Kaipaako vain jätetty entistä elämää, ihmissuhdetta? Vaikka olisi kuinka kohdeltu huonosti, petetty, nöyryytetty, laiminlyöty, niin miksi sisimmissään kaipaa edes pientä huomionosoitusta toiselta. Auttaisiko se tähän suruun, vaikka paluuta yhteen ei enää ole. Tunteeko jättäjä samoin, vaikka olisi jo uudessa suhteessa? Auttaisiko se edes hiukan, että tuntisi että toinen vielä edes hieman välittää, vaikkei rakkautta enää riitäkkään minulle. Kaksikymmentä vuotta tuntuu niin hukkaanheitetyltä.
Jätetyn kaipaus
julmaa leikkiä
192798
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
ja välittää, mutta kun päätös on tehty ja toteutettu, pitää vaan jatkaa eteenpäin.olin myös 20v ja jätin ja kaipasin jokaisena juhlapäivänä kaikkea sitä entistä.vaan en katunut lähtöäni koskaan.
Hyvä kysymys. Itse olen siinä tilanteessa, että ero on mitä ilmeisimmin tulossa keväällä. Kyllähän sitä jo nyt tuntee suurta ikävää ja kaipausta, kun ei olla kuitenkaan loppukesästä lähtien enään asuttu saman katon alla. Viisitoista vuotta yhteistä taivalta takana, se tuntuu kuin romukoppaan nakattaisiin.
Käytiin juuri seurakunnassa papin juttusilla. Keskustelu oli asiallista. Ero uhkaa silti. Seuraavaksi menemme perheasiain neuvottelukeskukseen (papin suositus mennä ammatti-ihmisten puheille), kunhan saan sinne meille ajan. Olimme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että avoimin mielin sinne lähdetään.
Suurin kysymys on nyt kuitenkin, mihin ratkaisuun vaimo päätyy kolmannen pyörän osalta. Hän on kuulemma vakavasti ajatellut tilannetta, jossa hän kuitenkin jäisi yksin ilman tuota kolmatta osapuolta. Syynä se, että meille ei syntyisi ongelmia eroperheenä. Hän toivoo, että voisimme olla hyvissä väleissä ja lapsen etu menee kaiken edelle. Hän myönsi edelleen lämpimät tunteensa tuota tyyppiä kohtaan, mutta tiedostaa mahdolliset ongelmat jatkaessaan pettämislinjalla. Kumpi sitten menee edelle, perheen, omaisten ja ystävien etu vaiko ihastuminen? Paljon on päätöksestä kiinni.
Päätimme, että täytyy kuitenkin lapsen vuoksi tehdä joskus jotakin ihan kolmestaan, vaikkapa kylpyläreissu, ulkona syöminen jne. Lapselle on varmasti iso asia nähdä vanhemmat sovussa mukana. Ja mistäs sitä tietää, kuinka hauskaa vielä kehkeytyy.
Mielestäni erossa on hyvä lapselle tehdä selväksi mitkä on pelisäännöt "ollakko vai eikö olla" on repivää. Ajattele nyt, lapsi joutuu kokoajan miettimään, kun vanhemmat on välillä yhdessä välillä ei ja sitten tehdään "mukahauskoja" yhteisretkiä, vaikka sydän on muualla.
Mitään ei kannata väkisin yrittää, ihastumiset voi olla ohimeneviä, mutta suhteen kylmettyä mikään harvoin palaa enään ennalleen, oli lapsia tai ei. Lapsen perusturva on tietysti taattava ja se että hän tietää että hänestä välitetään oli vanhemmat yhdessä tai ei. Emme elä täällä kuitenkaan VAIN lapsia varten, myös oma hyvinvointi on tärkeää, valitettavasti se ei aina vaan ole se väkisin jatkettu parisuhde...
pari vuotta sitten eronneena kaipaan niitä alkuvuosia, kun asiat oli hyvin, lapset syntyi ja oli tahtoa puhaltaa yhteiseen hiileen. Loppuvuosina kaikki kuihtui ja kuoli. Niitä aikoja en halua edes muistella.
Erottiin kuitenkin sovussa ja välit on paremmat kuin vuosiin. Puhumme usein puhelimessa ja tapaammekin milloin missäkin yhteydessä. Voisi sanoa että tämä on onnellinen ero.
