Olin eilen (22.1.) sukulaisteni kanssa kuuntelemassa Sibelius-akatemian Don Giovannia Alminsalissa. Odotukset eivät olleet kovin korkealla HS:n edellispäivän kritiikin vuoksi. Mutta juuri tämän takia koimme mahtavan oopperaelämyksen, koska näkemämme ja varsinkin kuulemamme oli monin verroin parempi kuin Hannu-Ilari Lampilan kritiikin perusteella osasimme odottaa. Lampilan arvostelu ei nyt tätä kirjoitettaessa ole käsillä, mutta hän kritisoi laulajia puutteellisesta ”karaktääristä” ja ”kapuloiden heittämisestä musiikin rattaisiin”. Lampilan mukaan karaktäärin pitää syntyä muustakin kuin rooliasusta.
Mikäli ymmärrän karaktäärin oikein tai ainakin Lampilan kanssa samalla tavalla, niin se tarkoittaa että äänenmuodostuksen (eikä vain puvustuksen ja näyttelemisen) pitää tukea roolihahmon ominaisuuksia ja tilannetta. Lampilan kritiikki on mielestäni aivan liian jyrkkää. Se olisi turhan jyrkkää ammattilaulajienkin osalta, mutta erityisen epäoikeutettua kun on kyse opiskelijoista, olkoonkin että lienevät lähellä valmistumista. Ei siihen voi luottaa, että ammattilaisetkaan onnistuvat karaktäärin luomisessa. Joan Sutherland ja Montserrat Caballe olivat oopperan megatähtiä, joilla ei ole minkäänlaisia näyttelijänlahjoja. Luciano Pavarotti ja Kiri Te Kanawa ovat/olivat gigatähtiä, jotka lauloivat joka roolin samalla äänellä. Pavarottin tekniikka oli ylivertaista, mutta karaktääri oli yksiulotteisen pinnallinen. Jos se sopi roolihahmoon (esim. Mantuan herttua Rigolettossa tai Kustaa Naamiohuveissa), niin Pavarottilla oli karaktääriä, muuten ei. Kiri Te Kanawa taas kuulostaa lähes aina ikäneidolta, jolla on molemmat jalat tukevasti ilmassa. Arabellan rooliin tällainen karaktääri sopii, mutta Ruusuritarin kreivittäreen hän ei osaa luoda syvyyttä.
Aamun työmatkalla päätin kirjoittaa tämän viestin mahdollisimman nopeasti. Jos muistinvaraisesti siteerasin Lampilan kritiikkiä väärin, niin siitä etukäteen pahoitteluni. Pääpointtini ei ollut puuttua Lampilan näkemysten oikeutukseen vaan halusin kehottaa mahdollisimman monia katsomaan Siban Don Giovannia Alminsalissa niin kauan kuin se vielä menee, eli tämän viikon ajan. En usko että tulette pettymään. Näkemys ei ole pelkästään omani, vaan seurueeseeni kuului henkilöitä, jotka käyvät melko säännöllisesti ulkomaillakin oopperamatkoilla.
Mahtaisiko kukaan produktiota lähellä oleva osata vastata seuraavaan. Eikö Siballa ole tuubaa? Sellaista ei eilen näkynyt eikä kuulunut. Don Giovannissahan yksi erikoisuus on, että rummut kuuluvat vain alkusoiton alussa ja sitten niitä säästetäänkin Komtuurin ilmestymiseen asti, minkä vuoksi niiden teho onkin hyvin dramaattinen. Jopa Komtuurin kolkutus oveen hoidetaan tuuballa, mikä saa aikaan pehmeän koputuksen, joka kuulostaa tulevan jostain hyvin kaukaa tai syvältä. (Mainittakoon, että Beethoven lainasi tätä ideaa Eroican surumarssissa, jossa tuuba simuloi pehmustettujen rumpukapuloiden lyöntiä.) Mutta Siban produktiossa tuubaa ei mielestäni ollut, ja rumpuja soitettiin ensimmäisen näytöksen tanssiaiskohtauksessakin, mikä laimentaa niiden tehoa. Ei ole iso asia, eikä ilmeisestikään ainakaan opiskelijoiden vastuulla, mutta ihmettelin vain.
