Me aviopari, minä 39 ja mies 38v. Oltu naimisissa n. 5 vuotta, mut yhteisiä lapsia ei ole. Mulla lapsia edellisestä liitosta, miehellä ei, kuten ei sanottavammin edellisiä suhteitakaan. Hän teki paljon reissuhommia ennen mua ja naissuhteet olivat silloin lähinnä kapakasta mukaan napattuja.
Minut tavatessaan mies kertoi rakastuneensa ensi silmäyksellä. Mulla se ei käynyt niin, vaan voisin sanoa, et tunteet mun puolelta syntyi vähitellen, tosin nyt mietin olenko häntä koskaan rakastanutkaan.
Yhteen muutettiin suhteellisen nopeasti koska asuttiin eri paikkakunnilla. Miehellä oli uusi talo joka odotti "emäntää". Nuorimman lapsistani hän otti ikään kuin omakseen, eikä hyväksy tänä päivänäkään et lapsi tapaa silloin tällöin biologista isäänsä joka on aikoinaan kohdellut mua kaltoin ja käyttää paljon alkoa. Tosin hän oli mun suuri rakkauteni, enkä olisi erota halunnut, mut ongelmat kasvoivat niin suuriksi, et silloin oli pakko. Ehkä tämä kaikki vaikuttaa siihen, ettei nykyinen mieheni halua meidän olevan yhteydessä exääni.
Joka tapauksessa, tulin uudelle paikkakunnalle vauhdilla, sain heti töitä ja tuntui et elämä hymyilee. Uusi anoppini hyväksyi minut, mutta mieheni veli vaimoineen ei, tuskin tulee koskaan hyväksymäänkään. Veli on sanonut et eronnutta lapsellista naista ei olisi tähän taloon tarvinnut ottaa! Et näin ja me asutaan lähekkäin, joten joskus kun he puhumattomina vastaan minua kävelevät tunnen luissa ja ytimissä tuon paheksunnan. Toisaalta itse tiedän oman arvoni, joten yritän olla siitä välittämättä. Idiootteja :).
Nyt meidän parisuhde on kuitenkin kriisissä...onko järkeä et kestän tätä kaikkea. Nuorimmalle lapselleni mies on loistava"isä". Siitä en voi häntä syyttää. Aikuisuuden kynnyksellä, omillaan opiskelemassa oleville lapsilleni hän on ystävällinen, mutta siinä kaikki.
Meidän välimme ovat kuin hyvien kavereiden. Hän tekee paljon töitä ja musta tuntuu ettei hän muusta mulle puhu kuin töistä ja siitä kuinka työt käyvät voimille ja saavat paikat kipeiksi. "Seksiä" meillä on ehkä n. kerran kuukaudessa jos niinkään usein. Päivittäin hän sanoo mua rakastavansa mutta kosketus on nopea tai pieni pusu. Tuntuu et se on tapa, ei tarkoituksella sanottu ja annettu. Iltaisin hän saunoo, ottaa kaljat ym. ja istuu olohuoneessa, katsoo telkkaria tai lukee lehteä. Josta siirtyy yksin sänkyyn lukemaan, näin joka ilta!
Minä yritän puhua, kysellä, ehdotella mukavia... mutta hän valittaa väsymystä. Yritän myös muistaa antaa positiivista palautetta, pienistäkin ilon aiheista.
Olen yrittänyt olla painostamatta yhdyntään, antaa vain läheisyyttä, mutta tällöinkin hän usein ehkä sanoo jotain pientä, mutta ei edes nosta katsettaan lukemastaan lehdestä.
Yritän välillä laittautua häntä varten, tai ostaessani jotain seksikästä, puen ne päälleni ja kysyn mielipidettä, niin hän sanoo vain et joo "ihan hyvä". Uskotteko että tämä käy naisen itsetunnon päälle. Olen kuitenkin ihan ok näköinen ja entisessä elämässäni rakastanut erotiikkaa ym. Nyt seksi on ollut vain sisään ulos ja äkkiä kauas. Hän ei useinkaan edes kosketa mua sisältä ja rintoihin ei koske juurikaan koskaan.
Olen kysynyt usein mikä on? Haluaako hän mun toimivan jotenkin toisin? Mikä on ettei hän halua puhua? Miksi me ei puhuta mitään jos lapsi on esim. hoidossa? Miksi ei mentäis johonkin kaksin? Mutta hänen mielestään meillä on kaikki hyvin ja vastauksena on "höpö höpö", noi on noita naisten juttuja! Olen jopa sanonut et ellei elämäämme tuu muutosta, niin mun on lähdettävä...mutta tämäkään ei ole häntä herättänyt. Ehkä hän sisimmässään sitten haluaa mun lähtevän.