Hiljattain ex-mieheni sanoi, että vie minut uudestaan vihille! Ajatus säikäytti minut. Se oli kuitenkin jotenkin imartelevaa. Silti en voisi ajatellakaan sellaista. Arvostan omaa riippumattomuuttani, myös hänen riippumattomuuttaan ja sitä, että molemmat saamme mennä ja tulla toisesta riippumatta, päättää omista asioistamme itse.
Silti kysymme aina toisen mielipidettä.. ja myös sanomme mitä mieltä olemme toisen päätöksistä.
Kai se on niin, että kaipaan sitä ihmistä, en avioliittoa ja yhdessäasumista. Kuitenkaan en halua menettää ystävyyttämme. Se on arvokas asia jota kunnioitamme molemmat. Näin on hyvä. Voisin sanoa että aikansa kutakin ja nyt on näin.
En kaipaa. Oli niin kamala 20 vuotinen liitto ettei ole yhtään ikävä entiseen. Ainoastaan kaipaan rauhaa exän ja mun välille, mutta sitä tuskin koskaan tulee. Hän tuntee mua kohtaan niin syvää vihaa.
Jätin ex-mieheni alkoholismin takia. Yritin vuosikaudet saada häntä huomaamaan oma rappiotilansa, ja kuinka kaikki läheiset kärsivät hänen takiaan. Oli usein pitkiä aikoja ilman viinaa, onni kukoisti. Rakastin häntä enemmän kuin mitään. Ihminen ei kuitenkaan voi elää pelossa sijaiskärsijänä koko elämäänsä. Usein hän oli kolkuttamassa AA:n ovea, mutta aina kääntyi takaisin. Ei hän pystynyt kohtaamaan heikkouksiaan edes minun takiani. Lopulta lähdin, eikä mikään ole koskaan tehnyt niin kipeää. Yhä palaa mieleen hyvät hetket, vaikka olen ollut kuinka katkera "kakkoseksi" jäämisestä. Kun olen uusia miehiä tavannut, niin aina on jotain heidän luonteessaan. Vaikka eivät juo ja ovat muuten kunnollisia, niin ei esim. ole huumorintajua lainkaan, tai ovat pettäneet aiempia kumppaneitaan ym. Minusta on tullut niin kyllästynyt. Toisinaan olen miettinyt, olisiko minun kuitenkin vielä pitänyt jäädä exän kanssa, vaikka tiedän ettei olisi. Olen silti kiitollinen kaikesta kokemastamme, niin hyvästä kuin huonosta. Kaikki se suru ja tuska, jota olen tuntenut, se kaikki on tullut rakkaudesta toiseen ihmiseen. Olen kiitollinen nykyään siitä mitä olen saanut, en katkera siitä mitä olen menettänyt.
...tiedän tuskallisen tarkasti tunteen, jota käyt läpi nyt!...siinävaiheessa, kun oivallat, ettet sure exää, entistä elämää,et möykkyä rinnassasi et mitään, vaan suret sitä, että vaimo lähti vieraan matkaan surematta sinua ja entistä elämää laisinkaan, alat nousta tolpillesi....ryvet siis itsesäälissä!!! Kyllä se siitä lähtee...minullakin lähti, vaikka 26 vuotta meni entisessä....voit varmaankin nyt jo tunnustaa itsellesi, ettei elämä ollut rruusuilla tanssimistakaan...eikä aina voikukilla loikkimista vai mitä?
Ei muuta kuin suret nyt vähän ja lähet liikenteeseen...ja vuoden päästä huomaat, että painajainen on ohi!!!! Tsemppiä!!!!!!
Valitettavasti mies oli se joka lähti, mutta samat tunteet ne on naisellakin. Kaipaan sitä mitä me olimme, en sitä mitä nyt olemme. Miksi toinen ei jaksanut yrittää, miksi toinen katsoi paremmaksi toisen aliarvioimisen. Miksi minä jaksoin vielä uskoa meihin, miksi minulle oli tärkeämpää yrittää kuin lähteä vieraisiin. Elinhän minäkin siinä paska suhteessa, mutta ehkä arvomaailmani oli kuitenkin se joka esti. Ehkä minua sitoi ne sovitut lupaukset enemmän ja ehkä... Ehkä minä olin se joka ajatteli myös lapsia, jotka nyt yrittävät hymyillä. Mutta kaipaan kuitenkin.
Kaivataan,kaivataan,jätetyt.Mutta mitkä mietteet perheensä hylkääjällä,sen kun tietäis?
