Suren täällä yhtäkkiä kuollutta isääni mutta toinen lähiomaiseni sairastaa parantumatonta suolistosyöpää, joka on levinnyt jo laajalti maksaankin.Hänkin kuolee, mutta miten se tapahtuu? Nyt hän on sairastanut kohta vuoden, käy yhä töissä ja ajaa autolla.Tietysti syö sytostaatteja ja käy kahden viikon välein tiputuksessa sairaalassa.Koska se kuolema tapahtuu,onko aikaa paljon vai vähän?
Yritän vain selviytyä tällä hetkellä ja ajattelin, että selviytymistä auttaisi ehkä, jos tietäisin edes mitä seuraavaksi tapahtuu.
Yritän vain selviytyä tällä hetkellä ja ajattelin, että selviytymistä auttaisi ehkä, jos tietäisin edes mitä seuraavaksi tapahtuu.
Vastaukset 5
Vanhimmat
lueskelemassa Syöpäyhdistyksen nettifoorumia. Minä sain sieltä paljon tukea, kun oma läheinen oli saattohoitovaiheessa.
Minun ystäväni kuoli nopeasti sen jälkeen kun varmistui ettei hän enää parane. Elinaikaa annettiin jossain vaiheessa n. 2vko-2kk. Hän kuoli muutaman päivän päästä.
Hänelle tuli kova hengenahdistus (kasvaimet keuhkoissa) eikä saanut henkeä. Unilääkkeillä koitettiin helpottaa tilannetta, ja hän sitten kuoli nukkuessaan, 19-vuotiaana :<
Hänen kuolemastaan on pian 8kk. Kuoleman on jo oikeastaan "hyväksynyt" vaikka aluksi oli todella vaikeaa. Nyt vasta pikkuhiljaa olen hyväksynyt jos niin voi sanoa. Toki välillä tulee epätoivo ja sellainen olo ettei tämä voi olla totta.
Jaksamisia sinulle!
Äitini kuoli noin viikko sitten. Hän sairasti agressiivistä syöpää noin kolme vuotta, hän oli taistelija. Syöpälääkärit vakuuttelivat, että kivuista ei tarvitse kärsiä, äidin kohdalla se piti paikkaansa. Onneksi luotin lääkäreihin, enkä etukäteen hermoillut kipulääkkeiden kanssa. Ne olivat todella toimivia. Kuolema. Se on niin suuri, mutta oman kokemukseni mukaan niin pieni tapahtuma. Äiti hengitti hiljaa ja nukkui. Sitten hän lakkasi hengittämästä, kuolema oli siinä. Muutoin kaikki oli hetken aivan ennallaan, vain hengitys lakkasi. Hän oli lämmin, kaunis ja levollinen. Mistä se rauha laskeutui, tiedä en, vain sen että rauha laskeutui. Se on niin päivänselvä tunne. Tämän kokemuksen jälkeen en todellakaan pelkää enää kuolemaa. Kaikki on nyt hyvin. Suren syvästi äiti menetystä.
Kiitos teille kaikille.Otan osaa suruihinne.Menetyksemme ovat valtavia ja meidän on vain pakko jatkaa ilman heitä.Emme voi mitään.
Surullista todeta, että monen vuoden ajan meille on tullut yksi hauta lisää mihin viedä kynttilä. 1992 vuonna kuoli mun pikkuveljeni 2kk ikäisenä. Siitä meni pitkä aika, ettei kukaan läheinen kuollut, mutta nyt niitä on alkanut lähtemään ja mä pelkään kokoajan että kuka läheinen kuolee tänä vuonna. Mun mummi kuoli 22.12.2007, sitä edellisenä vuonna kuoli äitipuoleni syöpään, sitä edellisenä vuonna kuoli isäni serkun mies joka oli meille läheinen, sitä ennen kuoli isäni serkku itse, sitä ennen kuoli äitipuolemme äiti ja sitä ennen kuoli meidän pappa. Mennyt siis kuusi vuotta jo peräkkäin että joku läheinen on menehtynyt enkä tosiaankaan osaa olla pelkäämättä että kuka seuraavaksi? Soitan vanhemmilleni joka päivä vähintään kerran, tarkistan että mieheni on päässyt turvallisesti kouluun, käyn tarkistamassa öisin että lapseni hengittävät. Aika rasittavaa tällanen, onneksi sentään hyviäkin asioita tapahtuu. Voimia kaikille läheisensä menettäneille!