Muutama vuosi sitten ajattelin et ehkä kysymys on siitä et meillä ei ole yhteistä lasta. Jos hän mielessään pitää mua surkeana kun lasta ei kuulu, tai toisaalta tuntee oman miehisyytensä olevan kateissa. Kävimme tällöin myös hoidoissa ja jäinkin pariin otteeseen raskaaksi, nämä päättyivät kuitenkin keskenmenoihin. Tällöin kävimme puhumassa parisuhde terapeutin kanssa, mut täälläkin hän sanoi kaiken olevan hyvin, joten sitä oli turha jatkaa. Yksin hän ei sinne halunnut mennä puhumaan.
Kaikki on siis ulkoisesti niin hyvin kuin olla voi, on rahaa ja hyvin vointia. Matkustamme lapsen kanssa pari kertaa vuodessa ja joskus saan hänet kaksin kanssani esim. Tallinnaan. Näillä reissuilla on usein käynyt niin, et hän juo itsensä humalaan ja haluaa nukkumaan hotelliin. Minä saanut jatkaa iltaa yksin niin halutessani.
Nyt siis...en tiedä onko vika mun korvien välissä? Vaadinko parisuhteelta liikaa? Olenko itsekäs? Yksinäinen olen ainakin, uudella paikkakunnalla ei työn ulkopuolella ole paljoa ystäviä. Mies ei halua kyläillä ja silloin on vaikea kutsua myöskään meille ketään. Enkä jaksaisikaan esittää kotonani onnellista, kaikki hyvin perhettä.
Oman vapaa aikani olenkin sitten usein viettänyt vanhassa kotikaupungissani omien ystävieni kanssa, joihin mies ei halua tutustua.
Kukaan ei varmasti osaa edes kuvitella millaista elämämme on. Mies yrittäjänä on ihmisille yli ystävällinen. Kaikki mikä liittyy työhön on tärkeää ja ihmisiin, joista ei ole hyötyä firman kannalta, ei kannata tutustua.
Mistä siis voimia pitää kiinni omasta itsestä, omista ajtuksista, ystävistä, elämästä?! Miksei hän halua lähelleni?
Olisi niin hienoa saada tuntea hänet perin pohjin, tuntea yhteen kuuluvaisuutta, ja jakaa yhteinen elämä. Se antaisi myös hänelle paljon, niin uskoisin.
Nyt tunnen jo suorastaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
Itsetuntoni on jo rohahtamaisillaan....
Yrittämisen puutteesta mua ei voi ainakaan syyttää.
Unelma ei olekaan niin unelma! :(
Minut tavatessaan mies kertoi rakastuneensa ensi silmäyksellä. Mulla se ei käynyt niin, vaan voisin sanoa, et tunteet mun puolelta syntyi vähitellen, tosin nyt mietin olenko häntä koskaan rakastanutkaan.
Yhteen muutettiin suhteellisen nopeasti koska asuttiin eri paikkakunnilla. Miehellä oli uusi talo joka odotti "emäntää". Nuorimman lapsistani hän otti ikään kuin omakseen, eikä hyväksy tänä päivänäkään et lapsi tapaa silloin tällöin biologista isäänsä joka on aikoinaan kohdellut mua kaltoin ja käyttää paljon alkoa. Tosin hän oli mun suuri rakkauteni, enkä olisi erota halunnut, mut ongelmat kasvoivat niin suuriksi, et silloin oli pakko. Ehkä tämä kaikki vaikuttaa siihen, ettei nykyinen mieheni halua meidän olevan yhteydessä exääni.
Joka tapauksessa, tulin uudelle paikkakunnalle vauhdilla, sain heti töitä ja tuntui et elämä hymyilee. Uusi anoppini hyväksyi minut, mutta mieheni veli vaimoineen ei, tuskin tulee koskaan hyväksymäänkään. Veli on sanonut et eronnutta lapsellista naista ei olisi tähän taloon tarvinnut ottaa! Et näin ja me asutaan lähekkäin, joten joskus kun he puhumattomina vastaan minua kävelevät tunnen luissa ja ytimissä tuon paheksunnan. Toisaalta itse tiedän oman arvoni, joten yritän olla siitä välittämättä. Idiootteja :).
