Rakastan paljon avovaimoani. Teen omasta mielestäni paljon asioita hänen eteensä ja yritän parhaani parisuhteessa. Olen aina ollut hänelle uskollinen. Yritän parhaani mukaan hyväksyä hänen huonoja puoliaan ja mukautua niihin sekä ymmärtää häntä asioissa joissa olemme erilaisia. Vaikka avokkini on todella viehättävä ja kokonaisuutena kaunis, on hänessä luonnollisesti heikkojakin puolia ulkonäöllisesti. Nämä ominaisuudet olen hyväksynyt ja olen myös päässyt yli niistä kuuluisista kyllästymisvaiheista ja löytänyt yhä uusia asioita, niin ulkoisia kuin sisäisiäkin ominaisuuksia, joita hänessä rakastaa ja joilla pitää liekkiä yllä.
Olen yrittänyt pitää suhdettamme yllä kaikin tavoin. Täydellinen en ole tekemisissäni ja sanomisissani, mutta parhaani olen yrittänyt ainakin. Ongelmana onkin avovaimoni kylmyys, piittaamattomuus ja arvostuksen puute minua kohtaan. Olen useimmiten pelkkää ilmaa kotona oleessamme. Minulle ei osoiteta huomiota, ei pientä halia tai silitystä edes. Seksiä harrastetaan pari kertaa viikossa, käytännössä yksinomaan oman vonkaukseni ansiosta. Minua on viimeksi haluttu avokin konkreettisesta aloitteesta yli puoli vuotta sitten. Jos yritän aloittaa keskustelua näistä aiheista, tulee useimmiten ensimmäisenä hermostuminen häneltä päin samalla kommentoiden kuinka aina jauhan sitä yhtä ja samaa aihetta ja kuinka olen turhan analyyttinen ihminen. Tästä sitten asia paisuukin yleensä riidan asteelle. Voisin jopa sanoa että ainoa aihe mistä riitaa meillä tulee on tämä kylmyys parisuhteessa. Kylmyyttään avokki perusteleekin usein sillä että se johtuu lukemattomista haavoista mitä hänellä on koska olemme riidelleet. Jos kysyn rakastaako hän minua, niin vastaus on usein "emmätiiä, ehkä aina välillä" -ihan kuin rakkaus olisi jokin on/off -kytkin. Kihloissakin olemme vain puolittain. Avokki ei halua pitää sormusta, minä pidän. Syyksi hän sanoo ettei tunnu oikealta juuri tässä vaikeassa tilanteessa mikä meillä on.
Tiedän etten voi elää loppuelämääni siten, että minua kohtaan ei tunneta rakkautta ja minua ei nähdä miehenä saati tunneta seksimielessä haluttavana ja himoittavana. Tiedän että asiaan vaikuttaa toki se, että avokilla on töissä kova kiire ja hurjat paineet. En vain haluaisi olla se roskasäkki, johon kaikki stressi kaatuu (olettaen että ongelman ydin on työkiireet). Tuntuu myös siltä, että avokkini pitää kaikkia hyviä puoliani itsestäänselvyyksinä, kuten uskollisuuteeni viitaten: "pyh, sehän nyt on vain itsestäänselvyys". Tuntuu myös siltä ettei avokkini edes arvosta mitään romanttisia asioita mistä oletettavasti kaikki naiset tykkäävät yli kaiken. Hän on ehkä vain niin tottunut niihin ettei enää tunnu miltään. Olen myös koittanut olla tarkoituksella passiivinen (=lähinnä samanlainen kuin hän). Lopulta olen huomannut, ettei asia ole auttanut yhtään ja olen kysynyt miksi hän ei huomioi minua. Tällöin selitys on ollut että ei hän ole uskaltanut lähestyä koska olen ollut niin passiivinen (yhtä vähänhän lähestyy vaikka olisin aktiivinenkin, useimmiten tulee vain "mee pois" tai "älä hiplaa").
Mikä siis neuvoksi? Itse olen hyvännäköinen, kysytty, haluttu, koulutettu, sosiaalinen, keskustelutaitoinen, hyvässä ammatissa, kunnianhimoinen, romanttinen, uskollinen ja perinteisiä arvoja vaaliva. Ei itselläni olisi vaikeuksia löytää toista naista rinnalle jos eroaisin nykyisestä. Samaa voisi sanoa avokistani, erittäin haluttu on hänkin, ehkä vielä minuakin enemmän. En sitten tiedä onko juuri tämä saanut kaiken aikaan. Vaikea kai arvostaa kun koko ajan tietää että uutta ja kiinnostavaa olisi tarjolla jos nykyinen suhde ei kiinnostaisikaan enää.
Mainittakoon että olemme vajaat kolmekymppisiä ja ollaan seurusteltu yhteensä 7v ajan. Sekin pitää mainita, että avokillani ei siis ole ketään toista miestä. En oikein edes tajua mikä tässä mättää lopulta. Ehkä avokkini ei vain näe minua tarpeeksi tasokkaana loppujen lopuksi ja haikailee jotain parempaa. Jokin syy toisaalta siinäkin on oltava ettei hän ole jo eronnut minusta vaan jatkaa vaan. Olen vain itse niin ahdistunut tästä tilanteesta ettei normaalista elämisestä meinaa tulla mitään. jos yritän puhua erosta, niin toinen ryhtyykin kilpasille kanssani todeten, että "selvä" tai "ok, jos näin haluat". Periaatteessa haluaisinkin erota. Tässä tilanteessa ollessani ei minulla ole mahdollisuuksia saada ketään toistakaan itsestäni vakavassa mielessä kiinnostuneeksi, ei tietänkään. Olen siis kuin vankilassa. toisaalta haluaisin todella että asiat paranisivat suhteessa ja avokistani tulisi taas rakastava ja aktiivinen osapuoli. Se olisi onneni täyttymys.
Olisiko ideoita miten asiaa pitäisi hoitaa? En varmaan enää jaksa tätä kovin kauaa että en tunne itseäni mieheksi. Avokkini on usein sanonut, että kaikki on vain minusta kiinni ja minun on muututtava.
Olen yrittänyt pitää suhdettamme yllä kaikin tavoin. Täydellinen en ole tekemisissäni ja sanomisissani, mutta parhaani olen yrittänyt ainakin. Ongelmana onkin avovaimoni kylmyys, piittaamattomuus ja arvostuksen puute minua kohtaan. Olen useimmiten pelkkää ilmaa kotona oleessamme. Minulle ei osoiteta huomiota, ei pientä halia tai silitystä edes. Seksiä harrastetaan pari kertaa viikossa, käytännössä yksinomaan oman vonkaukseni ansiosta. Minua on viimeksi haluttu avokin konkreettisesta aloitteesta yli puoli vuotta sitten. Jos yritän aloittaa keskustelua näistä aiheista, tulee useimmiten ensimmäisenä hermostuminen häneltä päin samalla kommentoiden kuinka aina jauhan sitä yhtä ja samaa aihetta ja kuinka olen turhan analyyttinen ihminen. Tästä sitten asia paisuukin yleensä riidan asteelle. Voisin jopa sanoa että ainoa aihe mistä riitaa meillä tulee on tämä kylmyys parisuhteessa. Kylmyyttään avokki perusteleekin usein sillä että se johtuu lukemattomista haavoista mitä hänellä on koska olemme riidelleet. Jos kysyn rakastaako hän minua, niin vastaus on usein "emmätiiä, ehkä aina välillä" -ihan kuin rakkaus olisi jokin on/off -kytkin. Kihloissakin olemme vain puolittain. Avokki ei halua pitää sormusta, minä pidän. Syyksi hän sanoo ettei tunnu oikealta juuri tässä vaikeassa tilanteessa mikä meillä on.
Tiedän etten voi elää loppuelämääni siten, että minua kohtaan ei tunneta rakkautta ja minua ei nähdä miehenä saati tunneta seksimielessä haluttavana ja himoittavana. Tiedän että asiaan vaikuttaa toki se, että avokilla on töissä kova kiire ja hurjat paineet. En vain haluaisi olla se roskasäkki, johon kaikki stressi kaatuu (olettaen että ongelman ydin on työkiireet). Tuntuu myös siltä, että avokkini pitää kaikkia hyviä puoliani itsestäänselvyyksinä, kuten uskollisuuteeni viitaten: "pyh, sehän nyt on vain itsestäänselvyys". Tuntuu myös siltä ettei avokkini edes arvosta mitään romanttisia asioita mistä oletettavasti kaikki naiset tykkäävät yli kaiken. Hän on ehkä vain niin tottunut niihin ettei enää tunnu miltään. Olen myös koittanut olla tarkoituksella passiivinen (=lähinnä samanlainen kuin hän). Lopulta olen huomannut, ettei asia ole auttanut yhtään ja olen kysynyt miksi hän ei huomioi minua. Tällöin selitys on ollut että ei hän ole uskaltanut lähestyä koska olen ollut niin passiivinen (yhtä vähänhän lähestyy vaikka olisin aktiivinenkin, useimmiten tulee vain "mee pois" tai "älä hiplaa").
