa ja manipuloi toista tunteillaan? Ei silloin uskalla puhua totta.
Vuosien myötä nousin maasta, huomatakseni että pahiten olin pettänyt itse itseäni. En ollut antanut edes tilaisuutta toiselle kertoa asioitaan. Opin sen läksyn, että pettäminen on monitahoinen juttu. Ei ole yhtä vaan kaksi syyllistä. Asiat kehittyvät hitaasti ja huomaamatta, ei muista aina mistä oikeastaan kaikki alkoi.
Tänään olen viisaampi. Uskallan olla rohkea ja kuunnella toista ajoissa. En pety, jos en kuulekaan sitä, mitä haluan ja uskallan korjata virheeni.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Eiks toi novellisi ole vähän niinkuin hukkaan heitettyä aikaa.
kyyniseksi veti. Kyllä tämä on vain elettyä elämää...
Jotka vasta ovatkin osaavatkin olla kyynisiä ja eivätkä kunnioita mitään elämässä.
Kaikki käy ja kaikki on sallitua, niinkö?
mielestäsi on sallittua?
Ja matka on ollut pitkä omaan itseensä.
Ei uskottomuutta voi puolustella, mutta monesti sen taustalla on moninaisia syitä pariskunnan omassa suhteessa. Eikä se kakkonen ole aina se syöjätär, joka on vienyt miehen. Usein se mies on itse halunnut lähteä parisuhteesta ja on alkanut katsella aidan toiselle puolelle.
Eri asia on sitten nämä tunnottomat pettäjät, jotka pettävät työkseen.
Eli ei ne asiat ole aina niin mustavalkoisia, kun ei tiedä taustoja. Täällä on henkilöitä, jotka huutavat kurkku suorana, huorittelevat jne.
mutta asioilla on hyvin usein syvemmät syynsä.
Matka oli pitkä ja tuskallinen. Tuskallisin vaihe oli se kuuluisa peiliin katsominen. Että pystyi olemaan rehellinen itselleen.
Kaikki lähti oivalluksesta, että ellen minä itse kasva eteenpäin ja tee sellaista elämää itselleni kuin toivon, jään onnettomaksi loppuelämäkseni. Eikä elämäänsä voi muuttaa (omaa suhtautumistaan, tunteitaan, valintojaan jne.) ellei ensin selvitä, MITÄ pitää muuttaa.
En ymmärrä miksi se, että edes yrittää oppia jotain tapahtuneesta on jotenkin väärin. Mistähän ihmeestä monella on kuva, että sitä vihaa ja kaunaa syytävä on jotenkin parempi vaihtoehto?
Sen ymmärrän että aluksi on vain täynnä kaoottisia tunteita, mutta pikkuhiljaa voi lähteä eteenpäin.
Todella on pettäjiä, jotka tekevät sitä "työkseen". Ymmärtääkseni näillä henkilöillä on monta muutakin ongelmaa, etenkin siellä korvien välissä. Heille ei normaalit säännöt "sovi" muissakaan asioissa, vaan ovat hyvin omavaltaisia ihmisinä.
mies ei sitten lähde vaan on uskoton jopa 30 vuotta.
Itkee ja rukoilee polvillaan että sais anteeksi jälleekerran vaikka vaimo antas lähteä.
oikeasti keskustelemaan miehesi kanssa? MIelestäni mies joka ei suostu lähtemään, rakastaa sinua. Hän vain ei osaa jakaa jotain sellaista sinun kanssasi, mitä hän kaipaa.
Oliko hänellä ennen sinua muita seksikokemuksia?
Oletteko te keskenänne tehneet kokeiluja?
Onko hänellä jotain, mistä hän erityisesti tykkää?
Onko jotain, mitä sinä et suostu tekemään?
Mitä muuta se voisi olla kuin seksiä?
Vinkki - kirjoita kysymyksiä ylös ja anna hänen vastata ajan kanssa. Lue ne ja tehkää mukava ilta ja käykää ne yhdessä läpi. Sinä vastaat ja hän kuuntelee. Sitten sinä olet hiljaa ja kuuntelet. Jos joku tuntuu pahalta, älä suutu (huuda, itke ne.) vaan pyydä aikalisä. Rauhoituttuasi jatkatte.
Jo muuten teillä menee hyvin, sinä koet eläneesi ihan hyvän elämän, uskottomuus ei ole mikään syy jättää. Kunhan mies ei nöyryytä, halveksi tai muutoin alista - hän kai yrittää kasvaa ja etsiä omia juttujaan. Kuuntele, mitä ne voisivat olla. Ole tukemassa niitä muita kuin naisjuttuja.
Ajattele että sulla on kuitenkin noin viriili mies ja noin haluttu, kannattaa vähän panna paukkuja lisää peliin.
Sinä korjaat sen parhaimman potin kuitenkin, ne muut naiset saavat vain pöydältä pudonneita muruja!!!!
hyväksytkö miehesi uskottomuuden?
20 vuotta sitten. Avioliittoa kesti 15 vuotta. Olin yhdessä avoliitossa n. 3 vuotta, joka kaatui miehen alkoholismiin.
Viimeiset surutyöt olen kuitenkin tehnyt noin 9 vuotta sitten. Nyt olen uudessa suhteessa (7v) Olen muuttunut ja kasvanut paljon.
muussa ei voi hän olla kuin pettäjäntiellä.