Nyt meidän parisuhde on kuitenkin kriisissä...onko järkeä et kestän tätä kaikkea. Nuorimmalle lapselleni mies on loistava"isä". Siitä en voi häntä syyttää. Aikuisuuden kynnyksellä, omillaan opiskelemassa oleville lapsilleni hän on ystävällinen, mutta siinä kaikki.
Meidän välimme ovat kuin hyvien kavereiden. Hän tekee paljon töitä ja musta tuntuu ettei hän muusta mulle puhu kuin töistä ja siitä kuinka työt käyvät voimille ja saavat paikat kipeiksi. "Seksiä" meillä on ehkä n. kerran kuukaudessa jos niinkään usein. Päivittäin hän sanoo mua rakastavansa mutta kosketus on nopea tai pieni pusu. Tuntuu et se on tapa, ei tarkoituksella sanottu ja annettu. Iltaisin hän saunoo, ottaa kaljat ym. ja istuu olohuoneessa, katsoo telkkaria tai lukee lehteä. Josta siirtyy yksin sänkyyn lukemaan, näin joka ilta!
Minä yritän puhua, kysellä, ehdotella mukavia... mutta hän valittaa väsymystä. Yritän myös muistaa antaa positiivista palautetta, pienistäkin ilon aiheista.
Olen yrittänyt olla painostamatta yhdyntään, antaa vain läheisyyttä, mutta tällöinkin hän usein ehkä sanoo jotain pientä, mutta ei edes nosta katsettaan lukemastaan lehdestä.
Yritän välillä laittautua häntä varten, tai ostaessani jotain seksikästä, puen ne päälleni ja kysyn mielipidettä, niin hän sanoo vain et joo "ihan hyvä". Uskotteko että tämä käy naisen itsetunnon päälle. Olen kuitenkin ihan ok näköinen ja entisessä elämässäni rakastanut erotiikkaa ym. Nyt seksi on ollut vain sisään ulos ja äkkiä kauas. Hän ei useinkaan edes kosketa mua sisältä ja rintoihin ei koske juurikaan koskaan.
Olen kysynyt usein mikä on? Haluaako hän mun toimivan jotenkin toisin? Mikä on ettei hän halua puhua? Miksi me ei puhuta mitään jos lapsi on esim. hoidossa? Miksi ei mentäis johonkin kaksin? Mutta hänen mielestään meillä on kaikki hyvin ja vastauksena on "höpö höpö", noi on noita naisten juttuja! Olen jopa sanonut et ellei elämäämme tuu muutosta, niin mun on lähdettävä...mutta tämäkään ei ole häntä herättänyt. Ehkä hän sisimmässään sitten haluaa mun lähtevän.
Muutama vuosi sitten ajattelin et ehkä kysymys on siitä et meillä ei ole yhteistä lasta. Jos hän mielessään pitää mua surkeana kun lasta ei kuulu, tai toisaalta tuntee oman miehisyytensä olevan kateissa. Kävimme tällöin myös hoidoissa ja jäinkin pariin otteeseen raskaaksi, nämä päättyivät kuitenkin keskenmenoihin. Tällöin kävimme puhumassa parisuhde terapeutin kanssa, mut täälläkin hän sanoi kaiken olevan hyvin, joten sitä oli turha jatkaa. Yksin hän ei sinne halunnut mennä puhumaan.
Kaikki on siis ulkoisesti niin hyvin kuin olla voi, on rahaa ja hyvin vointia. Matkustamme lapsen kanssa pari kertaa vuodessa ja joskus saan hänet kaksin kanssani esim. Tallinnaan. Näillä reissuilla on usein käynyt niin, et hän juo itsensä humalaan ja haluaa nukkumaan hotelliin. Minä saanut jatkaa iltaa yksin niin halutessani.
Nyt siis...en tiedä onko vika mun korvien välissä? Vaadinko parisuhteelta liikaa? Olenko itsekäs? Yksinäinen olen ainakin, uudella paikkakunnalla ei työn ulkopuolella ole paljoa ystäviä. Mies ei halua kyläillä ja silloin on vaikea kutsua myöskään meille ketään. Enkä jaksaisikaan esittää kotonani onnellista, kaikki hyvin perhettä.
Oman vapaa aikani olenkin sitten usein viettänyt vanhassa kotikaupungissani omien ystävieni kanssa, joihin mies ei halua tutustua.
Kukaan ei varmasti osaa edes kuvitella millaista elämämme on. Mies yrittäjänä on ihmisille yli ystävällinen. Kaikki mikä liittyy työhön on tärkeää ja ihmisiin, joista ei ole hyötyä firman kannalta, ei kannata tutustua.