Mikä siis neuvoksi? Itse olen hyvännäköinen, kysytty, haluttu, koulutettu, sosiaalinen, keskustelutaitoinen, hyvässä ammatissa, kunnianhimoinen, romanttinen, uskollinen ja perinteisiä arvoja vaaliva. Ei itselläni olisi vaikeuksia löytää toista naista rinnalle jos eroaisin nykyisestä. Samaa voisi sanoa avokistani, erittäin haluttu on hänkin, ehkä vielä minuakin enemmän. En sitten tiedä onko juuri tämä saanut kaiken aikaan. Vaikea kai arvostaa kun koko ajan tietää että uutta ja kiinnostavaa olisi tarjolla jos nykyinen suhde ei kiinnostaisikaan enää.
Mainittakoon että olemme vajaat kolmekymppisiä ja ollaan seurusteltu yhteensä 7v ajan. Sekin pitää mainita, että avokillani ei siis ole ketään toista miestä. En oikein edes tajua mikä tässä mättää lopulta. Ehkä avokkini ei vain näe minua tarpeeksi tasokkaana loppujen lopuksi ja haikailee jotain parempaa. Jokin syy toisaalta siinäkin on oltava ettei hän ole jo eronnut minusta vaan jatkaa vaan. Olen vain itse niin ahdistunut tästä tilanteesta ettei normaalista elämisestä meinaa tulla mitään. jos yritän puhua erosta, niin toinen ryhtyykin kilpasille kanssani todeten, että "selvä" tai "ok, jos näin haluat". Periaatteessa haluaisinkin erota. Tässä tilanteessa ollessani ei minulla ole mahdollisuuksia saada ketään toistakaan itsestäni vakavassa mielessä kiinnostuneeksi, ei tietänkään. Olen siis kuin vankilassa. toisaalta haluaisin todella että asiat paranisivat suhteessa ja avokistani tulisi taas rakastava ja aktiivinen osapuoli. Se olisi onneni täyttymys.
Olisiko ideoita miten asiaa pitäisi hoitaa? En varmaan enää jaksa tätä kovin kauaa että en tunne itseäni mieheksi. Avokkini on usein sanonut, että kaikki on vain minusta kiinni ja minun on muututtava.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Ensin ajattelin että tuo voisi olla oman mieheni kirjoittamaan mutta ei se ollutkaan.
Meillä ei ole koskaan riidelty, mies on kyllä joskus yrittänyt, ja onnistunutkin siinä määrin että olen räjähtänyt ja huutanut hänelle takaisin, mutta mitään tolkkua asioihin ei ole noin tullut.
Syy kylmyyteeni ja puhumattomuuteeni on siinä että miehen sanomat asiat ovat ihan oikeasti alkaneet vaivaamaan minua. Ensin se oli viatonta kommentointia "voisit hiukan pitää huolta kunnostasi" (joka on aika oudosti sanottu kroonisesti hermo- ja selkäsairaalle ihmiselle), sitten kommentointiinkin jo ihan huomaamatta toisen puhetyyliä, sitten haukuttiinkin jo meikkaustyyli ja muu ulkoinen olemus.
Mieheni ei edes tajua että on loukannut minua törkeästi VAIKKA olenkin sanonut sen hänelle ihan suoraan (-Sulla EI OLE oikeutta puuttua mun henkilökohtaisiin asioihin, sä rakastuit muhun juuri tällaisena ja muuksi mä en muutu!). Asiasta en ala riitelemään mutta selväksi olen sen kyllä tehnyt että olen loukkaantunut. Nyt tilanne on jatkunut jo niin pitkään että varmana kohta kukaan ei enää edes muista miksi ollaan mykkiä molemmat.
Mieheni töistään stressaantuneena sitten näyttää entistä vittuuntuneempaa naamaa ja tässäpä sitä ollaan, kenelläkään ei ole enää mukavaa.
Jos tuon vyyhdin saisi edes jotenkin aukeamaan, edes isolla mehevällä riidalla. Saisipahan sanottua ne sanomatta jääneet sanat ja itkettyä pahan olon pois.
Entäs jos yrittäisit vaikka urkkia avokkisi ystävältä jos hän sattuisi tietämään mistä tämä kylmyys johtuu. Siis jos et saa naistasi itse avautumaan. Tai lyöt nyrkin pöytään ja sanot että tämä tilanne PRKL selvitetään nyt tai menee lusikat jakoon.
Voisiko kysyä lahtisikö toinen parisuhdeterapiaan?
Kiitoksia vastauksista. Unohdin tuossa mainita, että ollan tosiaan sellaisessa parisuhdeterapiassa jo käytykin monta kertaa. Asia vain ei ota edetäkseen, kun toine puoli vain jauhaa sitä samaa kuinka kaikki ahdistaa häntä parisuhteessa mutta sinänsä erotakaan ei halua -ainakaan juuri tässä ja nyt. Itseni puolelta huomaan puhuvani koko ajan vain sitä kuinka pahalta kylmyys ja mitätöinti tuntuu, oli se oikeutettua avokkini puolelta tai ei.
Positiivista sinänsä on, että avokki suostuu (minun kustannuksellani) käymään tuolla terapiassa. En vain ymmärrä koko tilannetta, eli jos ei ole kiinnostusta, himoa ja intohimoa toista kohtaan vaan päivästä toiseen joudun mitätöidyksi ja laiminlyödyksi, niin miksi olla parisuhteessa avokkini näkökulmasta?
Olen ihan tosissani alkanut miettiä eroa siksi että ansaitsen tulla hyväksytyksi ja halutuksi vastakkaisen sukupuolen taholta. kuten sanottu, omat avut ovat kelpo tasoa. Ei siis tuota ongelmia se, että kukaan vastakkaisen sukupuolen edustaja ei olisi minusta kiinnostunut. Rohkenisin jopa väittää, että useimmat naiset tavallaan unelmoivat itseni kaltaisesta rehellisestä ja mukiinmenevästä ihmisestä. Myös naispuoliset kaverini (ovat ihan kavereita aina olleet ja seurustelevat kukin tahoillaan) kovasti vannovat että itselläni ei todellakaan ole hätäpäivää missään muodossa :) Mutta silti ahdistaa...
Tuota ahdistusta ei muuten yhtään lievennä sekään, että tiedän painostavani avokkiani tuon aktiivisuusasian suhteen jatkuvalla syötöllä, siihen kun ei välttämättä paljoa vaadita. Pelkkä sanonta "rakastan sua" on jo sellainen, että se ahdistaa avokkiani, siihen kun kuuluu yleensä vastata "mäkin sua", ja sitä hän ei halua / voi sanoa...
Kaikista eniten kuitenkin haluaisin, että kaikki kääntyisi hyvin nykyisessä suhteessani. Alkaa vain usko loppua. En tiedä mitä tehdä.
Elämä vaatii joskus kovankin repäisyn, milloin revimme itsemme irti huonosta työstä, milloin tylsästä kaveripiiristä ja milloin pitkästä parisuhteesta. Jälkikäteen sitä vaan huomaa miten helpottavaa se vaikean ratkaisun tekeminen on.
Usein ulkopuolinen ihminen joka teidät tuntee voi nähdä asian selkeämmin. Hän on voinut jo pitkään ihmetellä miksi edes olette yhdessä.
Ajattelepas elämää sellaisen naisen kanssa joka ihan oikeasti onnellisena ja vilpittömänä hymyilee joka kerta sinut nähdessään, joka aina ohikulkiessaan hipaisee olkapäätäsi, nipistää sinua salaa takapuolesta ja kuiskaa korvaasi hassuja sanoja IHAN VAAN SIKSI KOSKA HÄN HALUAA OLLA KANSSASI! Sinulla voi olla sellainen, mutta voiko tämä nykyinen enää muuttua siksi?
Omassa kaveripiirissäni tällainen pariskunta löytyy, molemmat ovat aivan mahdottoman ihania ja herttaisia ihmisiä, mutta naista sen kun vaan ahdistaa kaikenmaailman kynttiläillalliset ja hieronnat mitä mies aina tarjoaa... Voih, teidänlaisenne miehet menevät ihan hukkaan väärissä käsissä. :)
on selvä homma. Avokkisi odottaa että löytää paremman ja vaihtaa sitten. Lämpimästi suosittelen erillään asumista tai lopullista eroa.
Sinä, eikä kukaan muukaan ole ansainnut tuollaista. Hän pitää sinua itsestään selvyytenä jota kukaan ihminen ei ole.