Mikäli ymmärrän karaktäärin oikein tai ainakin Lampilan kanssa samalla tavalla, niin se tarkoittaa että äänenmuodostuksen (eikä vain puvustuksen ja näyttelemisen) pitää tukea roolihahmon ominaisuuksia ja tilannetta. Lampilan kritiikki on mielestäni aivan liian jyrkkää. Se olisi turhan jyrkkää ammattilaulajienkin osalta, mutta erityisen epäoikeutettua kun on kyse opiskelijoista, olkoonkin että lienevät lähellä valmistumista. Ei siihen voi luottaa, että ammattilaisetkaan onnistuvat karaktäärin luomisessa. Joan Sutherland ja Montserrat Caballe olivat oopperan megatähtiä, joilla ei ole minkäänlaisia näyttelijänlahjoja. Luciano Pavarotti ja Kiri Te Kanawa ovat/olivat gigatähtiä, jotka lauloivat joka roolin samalla äänellä. Pavarottin tekniikka oli ylivertaista, mutta karaktääri oli yksiulotteisen pinnallinen. Jos se sopi roolihahmoon (esim. Mantuan herttua Rigolettossa tai Kustaa Naamiohuveissa), niin Pavarottilla oli karaktääriä, muuten ei. Kiri Te Kanawa taas kuulostaa lähes aina ikäneidolta, jolla on molemmat jalat tukevasti ilmassa. Arabellan rooliin tällainen karaktääri sopii, mutta Ruusuritarin kreivittäreen hän ei osaa luoda syvyyttä.
Aamun työmatkalla päätin kirjoittaa tämän viestin mahdollisimman nopeasti. Jos muistinvaraisesti siteerasin Lampilan kritiikkiä väärin, niin siitä etukäteen pahoitteluni. Pääpointtini ei ollut puuttua Lampilan näkemysten oikeutukseen vaan halusin kehottaa mahdollisimman monia katsomaan Siban Don Giovannia Alminsalissa niin kauan kuin se vielä menee, eli tämän viikon ajan. En usko että tulette pettymään. Näkemys ei ole pelkästään omani, vaan seurueeseeni kuului henkilöitä, jotka käyvät melko säännöllisesti ulkomaillakin oopperamatkoilla.
Mahtaisiko kukaan produktiota lähellä oleva osata vastata seuraavaan. Eikö Siballa ole tuubaa? Sellaista ei eilen näkynyt eikä kuulunut. Don Giovannissahan yksi erikoisuus on, että rummut kuuluvat vain alkusoiton alussa ja sitten niitä säästetäänkin Komtuurin ilmestymiseen asti, minkä vuoksi niiden teho onkin hyvin dramaattinen. Jopa Komtuurin kolkutus oveen hoidetaan tuuballa, mikä saa aikaan pehmeän koputuksen, joka kuulostaa tulevan jostain hyvin kaukaa tai syvältä. (Mainittakoon, että Beethoven lainasi tätä ideaa Eroican surumarssissa, jossa tuuba simuloi pehmustettujen rumpukapuloiden lyöntiä.) Mutta Siban produktiossa tuubaa ei mielestäni ollut, ja rumpuja soitettiin ensimmäisen näytöksen tanssiaiskohtauksessakin, mikä laimentaa niiden tehoa. Ei ole iso asia, eikä ilmeisestikään ainakaan opiskelijoiden vastuulla, mutta ihmettelin vain.
Vastaukset 20
Vanhimmat
En ymmärrä miksi vanhaan paskaan jymähtäneet musiikkipiirit hauluavat vuodesta toiseen jauhaa tota vanhaa paskaa, loppuunkaluttua Mozartia. Eikö ne saakelin tunarit keksi mitään uutta tekemistä. Eikö uusia tarinoita synny. Koko ooppera ala on siis kuollut, uponnut epäluovuuden syvään suohon. Voi vielä päätellä, että ooppera on lahjattomien pikkuporvareiden ja nokkavien pelkureiden laji. Koko ala ummehtunut ja jälkeenjäänyt. Epäluovan ja vanhentuneen paskakulttuurin alasajo olisi nyt ainoa viisas teko.