Mistä siis voimia pitää kiinni omasta itsestä, omista ajtuksista, ystävistä, elämästä?! Miksei hän halua lähelleni?
Olisi niin hienoa saada tuntea hänet perin pohjin, tuntea yhteen kuuluvaisuutta, ja jakaa yhteinen elämä. Se antaisi myös hänelle paljon, niin uskoisin.
Nyt tunnen jo suorastaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
Itsetuntoni on jo rohahtamaisillaan....
Yrittämisen puutteesta mua ei voi ainakaan syyttää.
Unelma ei olekaan niin unelma! :(
Vastaukset 6
Vanhimmat
tullut tottumus toisiinne,niinkuin usein tulee vuosia yhdessä asuessa,alkaa olemaan enempi kun sisko ja veli?Hyvä mieshän sinulla tuntuu olevan,pitää lapsistasi ym.minä sinuna olisin onnellinen.Voithan säpinää hakea omien ystäviesi kanssa?
epäilet ettet koskaan rakastanut miestäsi? Miksi sitten menit naimisiin tai muutitte yhteen? Miehesi on varmaan helpompi omaksua pienet lapsesi omakseen koska pienet omaksuu hänet isähahmoksi helpommin kuin vanhemmat. Oletko ajatellut tätä asiaa ollenkaan miehesi näkökulmasta? Ei ole toisen niin helppo ottaa kumppania tämän kaikkia lapsiaan kotiinsa asuun. Yleensähän sitä halutaan vain elämänkumppani, ei hänen lapsia. Tietenkin on mahdollista että niitä lapsia oppii rakastamaan, mutta ei se aina niin onnistu. Kuulostaa ehkä hurjalta, mutta mietipä asiaa jos olisit hänen saappaissaan. Mutta joo, teiän varmana pitäisi hakea jotain ammatti-apua. Kaikki ei kyllä tajua että apu olisi tarpeen,ja varsinkin jos ne neuvot tulevat henkilöltä joka on liian läheinen. Eli mun neuvo on, että haette apua ja yrittäkää. Mutta jos ei toimi niin ei toimi.
Hei! Voi, kun kuulosti tutulta. Aivan kuin omat tunteeni joidenkin vuosien takaa. Olet kuitenkin alkanut huomata merkkejä siitä, että jokin on pielessä. Ja sanot sen ääneen. Se on iso juttu.
Me, minä ja mieheni, emme osanneet nostaa asioita pöydälle ja selvittää niitä. Totuimme tilanteeseen ja annoimme olla. Ja niinhän siinä kävi, että tottumus aiheuttaa pettymyksiä ja jopa masennusta. Ja se johtaa kriisiin ja se.... aivan oikein, lopulta meillä avioeroon, kun kuvioihin tuli muka se pelastava enkeli. No, ei se ulkopuolinen suhde ketään pelastanut, ehkä vain pahensi asioita. Ja liian paljon oli loukattu, petytty ja rikottu isoja asioita.
Neuvoni sinulle on, että älä yritä arvailla, mikä miehelläsi on. Kysy. On hänen velvollisuutensa vastata ja kertoa, miten haluaisi elämäänsä elää. Sinä olet vastuussa omasta elämästäsi. Tärkeintä on, että pidät itsestäsi huolta, säilytät oman ylpeytesi ja teet niin kuin sinä itse haluat - puolisosi huomioiden tietysti.
Valoa matkalle!
Moi!
Paljon kirjoitit, puutun nyt vain yhteen kohtaan. Kirjoitit ettei miehellä ole oikein muuta kokemusta naisista kun kapasta mukaan lähteneet. Tuo voi kertoa myös siitä, ettei hän "osaa olla naisen kanssa" Jos ajatellaan vaikka seksiä, niin jos aikansa on tottunut että aina joskus on kapakkapano (eikä siihen ehkä niin hyväilyt kaikilla kuulu) niin ei jotenkin vaan osaa oikein parisuhdepeliä. Jos vanhempienkin suhde on ollut aika "lattea" (en tarkoita seksin vaan ylipäätään yhdessäolon suhteen) ei hänellä ehkö ole näkökulmaa hyvää suhteeteen. Aivan loistavasti hän kuitenkin suhtautuu lapsiisi, mikä on aika erikoisen hieno juttu.
Miehet eivät välttämättä tiedä miten parisuhteessa kuuluu elää....Tähän asiaan olen törmännyt monesti, olen jopa kuullut erään miehen myöntävän asian.