Avokkisi silmät aukeavat erillään asumisen myötä. Joko hän haluaa jatkaa kanssasi tai ei. Se selviää vain muuttamalla pois. Tuo nykyinen tilanne päättyy ennenpitkään siihen että avokkisi jättää sinut ja syyttää että se on sinun syysi. Nimimerkillä kokemusta on.
Yleisesti kuvio menee niin että jos mies jättää ja jossain vaiheessa löytää uuden, hän on sika ja ajattelee vain munallansa. Jos nainen jättää niin hän on sankari jolla on munaa irtautua epätyydyttävästä suhteesta ja ansaitsee aplodit.
(näin kärjistetysti)
No, enpä nyt ensi sijassa kehottaisi eroamaan tai sanoisi, ettei naisesi ansaitse sinua. Kysyit miksi naisesi on kylmä, mutta kirjoitat ensimmäisessä viestissäsi: "Kylmyyttään avokki perusteleekin usein sillä että se johtuu lukemattomista haavoista mitä hänellä on koska olemme riidelleet." Mikset usko sitä, mitä hän sanoo? En tiedä, miten ja mistä riitelette, mutta kunnioita myös hänen tunteitaan. Jos hän sanoo, että hänellä on lukemattomia haavoja riitojenne johdosta, niin näin ilmeisesti on? Naiset ovat aika herkkiä kapistuksia ja saatamme muistaa pahat sanat/teot pitkienkin aikojen jälkeen, valitettavasti...
Koska teidän ongelmat liittyvät jollain lailla läheisyyteen, niin pohtisin onko tällä alueella tapahtunut jotain, mikä loukkaa/on loukannut naista? Onko avokkisi tyytyväinen seksielämäänne? Jollei ole, niin ei silloin ole paljon seksihalujakaan. Tuskin hän kuitenkaan kanssasi olisi, jollei sinusta välittäisi. Kuuntele mitä hän oikeasti sanoo syyksi kylmyyteensä. Sinulla on tietysti lupa kysyä ja hänen velvollisuutensa on kyllä vastata ja siten kantaa kortensa kekoon yhteisessä ongelmassanne.
Hieman häiritsi viestissäsi tuo oman kelpoisuutesi mainitseminen useaan otteeseen; näin varmasti on, mutta varmasti rakkauden teoilla on enemmän merkitystä naisellesi, kuin sillä, oletko koulutettu tai hyvännäköinen.. Niillä ei kai pääse alkuihastusta pidemmälle. Keskittykää oikeasti kuuntelemaan toisianne, avokkisi voi olla aivan yhtä pahoinvoiva kuin sinäkin.
Osuit asian ytimeen. Eli tästä monista riidoista tulleista haavoista onkin kysymys. Olemme molemmat kyllä onnistuneet loukkaamaan ja satuttamaan toisiamme hyvin tehokkaasti. Kai se on vain (ainakin osittain) sitä kun kaksi verbaalisti lahjakasta ihmistä asuu saman katon alla jne. Myös siitä on ollut monesti kysymys että riidat ovat olleet aika eläimellisiä, ollaan siis pistetty toinen toisiamme lyttyyn ihan huolella henkisellä tasolla.
Se mikä tässä on kuitenkin pointtina on siinä, että ne vanhat asiat ohjaavat avokkia koko ajan. Hän on kuin oman suhteensa menneisyyden vanki eikä pääse siitä ulos mitenkään. Olen yrittänyt olla rakentava keskusteluissa mutta yleensä kaikki keskustelut tyssäävät alkuunsa siihen että jauhan sitä yhtä ja samaa vanhaa. Yleisestikin voisi sanoa, että oli riita iso tai pieni, on avokkini hyvin vaikea nähdä omia virheitään tai sitä miten pahasti on minua satuttanut, vaan onnistuu aina perustelemaan omat sanomisensa ja tekonsa oikeutetuiksi ja mitättömiksi samalla kun minun tekoset, eleet tai sanat saavat tähtiteiteelliset mittasuhteet.
En sitten tiedä onko kaiken takana erilaiset perhetaustat. Avokkini vanhemmat ovat hyvin viileissä väleissä keskenään (eivät silti ole eronneet) ja äiti on selkesti hallitseva ja määräävä osapuoli perheessä. Minulla taas isä on selkeä perheen pää (ainakin taloudellisissa asioissa), mutta vanhemmat ovat onnellisia ja kohtelevat toisiaan tasapuolisesti.
Seksiin avokkini on ollut oikein tyytyväinen tässä vuosien kuluessa. Tiedän olevani oikein hyvä siinä asiassa, joskin koko homma on mennyt ihan surkeaksi räpellykseksi näiden ongelmien myötä. Se on tyhmää, kun olen yrittänyt keskustella haluttomuudesta ja passiivisuudesta ja esittänyt toiveitani aktiivisuudesta aloitekyvystä (muussakin kuin seksiin viittaavassa) huomioinnissa, olen saanut lähinnä vastaukseksi että "tosielämä kun ei ole mitään elokuvaa, herää jo tähän maailmaan" ja "ei naiset tosielämässä aloitetta tee tai huomiota osoita". Minun mitätöintiä siis.
Tuntuu erityisen pahalta kun suhde junnaa paikallaan kuopassa eikä tunnu siltä että avokillani olisi mitään OMIA haluja saada asioita eteenpäin. Sekin sattuu, että ne monet romanttiset eleet ja teot eivät juuri liikuta avokkini mieltä tai saa positiivista aikaan. Ehkä hän on vain tottunut liikaa niihin eikä ole enää mihinkään alle 500e maksavaan tekoon tyytyväinen. Asiaa ei auta yhtään se että hänellä kyllä riittäisi varakkaammissa piireissä kysyntää vaikka heti paikalla jolloin häneen kyllä panostettaisiin kaikki romanttinen maan ja taivaan väliltä. Hän joskus lipasuttaakin vahingossa (esim. jonkun pienen kinan keskellä) etä hän kyllä tietää niin paljon parempaakin kuin minä.
En enää tiedä mitä romanttista tms voisin tehdä jotta avokkini huomaisi miten paljon edes yritän. Tuntuu että kaikki voitava on jo tehty ja koettu. Kuten hän itse joskus on sanonut usemapaan otteeseen: "Mikään ei tunnu miltään". Olisiko ideoita?
Pystyisikö naisesi jättämään vanhan taakse, loukkaukset. Ajan kanssa, puhdas päöytä -ei menneisyyttä roikkumassa. Jos puhuisitte. Saisitteko riitoihin rakentavamman tavan. Voisiko hän saavuttaa luottamuksen taas.
"Asiaa ei auta yhtään se että hänellä kyllä riittäisi varakkaammissa piireissä kysyntää vaikka heti paikalla jolloin häneen kyllä panostettaisiin kaikki romanttinen maan ja taivaan väliltä. Hän joskus lipasuttaakin vahingossa (esim. jonkun pienen kinan keskellä) etä hän kyllä tietää niin paljon parempaakin kuin minä."
Varakkaammissa piireissä? Elättekö tosiaan noin pinnallisessa maailmassa? Missä henkinen pääoma? Etkö voisi kokea itseäsi vähän paremmaksi?
"Ehkä hän on vain tottunut liikaa niihin eikä ole enää mihinkään alle 500e maksavaan tekoon tyytyväinen."
En ole koskaan saanut miehiltä mitään, paitsi pas'aa. Olisin pieneenkin tyytyväinen. Rahalla et voi osataa toista.
Oletko liian aulis ylipäätään, liian lämmin, tai painostava? Älä ole!
Juuri näin, osuit mielestäni olennaisiin asioihin.
"Pystyisikö naisesi jättämään vanhan taakse, loukkaukset. Ajan kanssa, puhdas päöytä -ei menneisyyttä roikkumassa. Jos puhuisitte. Saisitteko riitoihin rakentavamman tavan. Voisiko hän saavuttaa luottamuksen taas."
- Tähän pyrinkin, mutta vaikealta se vain tuntuu... Luottamusta olen kyllä pystynyt ja pyrkinyt tarjoamaan vaikka kuinka.
"Varakkaammissa piireissä? Elättekö tosiaan noin pinnallisessa maailmassa? Missä henkinen pääoma? Etkö voisi kokea itseäsi vähän paremmaksi?"
- Itselläni on asiat taloudellisessa mielessä hyvin. Ne ovat lisäksi paremmin kuin toisella puoliskolla vaikka hänelläkään ei valittamista. Olen silti kuitenkin ns. tavallisessa tuloluokassa, en missään ökykategoriassa. On siis naisena huomattavasti helpompi olla jos on yksi riidanaihe vähemmän eli raha. Toinen puolisko ei oikein tunnu arvostavan sitä että huolellisuus raha-asioissa ja hankinnoissa ei ole sama asia kuin pikkutarkkuus. Jos taas olisin hyvin rikas, ei rahasta tarvitsisi riidellä koska maksaisin aivan kaiken anyway ja kaikesta kalliista, romantisesta tekemisestä ei olisi pulaa. Toisaalta ei avokki mikään rahan perässä juoksija asian varsinaisessa merkityksessä ole. Joskus on ilmennyt nurinaa siitä että vertaa minua kaveriensa poikaystäviin jotka maksavat kaiken ja ostavat koko ajan lahjoja.