Uskon vahvasti, että Mozartia soitetaan ja lauletaan vielä yli 200 vuoden kuluttuakin.
Enkä pane yhtään vastaan, jos minua ollaan viemässä katsomaan jotain Mozartin oopperaa. Olen nähnyt vasta Taikahuilun (kahdesti) ja tässä puhutun Don Giovannin (joskin eri produktiona).
Sinun näkemyksiesi myötäilijää taas voisi olla vaikea löytää tänä päivänäkin – ja tekstistäsi paistaa läpi se, ettei kirjoittajan elämäntyöstä taideta juuri muistovärssyjä tulla kirjoittamaan.
Katkeroituneen, turhautuneen luuserin hölinää.
Mozartin oopperoista meuhkaaminen on henkistä velttoutta ja älyn rappiota. Nykyisin vain henkisesti kuolleet bolsevikit kuuntelevat Mozartia. Tällainen kulttuuribolsevikki on selainen ihminen, joka vaatii aina muita maksamaan harrastuksensa ja rikoksensa. Bolsevikki esittää moraalisia vaatimuksia, mutta itse paskantaa moraalion päälle, rakentaa rumia taloja, kusee herkimmän ja luovan kulttuurin päälle. Mozart on nyt rappion ja feodaalisen fasismin ääni. Ei muuta. Nykyihmisen pitää suunata uteliasuutensa nykymusiikkiin. Vanha paska saastuttaa ihmisen sielun ja luonnon.
On tainnut mennä Arabellat ja marsalkattaret Sailbadilla sekaisin.
Marsalkatar siis on ikäneito tai kotirouva jolla on jalat tukevasti maassa. Harvalla marsalkattarella kuitenkaan on riittävää aristokraattista glamouria ja itsevarmuutta yhdistyneenä tiettyyn varautuneisuuteen ja ilman sitä rooli ei kertakaikkiaan toimi. Schwarzkopfilla ja juuri Te Kanawalla sitä aristokraattisuutta löytyy. Arabella sensijaan on nuorempi, ailahtelevampi, tunteilevampi jne. nainen jolla on monta kosijaa ja sellaisena rooli tulisi näytellä (muidenkin kuin Mattilan).
Ei ole menneet karaktäärit sekaisin. Arabella odottaa vuodesta toiseen ”sitä oikeaa”, ja samalla hänen nuorempi sisarensa joutuu pukeutumaan pojaksi, koska perheellä ei ole varaa pitää esillä kahta naimaikäistä tytärtä. Marsalkattaren hahmossa sen sijaan on iän tuomaa viisautta, vaikka hän oopperan taustatietojen mukaan onkin vielä suhteellisen nuori, n. 35, jotta hän ymmärtää luopua rakastajastaan Sophien hyväksi. Marsalkatar myös osoittaa erinomaista tilanteentajua ja kykyä käsitellä ensimmäisessä kiusallista maalaisserkkuaan ja poliisia kolmannessa näytöksessä. Minulla on levyllä Kanawan ja Lottin versiot Marsalkattaresta ja Isokosken tulkinnan kävin kuuntelemassa kahdesti. Kanawa oli näistä kolmesta selkeästi pinnallisin, mutta vertailu Lottin ja Isokosken välillä on vaikeampaa kun toisen olen nähnyt livenä ja toisen dvd:ltä.
Näistä kahdesta Straussin roolista marsalkatar siis on perinteisesti se jolla "jalat ovat maassa". Marsalkatarhan on naimisissa oleva yli kolmekymppinen nainen joka ihmettelee jopa ääneen minne tämä muinoin nuori nainen Resi (hän itse siis) on kadonnut ja lisää ironisesti että pian hän olisi peräti vanha rouva, vanha marsalkatar.