Sinun pitää nyt herättää miehesi ja saada hänet joko terapiaan tai muuten puhumaan. Hän selvästikin on tottunut elämään yksin. Sekin vielä että hänellä on stressaava työ voi aiheuttaa vetäytymistä. Entäpä tuo hankala veli-suhde? Voisiko sekin painaa häntä jotenkin? Teillä on muuten kaikki hyvin ja hän pitää lapsistasi, mikä ei nykyaikana ole itsestään selvää.
Jos vain saisit hänet avautumaan, sillain sievästi puhumalla että hänkin uskaltaisi sanoa mikä on.
Tai että josko terapeutti pystyisi siihen. Jos hän ei halua omalla paikkakunnalla mennä sinne, niin voihan sitä mennä jonnekkin muualle.
On totta että hän varmaankin kaipaa omaa rauhaa ja aikaa, mutta teidän tulisi pystyä sopimaan myös yhteisestä ajasta. Aloittakaa vaikka puolesta tunnista päivässä jolloin hänellä ei ole lehteä kädessä. Sano että tarviit häntä ja tarvit kosketusta. Jos ei hän osaa, neuvo. Tarvit pitkän pinnan mutta kun sinulla on kuitenkin muuten niin hyvä elämä niin yritä vielä. Tsemppiä!
Olen myös erittäin tyytämätön avioliittooni, jonka eteen yritän sinnikkäästi jokaikinen päivä pyristellä - yksin ja ilmeisen turhaan. Alkaa olla tahto ja konstit koetuksella... Mieheni haluaa jatkaa liittoa, muttei häntä tippaakaan kiinnosta, olenko minä suhteessa onnellinen/en. Odottaa minun kyllä parantavan niitä tapoja, joista hän ei pidä, muttei ole itse valmis eväänsä liikauttamaan tehdäkseen avioliitostamme toimivamman tai minusta onnellisemman.
Ulkoisesti meillä näyttää kaikki olevan ihan loistavasti, mutta totuus on ihan toinen. Meillä on pienet lapset (kaksi yhteistä, yksi minun), joita mieheni kiitettävästi hoitaa. Välillä vaikuttaa jopa siltä, että on suorastaan neuroottinen Isä, sillä mieheni tuntuu palvovan lapsiamme ja hänellä vaikuttaa olevan hirveä suorittamisen tarve lasten kanssa. Rajojen asettaminen vaan tuntuu olevan vaikeaa. En tiedä, tekisikö tahallaan, jotta saa syyttää minua, etten minä tee mitään tai ole lapsille yhtään mitään, kun en koko ajan suorita tai järjestä mitään erityisen kivaa.
Minkäänlaista keskinäistä suhdetta meillä ei enää ole, seksiä oli aiemmin n. kerran kuussa, enää ei sitäkään - syystä, että miestäni ei kiinnosta. Minä taas olen sillä saralla aika aktiivinen. Lasten syntymän jälkeen olen ollut miehelleni aivan ilmaa, kaikki mitä hän minusta ajattelee, tuntuu olevan sitä kuinka huono, laiska, saamaton olen. Yhtäkään positiivista kommenttia, yhtään mistään, en ole kuukausiin häneltä kuullut. Minä haluaisin pienistä lapsista huolimatta normaalin parisuhteen, mutta mieheni ei omien sanojensa mukaan tarvitse minkäänlaista kahdenkeskistä aikaa. Eikä hän hyväksy sitäkään, että minä hoidan tarpeeni jossain muualla. Kaikki ehdotukseni yhteisestä ajasta valuvat aivan hukkaan, kun miehelläni on poikkeuksetta joku hyvä syy perua tai vesittää ehdotukset.
Kolmansia osapuolia ei ole, ainakaan toistaiseksi, mutta omasta puolestani en tiedä miten kauan jaksan enää parempia aikoja odottaa. Saan aika usein positiivisia kommentteja ja lähestymisyrityksiä muilta miehiltä. Toisaalta ihmettelen myös kuinka aiemmin kovin puhelias mies ei muka nykyisin puhuisi asioistaan kenellekään? Ehkä puhuukin, en vaan tiedä kenelle. Perheneuvojallakin on muutaman kerran käyty, mutta ei siitä ole mitään hyötyä, jos käyntien välillä ei ole yhtään mitään puhuttavaa. Eipä siten paljon solmuja aukaista...
Tsemppiä sinulle alkuperäinen kirjoittaja! Meitä on näemmä samassa veneessä muitakin... ;)