"En ole koskaan saanut miehiltä mitään, paitsi pas'aa. Olisin pieneenkin tyytyväinen. Rahalla et voi osataa toista."
- Tätä itse toivoisin, siis sitä että avokki osaisi antaa arvoa pienille kauniille, romanttisille ja kivoille asioille. Ennen osasi, nykyään on vähän niin ja näin. Tuntuu ettei mikään sykähdytä kovin paljoa. Tai sitten se vain ei enää näy ulospäin tai on hautautunut yleisen tyytymättömyyden alle.
"Oletko liian aulis ylipäätään, liian lämmin, tai painostava? Älä ole!"
- Olen, olen ja olen. Toisaalta jos lakkaan olemasta, syyttää toinen puolisko minua siitä että ei ole uskaltanut lähestyä minua koska olen niin pinna kireällä ja etäinen (kun kysyn mikä mättää / miksi on passiivinen minua kohtaan edelleen).
Ei ole helppoa rakastaa...
"Kai se on vain (ainakin osittain) sitä kun kaksi verbaalisti lahjakasta ihmistä asuu saman katon alla jne. Myös siitä on ollut monesti kysymys että riidat ovat olleet aika eläimellisiä, ollaan siis pistetty toinen toisiamme lyttyyn ihan huolella henkisellä tasolla."
Verbaalinen lahjakkuus ja julma tapa riidellä eivät ole millään tavoin liitoksissa toisiinsa. Ei missään mielessä, koskaan.
Miksi ette osaa riidellä reilusti? Mielestäni yksi parisuhteen kulmakivistä on se, että arvostetaan ja kunnioitetaan toista niin paljon, ettei epäkunnioittavasti, alentavasti ja loukkaavasti puhuta -edes riidellessä ja etenkään jos sanomisia ei tarkoiteta! Mieheni ei ole koskaan haistattanut minulle tai saanut minua riidankaan aikana tuntemaan itseäni niin arvottomaksi että niskaani saisi sysätä mitä vain. Kuinka voisin luottaa koskaan henkisellä tasolla sellaiseen mieheen joka lyö lyötyä ja tekee kaikkensa että "voittaa riidan" solvaamalla huolellisesti kaikella mitä mieleen tulee?? Kuinka voisin luottaa siihen että olisin sellaisen miehen seurassa koskaan turvassa?!
"ollaan siis pistetty toinen toisiamme lyttyyn ihan huolella henkisellä tasolla."
Jos annat itsellesi niinkin 'verbaalisena' ja 'fiksuna' ihmisenä luvan toimia noin, häpeä. Ehkä et olekaan niin ihmeellinen kuin kuvittelet. Ei ihme että naisystävälläsi on paha olla kanssasi kun hän ei voi luottaa siihen että mies joka väittää rakastavansa ei suojelekaan TURHALTA mielipahalta. Ei hänkään sen reilummin riitele, mutta jos lähdetään etsimään syitä siihen mikä kumppaniasi vaivaa, ei ole vaikea ymmärtää mistä kaikki johtuu. Ei sanottuja asioita niin vain voi unohtaa jos naisystäväsi ei ymmärrä mistä ne ovat saaneet alkunsa.
Verbaalinen lahjakkuus ja "eläimelliset riidat" eivät kulje käsikädessä toistensa kanssa missään määrin. Typeryys sekä kunnioituksen ja arvostuksen puute sen sijaan kyllä.
Raivostuttavaa!
Olet aivan oikeassa osassa asioita. Se että on ollut varsin ikäviä riitoja ei ole tosiaan mikään kehuttava tai kiva asia. Siinä on kuitenkin hyvä muistaa se, että se ikävä riitely on ollut ehdottomasti molemminpuolista, ei siis missään tapauksessa vain minun puoleltani. Ihmettelen sitä mistä sait mieleesi että minä olisin se yksinoikeutettu? Tietty hieman subjektiivinen mielipide, mutta väittäisin asian olevan jopa osittain päinvastoin meidän tapauksessa.
Siinä mielessä olen eri mieltä kanssasi asiasta, että ihminen, joka on verbaalisti lahjakas (puhekykyinen ja -taitoinen, sanavalmis, tilannetajuinen. Tarkoititko itse tätä?) onnistuu kyllä helposti satuttamaan toista koska osaa valita "oikeat" sanat. Kun sellaisia ihmisiä on kaksi kappaletta napit vastakkain, syntyy helposti titaanien kaksinkamppailu, jossa kumpikaan ei luovuta. Tämä taas saa paljon pahaa aikaan. Helppo verrata esimerkiksi tilanteeseen, missä toinen osapuoli on hyvin huono ilmaisemaan itseään. Tällöin verbaalisti lahjakkaampi kumppani päihittää toisen riidassa koska toisella on jauhot suussa. Sitä kutsutaan jopa tossun alle laittamiseksi jos olen oikein ymmärtänyt. Ei sekään hyvä ole. Rohkenisin jopa väittää lukeneeni jostain, että tässä kohtaa on monella miehellä nyrkki heilahtanut. Kun sanat eivät enää riitä...
Se mikä on hyvä asia on siinä että olemme kyllä kehittyneet valtavasti noista ikävistä riidoista. Olemme siis oppineet välttämään niitä. Tässä mielessä aiemmin mainitsemastani parisuhdeterapiasta on ollutkin apua. Sen ansiosta mm. avokkini on ymmärtänyt paremmin, että se mitä hän on minulle laukonut, on oikeasti satuttanut minua pahasti. Ja päinvastoin tietysti myös.
Ongelma meillä on tosiaan tällä hetkellä tuo kylmyys ja passiivisuus avokin puolelta. Hyvää on että edistystä on tapahtunut tuon riitelyn suhteen eli on muuttunut sivistyneemmäksi ja muutenkin vähentynyt. Kunpa vain muutenkin mentäisiin kohti parempaa. Se tässä juuri turhauttaakin kun itse pistää kaiken likoon minkä pystyy ja huomaa että toista ei asia kiinnosta samalla tavalla. Pakko toki todeta että tällä hetkellä työtilanne on ainakin avokillani niin hektinen, että se taitaa vaikuttaa parisuhdepuolellakin paljon juuri nyt. Tuskin 12h päivät millekään suhteelle hyvää tekevät. Ei vaan huvittaisi olla se roskasäkki tässä asiassa.
Miksi miehestä tehdään usein se ainut syyllinen? Tätä en ymmärrä...
Ensinnäkin, EN ole ollut sitä mieltä että olet ainoa joka tekee väärin (sanoinkin aiemmassa viestissäni ettei naisystäväsikään reilusti taistele). Minä EN tee sinusta syntipukkia joka on vastuussa kaikesta pahasta. Se mitä teen on herättää sinut huomaamaan OMA VASTUUSI siitä että tilanne on päässyt noin pahaan pisteeseen kuin teillä. Kumppanisi kohtelee sinua aivan yhtä huonosti kuin sinä häntä, mutta se ei poista sitä faktaa että MYÖS sinä teet auttamattomasti väärin.
Ihmettelit nimenomaan sitä mikä naistasi vaivaa -Miksi hän sanoo että vanhat asiat häiritsee. Minä annoin siihen vastauksen kertomalla että häntä häiritsee puhtaasti se, ettei hän voi luottaa sinuun siinä suhteessa ettet satuttaisi aiheettomasti esim. juuri riitatilanteessa. Häntä vaivaa se ettei hän ole kanssasi henkisellä tasolla turvassa. Poissulkematta sitä että hänkin todellakin tekee väärin myös. Asiat joita hän sanoo eivät ilmeisesti vaivaa sinua riidan jälkeen, mutta häntä ne vaivaavat ja siksi sinun on kohdattava tosiasiat ja otettavaa vastuu OMISTA sanomisistasi ja tekemisistäsi.
Ongelman lähtökohta puolisosi näkökulmasta on juuri se mitä sinä olet sanonut tai tehnyt.
Et ole yksinoikeutettu, mutta sen ei silti pitäisi olla sinulle peruste, oikeutus, hyökätä avoimesti vastaan ihmistä jonka sanot olevasi itsellesi se tärkein. Teidän riitelynne on puhtaasti julmaa. Kuinka toisiaan rakastavat voivat toimia niin kuin te toimitte (ensisijaisesti riitatilanteissa)??