Arabella sensijaan on vasta parikymppinen haaveileva tyttö, joka asuu vielä vanhempiensa luona sisarensa kanssa. Kovin montaa vuotta 20 vuotias ei vielä ole odottanut sitä oikeaa, eikä enää joudu odottamaankaan sillä se oikea on jo kaupungissa.
Ikäneidon ote sopii siis Marsalkattareen muttei missään tapauksessa Arabellaan.
Tällä hetkellä saatavilla olevista versioista Te Kanawan marsalkatar Lontoon Covent Gardenista ennenkaikkea on tutustumisen arvoinen esitys ja ainakin siinä laulaja luo läsnäolollaan ja vielä nuorekkaassa kunnossa olevalla äänellään varsin vakuuttavan hahmon. Lottin esityksestä DVDllä ei osaa innostua ja huvikseen kummastelee miten Octavian hänen kaltaiseensa naiseen ylipäätään olisi ihastunut.
Isokoskella taas ei ole tyyppinä karismaa tai glamouria, ainakaan vielä, vaikka laulaa ihan kohtalaisesti, mutta toisaalta eihän mikään estä näitä ominaisuuksia myöhemmälläkään iällä tavoittelemasta.
Tämän keskustelun pointti oli, että karaktäärin vaatiminen vielä opiskelevilta on liian ankaraa, kun siihen eivät pysty monet tunnetut nimetkään. Jatkan tämän pääaiheen ulkopuolista asiaa vain tämän viestin verran, sen jälkeen perustettakoon erillinen ketju, jos tarvetta on.
Kun sanoit, että ”Marsalkatar siis on perinteisesti se jolla jalat ovat maassa” ja minä sanoin että Arabellan roolissa Kanawalla on ”molemmat jalat tukevasti ILMASSA”, niin Kanawan karaktääri sopii nimenomaan Arabellan mutta ei Marsalkattaren rooliin. Q.E.D.
Ja kun sanoit, että ”Ikäneidon ote sopii siis Marsalkattareen muttei missään tapauksessa Arabellaan”, niin olen tästäkin eri mieltä. Absoluuttisella iällä ei ole tässä merkitystä vaan tilanteella. Nykysuomen sanakirjan mukaan ikäneito on naimaton nainen tai vanhapiika, mitä Marsalkatar ei naimissa olevana naisena tietenkään ole. Arabellan iällä, olipa sitten 20 tai 25, ei silläkään ole merkitystä, mutta sillä on, että perheen pitäisi saada Arabella naitettua jotta toista tytärtä ei tarvitsisi enää piilottaa pojan asuun, kun rahat eivät riitä kahden naimaikäisen tyttären vaatettamiseen. Arabellan tilanne on ennen oopperan alkua jatkunut jo sen verran pitkään, että isä on lähettänyt hänen kuvansa armeijakaverilleenkin, mikä todistaa jo epätoivoisesta yrityksestä Arabellan naittamiseksi.
Jokatapauksessa Arabella ei saa olla tai kuulostaa ikääntyvältä neidolta, oli ne jalat sitten ilmassa tai maassa ja tähän otin kantaa, en suinkaan postisi muuhun sisältöön.
Se mitä perhe tekee varmasti tuo surua Arabellalle jonka täytyy toimia perheen kunnian ja ilmeisesti rahallisen tilanteen pelastajana, mutta ikääntyvän naisen käytöksestä ei kyllä voi puhua. Strauss siis kuvasi Arabellan parikymppiseksi nuoreksi ja romanttiseksi naiseksi jolla kosijoita ja haaveita riitti.
Marsalkatar taas on ikääntyvää tyyppiä (ikäneito tai ei) ja tästähän, kuten jo kirjoitin, on viitteitä jo libretossa.
Mitä tulee absoluuttiseen ikään, myös se että Strauss kirjoitti marsalkattaren nimenomaan yli kolmekymppiseksi on jo vihje ikääntymisestä. Tuohon aikaan kolmikymppistä pidettiin jo nuoruutensa parhaan kukoistuksen ohittaneena.