En tosiaanka kaipaa semmosta luuserii,joka petti ja valehteli koko avioliiton ajan,harmittaa kun olin niin tyhmä 20 vuotiaana etten nähny sen luuserin läpi.
Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika elää toisen ihmisen kanssa. On luonnollista, että näin läheisestä ihmissuhteesta toivoisi jotain säilyvän, edes inhimillisen välittämisen. Kun joskus on kuitenkin oltu rakastuneita. Exäsi ei välttämättä koskaan myönnä sinulle, vaikka kaipaisikin, sehän saattaisi tarkoittaa, että hän hetkittäin katuisi lähtöään. Olen silti varma, ettei kukaan ole vapaa kaipauksesta vanhoihin, hyviin aikoihin.
Ex-mieheni on sanonut veljelleni, että pitää meidän yhteistä kotiamme vielä kotinaan, eli kaipaa tänne. En sitten tiedä kaipaako pelkästään taloa ja tonttia, vai samalla yhteistä elämäämme... Minulle hän ei ole ikäväänsä myöntänyt, mutta sanoi kyllä erotessa, että meillä on ollut hyvä liitto ja siitä oli vaikea lähteä. Sen uskon, sillä eroprosessi kesti pitkään, ja harkinta-aika käytettiin viimeistä päivää myöten.
Nyt exälläni on jo uusi perhe, nainen oli koko ajan kuviossa odottamassa, tiesin sen kyllä, ja keväällä syntyy jo vauvakin.
Meille jäi ystävyys, mistä olen todella kiitollinen. Haikeus ja kaipaus tulee varmasti puolin ja toisin vielä monta kertaa, mutta minua se ei haittaa.
että mitä kaipaan...miehestäni...ero oli minun
päätökseni.....kaipaan joskus juttuseuraa...meillä lasten takia vielä toistaiseksi hyvät välit....mutta en enää halua
palata takaisin siihen levottomuuteen,siihen että
ei halua koskettaa toista,toisen varpaat saman peiton alla inhottaa....kosketus ei tunn hyvältä
eikä toiselta saa mitään positiivista sanaa itsestään.....loppui se nujerrus lopulta.ei kukaan ihminen ole itsestäänselvyys!!!!jokaisella
elämällä on tarkoitus!!!
Minä jätin mieheni 24 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen. Niihin vuosiin mahtui pettämisiä, runsasta alkoholin käyttöä,huutoa ja komentelua jne ja tietysti niitä hyviäkin hetkiä. Kolme lasta pitivät meidät kuitenkin yhdessä huonoinakin aikoina, kunnes yksinkertaisesti tuli aika etten enää jaksanut. En enään edes lasten takia.
Olen nyt asunut miehestä erilllään puolitoista kuukautta ja kaipaus on suuri, vaikka olinkin jättäjä.
Kaipaan juttuseuraa ja läheisyyttä, välittämistä, yhdessäoloa... mutta hassuinta on, että miksi nyt niitä sitten kaipaan, kun en vuosiin niitä seikkoja saanut avioliitossammekaan!
Osaisiko joku valaista, että miksi näin?
vaikka erosta vuosia,miksi?
Vaikka taas muistan,miten hunoa kohtelua sain,miksi kaipaisin?
Ehkäpä sitä kotia,mutta lapsetkin kasvaa ja mikään ei pysy ennallaan,luovuttava on joskus.
En todellakaan halua sitä entistä elämää,miten mies kohteli minua vaikka yritin kaikkeni että olisi hyvä parisuhde.
En tiedä missä se meni pieleen,mutta näinhän käy usein nykyisin sillä ei olla enää taloudellisesti riippuvaisia toisista.
Sunnuntai-iltapäivä on sellainen kaipausaika,mutta äsken muistelin miksi minä aina tähän aikaan ikävöin?
Kunnes tuli ajatus,että jo lapsena sunnuntai-iltapäivät oli tylsiä :)
Ajattelin ihan samaa. Kaipaan jotain sellaista mitä ei liitossamme ollut. Kaipaan, että edes yhden kerran muistoissani, mies olisi huomioinut minua ihmisenä, naisena ja rakastettuna. Aivan älytöntä, mutta sitä minä kaipaan.
pohjautuu varmaankin näihin samoihin faktoihin. Vaimo tuntee jääneensä vaille huomiota ja haluaa päästä irti minusta siksi. Hän kokee, ettei hänen toiveitaan ole kuultu, mikä nyt ei kyllä ole täysin totta. Hän on joutunut kyllä paljon joustamaan minun työni vuoksi, mutta hyvin usein asiat ja tekemiset ovat menneet kuunnellen pitkälti hänen mielihalujaan. Varmaan se epätasainen vastuunjako kaivelee.