Verbaalisen lahjakkuuden käsitän aivan kuten sinäkin sen kuvailit. Mutta on todella kypsymätöntä, edesvastuutonta ja typerää käyttää sitä hyväkseen riitatilanteessa. Riitanne rankkuus ei johdu siitä että olette verbaalisesti lahjakkaita vaan siitä että sokeasti käytätte omahyväisesti loukkaavimpia sanoja hyväksenne. Eivät läheskään kaikki verbaalisesti lahjakkaat ihmiset riitele kuin eläimet päämääränään loukata enemmän. Eivät verbaalisesti lahjakkaat ihmiset käytä verbaalisuuttaan saadakseen aikaan pahaa elleivät he ole kypsymättömiä ja halua osoittaa sitä ettei toisella ole (riitatilanteessa) arvoa minkään vertaa. Mikä oikeuttaa teidät, mutta ennen kaikkea kohdallasi sinut vetämään kaiken loan riitoihin mukaan?? Saman kysyisin puolisoltasi jos vain voisin. MOLEMMILTA kysyisin myös henk.koht. sitä, Miksi haluat loukata itsellesi rakkainta(?) ihmistä niin pahasti kuin teet?? En minä uskoisi miestä joka riidan jälkeen pyytää anteeksi sanomisiaan asioita ja sanoo 'vilpittömästi' rakastavansa ja arvostavansa, pitävänsä tärkeämpänä kuin mitään. Miksi tietoisesti satutat jos arvostat ja rakastat?? Kumppanisi tekee näin myös, en kiellä sitä, mutta ihmettelen omia motiivejasi. Miksi satutat jos väität rakastavasi?
Riitojen pyrkimys ei ole päihittää toista siinä kumpi sinkoilee loukkauksia enemmän tai paremmin! Riitely ei ole kilpailua siitä kumpi on etevämpi, enemmän "oikeassa" tai kumpi jää auttamattomasti tossun alle. Olet aivan hakoteillä jos uskallat todella väittää näin (kuten kirjoituksestasi voi selvästi ymmärtää). Reiluun riitelyyn ei tuoda mukaan mitään ylimääräistä. Siinä riidellään (mieluummin keskustellaan) puhtaasti ja pelkästään asiasta joka on pöydällä, ja tunteista mitä se herättää -teissä molemmissa. Riidassa ei tarvitse, EIKÄ PIDÄ, mennä henkilökohtaisuuksiin tai loukata toista.
Jos puolisoaan arvostaa ja rakastaa oikeasti, silloin hänelle ei voi puhua niin kuin hän ei olisi sinulle mitään. Et voi sysätä kaikkea lokaa hänen niskaansa oikeuttaen sitä sillä että "satun vain olemaan verbaalisesti lahjakas ihminen ja kun toinen on samanlainen, on pakko pistää kaikki peliin toisen lannistamiseksi etten jää tossun alle (tai käy fyysisesti päälle)". Et vain voi. Eikä voi puolisosikaan.
Ymmärrätkö? En puolustele kihlattuasi, vaan korostan sitä, että olet todellakin itse vastuussa omista teoistasi. Sinä teet päätöksen huolellisesti nujertaa oman puolisosi itsetunnon ja uskon kaikkeen (kuten tekee riitaparisikin). Ja sitten ihmettelet miksi hänen on paha olla!
SIKSI HÄN ON KYLMÄ SINUA KOHTAAN. SIKSI HÄN EI OSOITA SINULLE RAKKAUTTA KUTEN HALUAT.
Ei riidat ole aina pahasta vaan se kuinka ne hoitaa. Tärkeää on myös tiedostaa itselle ja toisella se, onko valmis ottamaan vastuun sanomisistaan. Ei ratkaisu ole siinä että "opitte välttelemään tilanteita joista voi tulla riita" vaan se, että opitte riitelemään toinen toistanne kunnioittaen. Ymmärrätkö pointtini??
Sinä olet vastuussa vain omista sanomisistasi. Sinä olet se joka päättää mitä suustaan sanoo, provosoipa toinen tai ei. Samaa sanoisin kumppanillesi. Teidän tulisi MOLEMPIEN katsoa peiliin. Ja edelleen, en tee sinusta syyllistä jättämällä puolisosi mainitsematta joka välissä. Keskityn kyseenalaistamaan sinun toimiasi vain sen takia että sinä joutuisit myöntämään oman vastuusi kumppanisi pahaan oloon. Asiat eivät kuittaudu sillä että niitä pyydetään anteeksi ja seuraavassa riidassa jatketaan yhtä ajattelemattomasti. Kumppanisi tekee myös väärin -erittäin väärin, ja mielestäni hänen on turha marttyroida kun itse toimii samoin kuin sinä.
Mutta ongelma on se, että hän ei osaa päästää irti kaikeasta mitä olet sanonut. Ja siksi hän on/ haluaa olla kylmä sinua kohtaan. Hän ei päästä lähelle sillä muuten hän on altis sille että taas satutat. Hän ei huomaa tekopyhyyttään asiaan koska sinulle riidoissa esiin tulleilla asioilla ei ole niin väliä -ymmärrät sen ettei hän ole kaikkea tarkoittanut niin kuin on sanonut suuttuessaan. Sinä et jää miettimään riitoja jälkeenpäin ja siinä on vissi ero. Häntä riidat vaivaavat ja se heijastuu siihen ettei hän osaa/ halua olla lähellä tai henkisesti läsnä (minkä sinä koet ongelmaksi).
Jestas kuinka onnellinen saan olla että rinnallani on ihminen jonka rakkauteen voin luottaa. Tiedän ettei hän koskaan satuttaisi tarkoituksella -vaikka verbaalisesti erittäin lahjakas onkin. Kiitos että herätit minut jälleen huomaamaan oman onnekkuuteni ja sait minut sanomaan siitä omalle kihlatulleni jälleen kerran ääneen. Luotan siihen että hän pitää minut kaikin puolin turvassa. Myös silloin jos riita yltyy huudoksi ja ovien paiskomiseksi. Ja vaikka hän joskus sanoisikin pahasti, ei se ole ohi sillä että hän ohittaa koko asian anteeksi pyynnöllä. Meillä keskustellaan ja välillä itketään (minä itken ja mies pitää kiinni silittäen) ja ennen kaikkea otetaan vastuu siitä mitä olemme sanoneet. Siksi kumpikaan ei sano riidellessä asioita joita ei tarkoita, sillä niitä ei voi oikeuttaa millään.
Myös verbaalisesti lahjaton ihminen tietää täsmälleen oman kumppaninsa heikoimmat kohdat, sekä asiat jotka saavat hänet raivostumaan. Halutessaan hän osaa kyllä iskeä sanoillaan kovaa, vaikka vähän tai "taitamattomasti" puhuisikin. Kyllä jokainen toisensa tunteva pystyy vetämään maton jalkojen alta myös ilman verbaalisia kykyjä ilman että se automaattisesti tarkoittaisi "tossun alle jäämistä" tai että "kun sanat loppuu, nyrkit heiluu". Verbaalisesti kyvytön ihminen voi satuttaa jo pelkästään sillä ettei häntä saa mukaan riitaan -hän voi olla täysin välinpitämätön.
Te ette tule onnistumaan suhteessanne mikäli ette opi pitämään toisianne ihmisinä myös vihoissanne. Ja vaikka kuinka listaat omia tai kumppanisi hyviä ominaisuuksia jotka takaavat että vientiä riittäisi, ei se muuta sitä tosiasiaa että tulette molemmat kohtaamaan tarkalleen nykyiset ongelman seuraavassakin suhteessanne ellei kasvua tapahdu. Teillä on kuitenkin mahdollisuuksia kunhan saatte menneet alta pois ja jatkossa pidätte huolta siitä mitä suustanne päästätte.
Kuulostat itsekeskeiseltä p.......
Oma kehu haisee...
Mies 48v, aviossa yli 20v
voivoi noita nuoria,ettehän te sovi ollenkaan yhteen. erotkaa herrantähen ennenko tulee lapsia ja sama paska vaan jatkuu. te rakastatte ja vihaatte toisianne. ei niin tarvi olla.
kuulostatte ihan hirveeltä.
48v akka aviossa 28v
Ymmärrän, miltä tuntuu kun seurustelukumppani on "kylmä". Olemme seurustelleet nyt vähän yli vuoden. Alku oli seksuaalisesti todella aktiivista, mutta tapailimme salaa emmekä mielestäni tarpeeksi usein. Nyt seurustelemme "normaalisti", mutta poikaystäväni kiinnostus näyttää hiipuneen. Mun poikaystävä ei ole kovin romanttinen tai läheisyydenkaipuinen ainakaan enää. Mun haleihin ei vastata yleensä, jos menen kainaloon olen "liian kuuma" ja hän ei ole innostunut pussailemaan... Seksi ei enää ole hänestä kovin kiinnostavaa, välillä kuitenkin harrastetaan. Hän ei ikinä ole sanonut rakastavansa mua. Hän ei kuulemma tiedä, oliko kiinnostus muhun vain alkuinnostusta, mutta ei kuitenkaan halua erotakaan. Mä siis olen ihan todella rakastunut, joten tämä tilanne on aika riipivä.