En ole mikään Te kanawa-fani mutta se onko hänellä jalat ilmassa tai maassa taitaa olla katsojan silmissä. Alun sänkykohtauksessa ne jalat pitää kuitenkin olla "ilmassa", eikä marsalkatar myöhemmin saa enää siihen tilaisuuttakaan sillä Octavianille on luvassa nuorempaa ja freesimpää.
Mozartin orkestraatiossa ei Don Giovannissa ole tuubaa (romantiikan ajan lisäys sinfoniaorkesteriin), pasuunat kylläkin perusmiehityksen lisäksi tuomassa tehoa Komtuuri-kohtaukseen. Näin esityksen,hyvähän se oli, en tarkistanut, oliko siellä pasuunoita, mutta olettaisin.
Aivan, tuubaa ei ollut olemassakaan sen paremmin Mozartin kuin Beethoveninkaan orkesterissa.
Don Giovannin pasuunat on kuuluisia: mm. Einstein uskoi, että siinä soivat musiikkikirjallisuuden pelottavimmat pasuunat.
Vielä yksi juttu. Äänenmuodostuksella muodostetaan ääntä, ei mitään roolihahmoja tai karaktäärejä: )
Kuuntelin tarkemmin minulla olevat DG dvd:t. Karajan/Ramey levyllä Komtuurin koputus kuulostaa niin matalalta, että olen kuvitellut siihen vaadittavan tuubaa. Muti/Allen -levyllä ääni on korkeampi ja terävämpi ja voisi olla pasuunakin. Joseph Loseyn filmistä Komtuurin koputus puuttuu ja Leporello vain takoo nyrkeillään pöytää. Yhtenäistä käytäntöä ei siis ole, mutta näistä olen eniten kuunnellut Karajan/Ramey esitystä. Sen sijaan Siban esityksessä Alminsalissa Komtuurin koputus kuulosti siltä kuin postipoika olisi töräyttänyt postitorveen tulonsa merkiksi.
Karajan/Ramey levyllä oleva luultavasti tuuba kuulostaa tulevan jostain syvältä maan alta. Jos siihen on romantiikan kaudella (tai myöhemmin) käytetty tuubaa, ei se mielestäni ole virhe jos se parhaiten ilmentää säveltäjän tarkoituksen. Komtuurin laulu ”ei tarvitse maallista ruokaa, jos syö taivaan ruokaa” on myös kuin toisesta maailmasta (atonaalisen musiikin esiaste, eli 16 tavun fraasissa oktaavin kaikki 12 säveltä). Beethovenin sinfonioitakin on jälkikäteen korjattu esimerkiksi siten, että jos torvien teema toistuu puoli sävelaskelta korkeammalta, niin Beethoven kirjoitti perusteeman torville ja korotetun fagotille, koska sen ajan torvilla ei voinut vaihtaa sävellajia. Nyt molemmat teemat voidaan soittaa torvilla.
Kukaan, siis ei kukaan, niemand, laita Mozart-orkesteriin tuubaa. Jeesus kun nostaa verenpainetta tollanen täydellinen perussivistyksen puute : ) Ja siis vielä Karajan muka tarttumassa tuuban varteen. Kyllä se Karajanin töräys on ihan tavallisesta pasuunasta.
Darius Milhaud löysi DG:n hautausmaakohtauksesta puhtaan 12-sävelrivin, en tiedä kuinka. Toisaalta myös aika tuore Joonas Kokkonen -tutkimus (eka englanninkielinen, en muista tekijää) puhuu Kokkosesta suurenakin atonaalikkona. Kun myllyyn laittaa kaikkien sinfonioiden kaikki nuotit ja pyöritää tarpeeksi, kyllä sieltä atonaalikko löytyy. Ei siis Kokkosen osalta kyllä vakuuttanut tuo.