Olen tehnyt muutoksia elämäntyyliini, työni ei hallitse enään minua siihen malliin kuin ennen. Olen kasvattanut vastuunottamistani jopa niin, että kodin ja perheen jälkikasvun hoito on lähes tyystin kontollani. Olen herännyt (vaimon mielestä liian myöhään) parisuhteemme pelastamiseksi. Myönnän avoimesti omat virheeni ja laiminlyöntini, mutta ei tahdo vaimon usko riittää ongelmien ratkeamiseksi eli hän ei luota sanaani. Hän itse on pettänyt luottamukseni salasuhteella kesken avioeroprosessin, mutta siinäkin olen yrittänyt olla ymmärtäväinen ja sovittelevainen tulevaisuuden suhteen meidän kahden välien korjaamiseksi. Vaan kun mikään ei tahdo riittää. Olen hakemassa meille ulkopuolista apua, mutta siihenkin hän suhtautuu hyvin pessimistisesti, kun mukamas on vain asioiden jauhamista. Tuntuu helkkarin pahalta, kun itse kaikesta sydämestään yrittää kaiken mahdollisen, niin toinen ei ole edes valmis tulemaan vähääkään vastaan.
Miksi en riitä enään hänelle? Hän myöntää minun muuttuneen positiiviseen suuntaan, mutta samalla lakaisee pitkän avioliiton maton alle ongelmien kera. Haluaisin huomioida häntä, saada hänen tuntemaan olonsa jälleen hyväksi ja osoittaa hänen olevan hyvä, rakastettu ihminen ja ainoa nainen elämässäni. Aito sellainen. Luulen, että jos eroamme, niin hän vain vie ongelmat mukanaan mahdolliseen seuraavaan parisuhteeseen.
tai sitten ei... Olen itse vielä avioliitossa, johon ei tietääkseni ole kuulunut pettämistä (mieheni taholta), alkoholinkäyttöä, komentelua yms. Ihan tasaista elämää vain. Viime vuodet olen kovasti kaivannut kaipaamista... siis olisin halunnut tuntea kaipuuta miestäni kohtaan, edes joskus. Nyt 20 vuotta myöhemmin jouduin toteamaan, ettei oma kaipuuni suhteemme alkuaikoina ollutkaan oikeaa kaipuuta. En kaivannut silloin juuri miestäni, hänen tilallaan olisi voinut olla kuka tahansa suht kelvollinen mies tuolloin.
Nyt kaipaan toista miestä - ja mietin kaipaanko häntä todella vai sitä kaipuuta kaipauksesta... Olen tullut useita kertoja siihen tulokseen, että kaipaan oikeasti. Mutta kuka sanoo, että ajattelen muutaman vuoden päästä samoin.
Sinun tapauksessasi kaipaat juuri sitä mitä sanoit - juttuseuraa ja läheisyyttä. Kaipasit näitä asioita pariosuhteessasi sekä edelleen nyt. Exmiehesi on sivuseikka tässä asiassa...
ennen ja nyt on nyt. On lähinnä itsensä kiusaamista kaivata taaksejäänyttä ihmissuhdettaan, puolin ja toisin. Jonkin ajan kuluttua entiseen kumppaniin voi löytää jonkinmoisen uuden yhteyden - ellei peräti ystävyyden, riippuu paljolti edesmenneen suhteen laadusta. Mutta todennäköisempää on, että itse ihmettelee miksi kaipasi exäänsä ja odotti tältä huomionosoituksia.
kyllä jättäjäkin kaipaa entistä ihmissuhdetta.joskus jopa epäilee omaa päätöstään.varsinkin,jos kaikki oli hyvin avioliitossa,ennen kun hairahdus sattui.ja,kyllä,mua ainakin lohduttaa ex-ltä saamani apu ja halaukset.oskon ainakin omalla kohdallani,että jopa rakkautta riittää häneltä minulle koko loppu elämän omalla laillansa.lapset ovat iso linkki,joka meitä kuitenkin aina yhdistää.kaveria ei jätetä.