En tosiaankaan tiedä, kuinka kauan kannattaa kestää kylmää puolisoa. Itse olen kestänyt puoli vuotta, ja mitta alkaa olla täynnä. Mun itsetunto laskee, kun en tunne itseäni haluttavaksi ja rakastetuksi. Kun kuitenkin itse rakastan ja haluan toista... Voin alkukirjoittajan lailla mainita, että kyllä mullakin kysyntää riittää ;) Ongelma on vain se, että rakastan tota yhtä. Olemme käyneet nyt kerran parisuhteessa, mutta kuten sullakin, a.p., jutut oli samoja vanhoja... Enkä vältäämättä usko, että ulkopuolinenkaan osaa ratkoa yhtälöä, jossa toinen kaipaa parisuhteelta hellyyttä jne, ja toinen ei.
Toivon, että meidän tilanne paranisi. Ja toivon, että sunkin, a.p., tilanne paranisi. Ja musta me ansaitaan enemmän!
avovaimosi on ihastunut alussa ilmeisesti ulkonäköösi ja siihen että olet avokätisesti "palkinnut" hänet ostamalla omasta pussistasi kaikkea krääsää. Hyvin on mennyt ja tyttökaverit kadehtineet noin ihanaa poikaystävää. Mutta nyt vuosien kuluessa hän on huomannut että on väärän miehen kanssa. Joskus käy niin että mies tuntuu ulkopuolisesti hyvältä kumppanilta mutta ajan kanssa tunteet muuttuvat. Me naiset olemme pohjimmiltamme PINNALLSIA. Kaikki ei sitä myönnä mutta näin se vain on. Valitsemme joskus poikaystävän täysin ulkoisin perustein. Hän tuntuu kyllästyneeltä. Oletko nyt täysin varma ettei hän petä sinua? Koska kuulostaa siltä että pakoreitti on valmis ja uusi odottamassa.
Tuo kirjoituksesi oli kuin poikaystäväni suusta. Haluan selventää miten minä näen asian.
Rakastan poikaystävääni paljon. Mutta viimeaikoina olen huomannut että pärjään vallan mainiosti ilman häntäkin. Olen kaunis, sosiaalinen, suosittu ym.
Jostain kumman syystä olen ruvennut ajattelemaan ehkä liiankin laajemmin asioita, että "onko tässä se elämä?" "annanko itseni hänelle?" Ja aina kun mietin näitä, osa minusta sanoo, että rakastan häntä ja en tahdo jättää häntä. Osa minusta kuitenkin sanoo, että tahdon kokea muutakin. Haluan nähdä ihmisiä, oppia ihmisiltä paljon asioita. Haluan kehitää itseäni. En tahdo olla vain yhden miehen koko loppuelämääni. Mutta kuitenkin Rakastan häntä ja en vain yksinkertaisesti Pysty eroamaan. Se sattuisi liikaa ja en kestäisi sitä. Poikaystäväni musertusi. En kestäisi häntä surullisena. Ketä minuula sitten olisi? Ketä hänellä sitten olisi? Entä jos en koskaan löydäkään ketään? JOS JOS ja JOS....
VÄlttelen poikaystävääni tämäntakia. Yritän tehdä hänestä minulle vähemmän tärkeän. Yritän pärjätä yksin. Yritän olla onnellinen ilman häntä. Suomeksi sanottuna; Valmistan itseni henkisesti mahdolliseen eroon, joka on mahdollinen, mutta ei varma.
Haen ehkä unelmaa itselleni. Kaipaan miehen joka pitää minusta huolta enemmän, koska nykyinen ei pidä. Kaipaan intohimoa. Kaipaan läheisyyttä ilman kyseenalaistamista.
Niitä en saa. Ne puuttuvat parisuhteestamme. Saisin jos pyytäisin, mutta siihen tarvitaan muutakin. Minä en Tunne saavani niitä. Vaikka saan niin en kuitenkaan henkisesti saa riittävästi.
En tiedä mitä teen. En todellakaan voi jättää häntä. En ole siihen valmis.
Ehkä avovaimollasi on osittain samoja tunteita kuin minulla. EHkä hänkään ei ole vielä valmis ottamaan eroa. Samalla hän tiedostamattosti valmistautuu eroon tuhoten parisuhdetta palanen kerrallaan.
En voi tietää ongelmistanne. Mutta tässä oli omani.
Uskoisin, että suhteen voi vielä pelastaa. Minä ainakin kaipaan keskustelua ja paljon.
Voisin väittää, että me elimme viime syksyn samaa tilannetta. Tietyin eroavaisuuksin, mutta mikäli tästä on mitään apua..
Minä etäännyin. Samoin kävi myös avomiehelleni, mutta minä olin kuitenkin se, joka pyöritteli päässään eroa, ja aloitti keskustelun "En tiedä mitä tunnen." Jälkiviisaana syyt on helppo löytää: uusi opiskelupaikka ja kaveripiiri minun osaltani veivät maailmaan, josta poikaystäväni ei ymmärtänyt mitään, ja joka kuitenkin oli(/on) minulle niin kovin tärkeä. Tähän liittyvät kasvatukselliset ja koulutukselliset taustat, mutta ei harhauduta niihin.. Tilanne yksinään ei ollut syy mihinkään, mutta liikautti ensimmäistä kiveä. Viime kesän olin muualla töissä, ja viihdyin todella hyvin. Jälleen maailma, johon poikaystäväni ei liittynyt oikein mitenkään. Kun tähän lisätään kesäihastus (mitään ei tapahtunut!), joka oli monessa suhteessa toinen ääripää poikaystäväni huonoissa puolissa, vyöry oli pahimmillaan.
Pitkäänpitkään pyörittelin asiaa päässäni, en halunnut erota, mutta kun mikään ei tuntunut miltään. Seksihalut olivat poissa, nautiskelin omasta ajastani kotona, ja juoksin kavereiden kanssa bileissä. Eniten huolestuin siinä vaiheessa, kun aloin puolustelemaan suhdetta itselleni taloudellisilla tai muilla hyödykkeillä. "Elämästä tulisi niin hankalaa, jos eroaisi.."
Suurin ongelma tilanteessa on, että niistä ajatuksista ei pääse eroon. Vaikka kuinka vakuuttelin itselleni eläväni hyvässä ja huolehtivassa suhteessa, keskityin poikaystäväni hyviin puoliin ja torjuin eroajatukset, se ei auttanut. Nyt ymmärrän kyllä, kuinka paljon enemmän olisi pystynyt tekemään, ja missä meni vikaan, mutta jos se syvyyksistä tuleva tahto ja halu puuttuu, ei siihen oikeasti pysty. Vaikka "haluaisi haluta", mutta jos joka päivä ahdistuu enemmän ja enemmän niistä huonoista puolista, jotka tuntuvat jylläävän kaiken yli, sitä oikeaa yritystä on vaikeaa saada aikaiseksi.
Me erosimme. Päädyimme tilanteeseen, jossa olisi ollut pystyssä riita asiasta josta on riidelty suhteessa jo moneen kertaan. Luulin asian olevan takana, ja tuntui, että sama paska kulkee ympyrää, mitä järkeä? Vaikka tämä ei ehkä siltä kuulosta, EN kadu eroa. Mikään muu ei olisi herättänyt meitä kumpaakaan riittävästi, sen verran syvissä vesissä pyörittiin.
Kuinka tämä kaikki yhdistyy teihin:
-myös minun avokkini oli todella huomaavainen, romanttinenkin, avokätinen ihminen. Monessa suhteessa ihanteellinen poikaystävä.
-vanhat riidat jäytävät. Meillä ei menty varsinaisiin loukkauksiin, mutta usein tunsin ryömiväni epätoivossa, josta tätä suhdetta ei enää nosteta ylös. Johtuen poikaystävän kommenteista, jotka tuntuivat romuttavan kaiken jos saavutetun.
-työ vetää avovaimoasi erilleen sinusta. Se ei ole välttämättä ongelma niin kauan kuin asian tiedostaa, mutta siitä voi tulla sellainen.
Luuletko, että sinussa on joitain puolia, jotka avovaimoasi ärsyttävät? Mikäli niistä pystyy puhumaan, tilanne ehkä helpottuu. Usko pois, vaikka niistä olisi tuntemasi mukaan puhuttu jo, ongelma voi silti löytyä sieltä. Minua ärsytti poikaystäväni tapa suhtautua kaikkeen leikillä: minä olisin halunnut edes joskus keskustella vaikka uutisotsikoista niin kuin aikuiset ihmiset keskustelevat. Kun toiselta saa jatkuvasti vain yliampuvia, vitsailevia tai nälviviä vastineita, siihen kyllästyy nopeasti.. Mutta joko toinen ei ota kommenttejasi vakavasti, tai sitten on vain typerän tuntuista pyytää toista muuttamaan itseään. Pieniä, älyttömiä asioita, mutta kun niitä kasautuu tarpeeksi ja jatkuvasti, ne peittävät kaiken muun alleen.