...suosituksestasi perjantaina. Minullekin tuo produktio kelpasi hyvin, vaikka muutama laulajista oli vielä raakileita. Jäin kaipaamaan erityisesti vahvempaa roolia Don Ottaviolta, koska minulle tuo hahmo on teoksen kulmakivi. Scena ultima olisi voitu myös esittää kokonaan, sillä siihen kuuluu upeaa musiikkia!
Lavastusratkaisujen ja ohjauksen mukanaan tuoma huumori puri hienosti. Ikävä kyllä paikoin nauratti väkisin juuri silloin, kun olisi halunnut keskittyä musikaalisiin kohokohtiin. Orkesteri soitti aika hyvin nuoret oopperalaulajat huomioon ottaen, vaikka monin paikoin orkesterin ulosanti olikin hieman suttuista.
Myös monet upeat aariat kuulostivat olevan jossain määrin haastavia laulajille, mikä ilmeni pieninä laiminlyönteinä yksityiskohdissa kokonaisvaltaisen läpiviemisen tieltä. Korvaani pisti kuitenkin nuorten hieno onnistuminen vaativissa ensemble-numeroissa, mikä antoi ymmärtää, että tekijöillä oli hyvä yhteishenki.
Tarkoitatko siis, että pidät Ottavion aarioista vai tosiaan että hän olisi koko draaman kulmakivi? Vaikea uskoa jälkimmäistä, hän on aika nynny vinkuja, jota Donna Anna määräilee miten haluaa. Mozartilla oli varmaan joku syynsä nimetä teos Don Giovanniksi eikä Don Ottavioksi. Ottaviolla ei ole vahvaa ja selkää karaktääriä teoksessa, toisin kuin itse asiassa kaikilla muilla - jopa Komtuuria myöten. Mutta Ottavion aariat ovat upeita.
Ottavion rooli on selvää aateliston piikittelyä Figaron häiden saaman nuivan vastaanoton jälkeen. DG on Figaroon nähden paljon modernimpi teos sikäli, että useimmat keskushenkilöt esitellään ilman resitatiiveja, mutta aatelismies Ottavio esitellään resitatiivien kautta ja hän (Annan tavoin) laulaa ABA- eli da capo-aarioita, jollaisia Mozartin aikalaiset kuulivat lähinnä hovioopperoissa, mikä sijoittaa Annan ja Ottavion ylhäisaatelistoon. ”Normaali” sankaritenori paljastaisi miekkansa ja ryntäisi puolustamaan rakkaansa kunniaa, mutta Ottavio pyytää ensimmäisessä näytöksessä palvelijoita hakemaan rakkaalleen hajusuolaa ja toisessa kehottaa toisia kuivaamaan Annan kyyneleet. Ottavio on samanlainen impotentti aatelismies kuin Tamino, jolla on jousipyssy mutta ei nuolia.
Miksiköhän ”dalla sua pace” jäi Alminsalissa laulamatta? Ei se minusta vaikeampi ole kuin ”Il mio tesoro”, joka kyllä laulettiin, olkoonkin että vailla mainittavaa menestystä.
että DO on minulle henkilökohtaisesti teoksen musiikillinen kulmakivi. Don Ottavio-hahmon musiikillinen loistokkuus ei suinkaan rajoitu hänen muutamaan koristeelliseen aariaansa, vaan tenorilaulannan lyyrisyys tulee upealla tavalla esiin myös ensemble-numeroissa. Esimerkiksi Donna Annan ja DO:n duetto teoksen alussa sisältää voimakkaan tunnelatauksen, josta Don Ottavion merkitys tasapainottajana on suuri.
Huikeimmillaan DO on kuitenkin toisen näytöksen sekstetossa ja scena ultimassa, jolloin hänen rakkautensa Donna Annaa kohtaan on puettu parhaiten musiikiksi. Mielestäni Mozartin kaunein musiikki miesäänelle on kirjoitettu juuri tenorille: Don Giovanni (Ottavio), Così fan tutte (Ferrando) ja Taikahuilu (Tamino). Tenori edusti Mozartille ns. puhdasta ja uskollista rakkautta.
...meikäläinen tuppaa arvostamaan enemmän väkivallatonta ja hyväsydämistä miestyyppiä (Don Ottavio, Ferrando & Tamino) limaisen, barbaarin ja naisia alistavan äijäfiguurin (Don Giovanni, Figaron kreivi & Osmin) tieltä. Keskustelussamme onkin kyse näkökulmista ja tulkintaeroista, ei absoluuttisesta totuudesta. Mielestäni Mozart hyvänä ihmistuntijana osasi musiikillaan kuvailla erilaisia ihmisiä ja tapahtumia yllättävän laajasti ja monipuolisesti, mikä antaa eri hahmojen käyttäytymiseen liittyvälle tulkinnalle paljon mahdollisuuksia - etenkin, kun musiikin sanoin kuvailematon kauneus asettuu usein ristiriitaan oopperoiden jokseenkin lapsellisten juonenkäänteiden kanssa.
Jos DO on sinulle teoksen musiikillinen kulmakivi, se ei vielä tarkoita että se oikeasti olisi sitä.
Sailbadin analyysi DO:sta opera seria -sankarina on osuva (tosin en usko niinkään ironiaan, mutta serian maaimasta hän tulee). Itse asiassa musiikillisesti DO:n musiikki on muodoltaan vanhakantaista ja hänen gestiikkansa (kuten Sailbad huomautti) myös jostain aivan muusta ulottuvuudesta kuin muu ooppera. Donna Anna on (piilo)hysteerinen, ei niin kovin puhtoinen narttu, mutta ehkä suurin ironia on siinä että DO lallattaa vanhanaikaista ritarillista potaskaa.
DG:n maailmassa DO on niin hahmona kuin musiikiltaan anakronismi, ei suinkaan mikään kulmakivi. Ihan sama mitä hän tekee ensembleissa: sivuhenkilö mikä sivuhenkilö, niin dramaturgisesti kuin musiikiltaan.
Kirjoissa mainitaan, että Mozart sävelsi Prahan ensi-iltaan Don Ottaviolle "Il mio tesoro" -aarian. Wienin ensi-illan laulajalta ei kuviolaulu sujunut, siksi hänelle sävellettiin "Dalla sua pace" -aaria. Se alkuperäinen "il mio tesoro" jäi pois. Eli historiallisesti oikea käytäntö on, että vain toinen aarioista esitetään, se on myöhempien aikojen hömpötystä, että molemmat aariat tehdään. Oli sieltä nyt jätetty Donna Elviraltakin pitkä aaria toisesta näytöksestä pois.
Onneksi me laulajat ei tajuta puoliakaan oopperafanaatikkojen rooli- ja karaktääripinttymistä ja pakkomielteistä. Tulkinta on semmonen kun se on, just sillä hetkellä kun se on ja juuri niiden ihmisten tuottamana, ketkä sattumalta tai kohtalon johdattamina on tuotantoon valittu. Liika yleissivistys on pahasta, jos se johtaa noin vaativaan ja aikaa vievään älylliseen ponnisteluun musiikkia kuunnellessa ja kokonaisvaltaisesta elämyksestä nautittaessa. On se tietysti hyvä, jos joku osaa siirtää perinnetietoa eteenpäin, mutta onneksi ei sopraanon tarvitse vaivata päätään ihan noin pilkkua viilaavilla seikoilla. Kyse on loppujen lopuksi vain lauluista ja laulajista. Mikä tekee koko hommasta kivaa, on, että aina samassa roolissa ei kaavoihin kangistuneesti nähdä stereotyyppistä esitystapaa/juuri oikean ikäistä esittäjää. Ikä on vain numeroita, kalkkikset! Opetelkaa nauttimaan musiikista ilman analysointia, joka heittää kyllä niin yli kuin olla ja voi, tai ostakaa dvd tai levy, jossa on favourite-esittäjänne ja kahtelkaa sitä vaikka lopun ikää, niin ei tarvitse vetää herneitä sieraimiin jos joku vähän poikkeaa muotista! Aamen.