Mihin tällä kaikella yritän pyrkiä, on ehdotus joko puhetuokiosta, jossa saatte kaiken puhuttua puhtaaksi (jos parisuhdeterapiakaan ei auta, niin ehkä vaikea toteuttaa), tai tauko. Kuulostaa siltä, että avovaimosi tarvitsee herätystä. Tauko? Erokin todennäköisesti tekisi tehtävänsä, mutta hieman kiero tapa yrittää elvyttää suhdetta. Meillä se toimi, mutta tarkoitushakuista se ei ollut.
Ei, emme ole palanneet yhteen. Mutta aihetta on pyöritelty, ja molemmilla on ikävä. Minä olen huomannut, kuinka tärkeä avomieheni todella minulle oli, ja kuinka hyvä poikaystävä. Myös hän tuntuu ajatelleen asioita perusteellisemmin kuin koskaan aikaisemmin suhteessamme. Tältä pohjalta uudelleen yrittäminen olisi ehkä mahdollistakin.. Haluan kuitenkin ensin selvitä erosta kunnolla, jotta erotan mikä on oikeaa rakkautta ja mikä vain erosta johtuvaa ikävää.
Joka tapauksessa onnea matkaan, ihanaa huomata, että on myös miehiä, jotka jaksavat selvitellä suhteen karikoita:). ENNEN sitä lopullista iskua.
Just noin ,kirjoitit paljon mutta kannatti lukea loppuun asti . hyvä teksti. onnea
vippaa pellolle frigidi eukkosi, löytyy niitä lämpöisempiäkin tapauksia kunhan et pelkkään ulkonäköön tuijota.
Unohda myös nuo femakkovastaukset ;)
ainoastaan hänelle.
koskea sinuun enää koska olet pilannut itsesi. Toiset haluaa vain orgasmin ei seksiä. Avokkisi ei saa enää kanssasi ehkä orgasmia kun olet pettäjämies.Olet selvästi.
Varmaan hän rakastelee tekopeniksen kanssa ja saa siitä suunnattomia orgasmeja.
Erotkaa olet pilannut suhteesi.Mikään ei palaa enää koskaan ennalleen.
Molemmat tulette tahoillanne onnellisiksi kun vain eroatte ekana.Aloita uusi vakava suhde älä haikaile mennyttä aikaa.
Vaikutat sympaattiselta ja keskustelukykyiseltä mieheltä. Siksi on vaikea ymmärtää avovaimosi suhtautumista. Jollei hän halua keskustella kanssasi kahdestaan, on ammattiauttajiakin olemassa. Jollei suhdetta halua lopettaa, näivettää, niin ottakaa keskusteluunne kolmas osapuoli.
Mielestäni on rakkauden puutetta jos normaali kanssakäyminen ei suju tai seksikään. Kyllä toiselle osoittaa huomiota luonnostaan jos on rakkautta ja suhde kunnossa.
Koska sormus on ostettu yhteisellä päätöksellä ja rakkauden ja yhteenkuuluvuuden merkiksi tulisi sitä myös pitää. Oletko ajatellut koskaan avovaimollasi olevan muita suhteita, vai onko sitä liian vaikea ottaa edes puheeksi jos muutkaan puhumiset eivät luista.
Kaikki riitelevät ja se on normaalia mutta niin on myös anteeksiantaminen. Mitä siitä tulee jos hautaan asti kerää ja kantaa kaikki riidat. Emme me ihmiset ole pyhimyksiä, ei myöskään avovaimosi.
En lukenut ihan kaikkia kirjoituksia, mutta suhteennne muistuttaa hyvin paljon meidän suhdetta. olemme myös alle 30-v pari, tosin yhdessä vasta 3v. Repivät riidat ja loukkaukset sekä epäluulo ovat ajaneet suhteemme roskalavalle. Nyt sitä yritetään terapian avulla pelastaa.
Minä olen miltei alusta asti ollut epävarma. En ole koskaan voinut 100-prosenttisesti luottaa mieheeni, jolla on ollut seikkailuhenkinen naismenneisyys, ja josta hän on myös suhteen alussa kertonut minulle ummet ja lammet. Hän tiesi, etten halua kuulla, mutta jotenkin "ei ymmärtänyt" kuinka tosissani olin. Sain kuulla kaikkea yksityiskohtaista hänen existään ja joskus jopa satunnaisista seksikumppaneistaan. Kun tähän lisättiin vielä edellisen puolison tarrautuminen elämäämme, ja mieheni munattomuus katkaista välejä siihen ihmiseen, niin soppa oli valmis. Ymmärrän vasta nyt pahan oloni suhteessa. Nyt kun mies jäi kiinni henkisestä pettämisestä tämän exän kanssa. Hänet siihen oli taasen ajanut minun jatkuva epävarmuuteni. Mikä taas aiheutui minulla katkeruuspankista ja epäluulosta miestä kohtaan.
Meillä on tällaien noidankehä, ja siinä taustalla vaikuttaa erilaiset perhetaustat. Meillä on aina rakastettu ja kehuttu, mies elänyt lapsuuden hyvin autoritäärisessä kodissa, jossa äiti ja isä huutaneet toisilleen, jossa lapsilähtöisyydestä ei voi puhuakaan. Kuitenkin kaipaamme kumpikin yhtä paljon läheisyyttä ja rakkautta. Läheisyys on aina ennen ollut suhteemme voimavara, mutta tämä pitkään jatkunut luottamuksen puute on saanut minut sulkeutumaan kuoreeni. Seksiä harrastetaan, mutta itse en ole siinä henkisesti läsnä.
Ymmärrätkö, kuinka paljon raiskaatte suhdettanne loukkamalla ja riitelemällä? Naisesi on selvästi katkera jostakin, tuntuu ettet ole oikeasti sisäistänyt, että olet kenties aiheuttanut loven naisen sisimpään. Minun mieheni on vasta nyt ymmärtänyt, kuinka virheellisesti on toiminut suhteemme alussa. Vaikka siitä silloin jo keskusteltiin. Ymmärrys tuli vasta nyt, kun tilanne on ajatunut tähän. Ymmärrän myös itse, kuinka tärkeää on sitoutuminen ja hellyys parisuhteessa. Kun huomaa itsessään etääntymisen ja sen, ettei oikein pysty enää pussaamaan toista antaumuksella, niin hälytyskellojen pitää soida. Tässä vaiheessa on vielä jotain tehtävissä. Itse en enää tiedä jatkosta, luottamukseni on petetty niin pahasti. Olen silti valmis lähtemään terapiaan, koska haluan selvittää juurta jaksain, miksi meille kävi näin. Jos löydämme jotain uutta ja koskettavaa, jos pystymme uusiutumaan...niin se olisi mahtavaa. Olisi ihanaa kyetä sanomaan toiselle vilpittömästi, että rakastan sinua.
On kunnioitettavaa, että sinäkin toimit suhteenne eteen noin antaumuksella. Meillä oli pitkään sama ongelma, en huomannut omia virheitäni. Ajattelin vain, että ne minun virheet on mies käytöksellään aiheuttanut. Ei se todellakaan niin ole, vaikka siinäkin on hieman perää. Minusta tuli katkeroitumisen myötä miltei sairas. Muutuin kiltistä ja hellästä ihmisestä piikitteleväksi loukkaajaksi. Saatoin kesken seksin "teeskennellä", halveerata koko sen tilanteen vetämällä mukaan vanhat minua satuttaneet asiat.
Käykää vielä siellä terapiassa. Oletteko lukeneet psykologien/terapeuttien kirjoja? Yksi hyvä on esim. Harville Hendrixin "Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu". Siinä kiinnitetään paljon huomiota parin luonteenpiirteiden eroihin, mitkä tekijät vaikuttavat kumppanin valintaan, ja miten välttää se, että ajatellaan parisuhteen olevan kuin laatikko, josta hypätään seuraavaan kun sisältö ei miellytä. Ja erityisesti siinä kiinnitetään huomiota lapsuuden kodeista perittyihin tunnesiteisiin. Siinä on myös tehtäviä pareille, jollei halua maksaa terapiasta :)
Se vain on valitettava tosiasia, että jollei toinen enää yhtään halua puhaltaa yhteiseen hiileen, ei toiveita onnistumisesta juurikaan ole. Voisitteko terapiassa puhua sitoutumisesta ja sen merkityksestä? Jotenkin pitäisi saada stoppi tuolle naisesi palloilulle. Lue tuo kirja, siinä on myös siitä minkälaisia pakoteitä kehitämme elämäämme, jotta meidän ei tarvitsisi kohdata kipeitä asioita parisuhteessa. Siihen kuuluu juuri tuo välttely, tunnekylmyys, naisilla jopa esim. panostus sisustukseen, shoppailuun...kun jostain mielihyvästä tuleekin parisuhteen korvike.
Jos meidän suhde päätyy eroon, niin ainakin olen luuni korjattua huomattavasti viisaampi. Tiedostan myös nyt, että puolisoa valitessa ensimmäinen asia, johon tulee kiinnittää huomiota, on arvot. Toinen on se, että kumppani saa sinut nauramaan, aidosti. Kolmas on seksuaalisuus. Jollei nämä kolme asiaa toimi, ei ulkonäöllä, statuksella, habituksella, kynttiläillallisilla ole mitään merkitystä. Ne ovat ehkä suojaavia tekijöitä suhteessa, mutta sisimmän muodostavat ihmisen libidoon sidoksissa olevat tekijät, lapsuudessa omaksutut asiat (arvot aika pitkälti..) ja onko ihminen aktiivinen vai passiivinen. Meissä on valtavasti eroja. Kun tulee ongelmanratkaisutilanne, ihmiset jakautuvat aika pitkälti kahtia. on niitä, jotka tarttuvat ongelmaan ja pyrkivät ratkaisemaan tilanteen tai ainakin viemään tilannetta kohti kompromissia. Ja sitten on niitä, jotka jäävät palloilemaan tunnetilojen varaan, jotka eivät viitsi/jaksa/halua tehdä työtä asian eteen. He odottavat, että ongelmat ratkeavat itsestään.
Ja minä olen kyllä tunneihminen, sitä en voi kieltää. Mutta olen kiitollinen vuosien varrella tapahtuneesta osin tietoisestakin kasvusta. Uskon, että olen nyt vahvempi ihminen, enkä kuitenkaan katkera ja kyyninen. Uskon vieläkin ihmisen hyvyyteen.
Toivon teille/sinulle paljon onnea elämän aaltoihin ja karikoihin :)
Se arki vain tule suhteeseen. On aikoja kun 'kylmä' on se toinen ja toisinaan on itse. Paineet työstä, koulusta, toimeentulosta, yms. eivät ainakaan auta asiassa.
Jotkut jopa puhuvat, että 7 vuoden paikkeilla olisi vaikea paikka. Tiedä siitä sitten...
Pitkässä suhteessa tulee aikoja, kun alkaa miettiä tätäkö tämä nyt on. Tätäkö haluan loppuelämältä, näinkö haluan elää. Aina ei välttämättä ole syynä puolisokaan vaan jokin muu asia vain on pielessä elämässä ja kuluttaa suhdetta.
Kyllä se mieheen tosissaan ottaa, kun huomaa että mikään, mitä tekee ei toiselle kelpaa tai saa aikaan vaan päinvastaisen reaktion. Oman tilan ja ajan antaminen toiselle onkin jo todella vaikea taitolaji, jos toinen sitä tarvitsee.
Ajan antaminen toiselle voi kuitenkin olla ainoa asia joka lopulta auttaa. Väkisin suostuttelemalla ja liialla yritämisellä ei mitään kestävää synny.
Ehkä avovaimosi ei koe olevansa rakastettu ja ymmärretty. Minusta tuli samantapainen kuin avovaimosi sen vuoksi, että mies sanoi aina jotain negatiivista tullessaan kotiin. Joku tuossa juuri sanoi, että kyse voi olla pienistä kommenteista, mutta kun niitä kuulee riittävän usein, niin siitä syntyy lopulta "muuri", jota on enää vaikea yksin ylittää. Kyse voi olla siitä, että olet jättänyt naisesi yksin itkemään silloin, kun hän olisi halunnut eniten lohtua...ettet ole ehkä huomannut hänen lähestymisyrityksiään tai olet kääntynyt sängyssä poispäin nukkumaan silloin kun hän olisi halunnut olla kainalossa...tai ihan mitä tahansa, joka saa hänet tuntemaan, ettet todella ymmärrä häntä..tai ettet halua ymmärtää häntä. Ihmisen pyrkimyshän on aina tulla ymmärretyksi.
Tajua nyt perkele sanot;Kylmyyttään avokki perusteleekin usein sillä että se johtuu lukemattomista haavoista mitä hänellä on koska olemme riidelleet. Jos kysyn rakastaako hän minua, niin vastaus on usein "emmätiiä, ehkä aina välillä" -ihan kuin rakkaus olisi jokin on/off -kytkin. Kihloissakin olemme vain puolittain. Avokki ei halua pitää sormusta :::.että sä olet särkenyt naisesi sydämen...MIKSI, ET KUUNTELE MITÄ KIRJOITAT,TÄÄHÄN ON AIVAN SELVÄ HÄTÄHUUTO AVOKILTASI.JA VIELÄ:::.Avokkini on usein sanonut, että kaikki on vain minusta kiinni ja minun on muututtava.MIKSI, HÄN SANOO NOIN .MIKSI SINUN PITÄÄ MUUTTUA,EIHÄN HÄNKÄÄN MUUTU RIITELETTE VAAN JA OLETTE JOUTAVIA TOISILLENNE ,AJANMYÖTÄ KATKEROIDUTTE JA VIHAATTE TOISIANNE ,SITTEN EROATTE VIHAMIEHINÄ.KYLMÄ SUHDE EI JOHDA MINNEKÄÄN. EROTKAA ,kun teillä ei ole mitään ja sun rakkaus ,ei voi olla aitoa ,koska avokkis sanoo noin MUUTU jne..
Tsemppiä sulle! Sun tarina on aivan kuin omasta elämästäni tällä hetkellä.
en ole avokkisi, mutta kylmä avokki kuitenkin. tätä olen kuulemma aina ollut, en tiedä miksi. mieheni sanoo myös olevansa kiltti ja kunnollinen, jokanaiselle kelpaava sälli, kuten sinä totesit. tämä ei minua hetkauta alkuunkaan. jokaiselle meille on uusi juna tulossa jos edellisestä jää. tämän hokeminen ei auta ketään, mutta jos se omaa oloasi parantaa, niin anna mennä vaan. itseäni ainakin rupeaa vaan vituttamaan, ei muuta. ei se saa minua tekemään yhtään enempää, ehkäpä jopa vähemmän.
en itsekään tiedä syytä täysin kylmyydelleni. seksi ei luista, toisaalta se on aivan sama kuka siinä on. mielummin leikin yksikseni pimeässä, enpä tuota pettymystä jos ei huvittanutkaan. voisi kai sanoa että en pohjimmiltaan rakasta täysin miestäni joka palvoo maata jalkojeni alla. olen täysin tunnekuollut, jonka takia kaikki mitä hänen suustaan tulee on oikeastaan aivan sama. välillä on ihan mielettömän hyviä hetkiä, kaikki luistaa ja elämä on tosi ruusuista. sitten kyllästyn nyhväämään vierekkäin ja puhumaan pehmoisia, en jaksa. ja taas mennään perse edellä puuhun ja kovaa. en voi sanoa vihaamani miestäni, mutta kaikki mikä on minulle tärkeää, ei olekaan hälle ja toisinpäin. ikuinen oravanpyörä ja tappelun aihe.
sanoit avokkisi viihtyvän töissään paljon..viihdyn myös töissä erittäin hyvin. olen päivittäin monen ihmisen kanssa tekemisissä ja minulla on mukavaa siellä. tekisin enemmänkin töitä jos vain voisin. tämä on kai osaltaan myös osasyyllinen, en jaksa olla kotona motkottamassa ja taistelemassa. helpompaa olla poissa ja vältellä.
olen ruvennut kaipaamaan elämää... en käy enää muuta kuin töissä ja kotona. olen täysin kyllästynyt tähän vaiheeseen elämässäni. lapsia en halua vielä, mielummin etenen urallani tällä hetkellä niin pitkälle kuin "helposti" pääsee. olen vielä niin nuori kuitenkin, että en tiedä vielä kaikkea suhteista. tällä hetkellä se tuntuisi olevan toinen työ, eikä vain mukava asia jota haluaa tehdä/toteuttaa ja ylläpitää joka päivä.
kaiken tämän lisäksi olen erittäin surkea avaamaan suutani. vastaan mielummin "joojoo", kuin vääntäisin rautalangasta. minkä takia aikuiselle ihmiselle pitäisi vääntää? en ymmärrä. keskustelutaidot ovan aivan ruosteessa, mutta on tosi vaikea puhua ihmiselle, jolle ei tiedä mitä sanoa ja kertoa.. emme ole koskaan oikein keskustelleen, paitsi jauhaneet näistä samoista asioista uudelleen ja uudelleen ja....
mutta helppo se on sanoja peräkkäin laittaa, ainakin täällä. alan olla pikkuhiljaa sitä mieltä että jos ei nappaa niin turha sitä vääntää... ihan oikeasti, jokainen meistä ansaitsee kuulla ne 3 sanaa, ja vastata siihen niin tarkoittaen.