Ei voi olla vaikeempaa "rotua" kuin opettajat...ne kun ei näytä tajuavan ettei se "opettaja on aina oikeassa ja TIETÄÄ kaiken" päde kuin ala-asteella oppilaille.
Yrittää määräillä (kuten koulussa- hänen sanansa on käsky) lastensa ja puolisoitten elämää...tietää aina kaiken (jopa muiden elämän asiat) eikä voi koskaan myöntää olleensa väärässä.
Ohjailee kuten penikoita (yrittää ohjailla) aikuisten lastensa ja näiden puolisoiden elämää.
Häntä ja hänen mielihalujaan ja suunnitelmiaan pitäisi mukisematta totella tai annas olla jos laitat vastaat "ettei käy" SUUTTUU kuin pikkulapsi (sen näköjään oppinut oppilailtaan).
Aloittaa mykkäkoulun, tai puhuttelee "ohi" eli suuntaa sanansa esim. vain pojalleen jos suutahtaa minulle kun en enää tee kuten hän "käskee".
Tai pahin ja lapsellisin keino - IRVISTÄÄ!
Nyt on minunkin pinna täynnä - en todellakaan enää alistu mihin vain, jos hän ei osaa kunnioittaa meidän tapaa olla ja elää omassa kodissamme - en minäkään kunniota enää häntä.
Tähän asti on mennyt hyvin (ja kuten kuulin) hänen kanssaan menee hyvin niin kauan kuin häntä "totellaan" mutta annas olla jos uskallat sanoa eriävän mielipiteen!!!!silloin menee sukset ristiin ja pahasti ja jos ei ala muuttaa tapojaan, saa mun puolesta mennäkkin. Eipä pyöri täällä ja jakele käskyjään meidän kotona.
Yrittää määräillä (kuten koulussa- hänen sanansa on käsky) lastensa ja puolisoitten elämää...tietää aina kaiken (jopa muiden elämän asiat) eikä voi koskaan myöntää olleensa väärässä.
Ohjailee kuten penikoita (yrittää ohjailla) aikuisten lastensa ja näiden puolisoiden elämää.
Häntä ja hänen mielihalujaan ja suunnitelmiaan pitäisi mukisematta totella tai annas olla jos laitat vastaat "ettei käy" SUUTTUU kuin pikkulapsi (sen näköjään oppinut oppilailtaan).
Aloittaa mykkäkoulun, tai puhuttelee "ohi" eli suuntaa sanansa esim. vain pojalleen jos suutahtaa minulle kun en enää tee kuten hän "käskee".
Tai pahin ja lapsellisin keino - IRVISTÄÄ!
Nyt on minunkin pinna täynnä - en todellakaan enää alistu mihin vain, jos hän ei osaa kunnioittaa meidän tapaa olla ja elää omassa kodissamme - en minäkään kunniota enää häntä.
Tähän asti on mennyt hyvin (ja kuten kuulin) hänen kanssaan menee hyvin niin kauan kuin häntä "totellaan" mutta annas olla jos uskallat sanoa eriävän mielipiteen!!!!silloin menee sukset ristiin ja pahasti ja jos ei ala muuttaa tapojaan, saa mun puolesta mennäkkin. Eipä pyöri täällä ja jakele käskyjään meidän kotona.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Minulla on ollut kaksi anoppia, joista tämä opettajan työtä tekevä anoppi on oikeastikin aikas fiksu. Ex-anoppini oli koko elämänsä kotirouvana ja kokemukseni perusteella kotirouvasta löytyy juuri niitä piirteitä, joita kerrot olevan omalla anopillasi.
Ex-anoppini (kotirouvan) elämään kuului tärkeimpänä hän itse. Toiseksi tärkein oli ehdottomasti hän itse ja kolmannella sijalla oli yllättäen hän itse. Ja siihenpä se elinpiiri sitten loppuikin.
Nykyisen anoppini (opettajan) elämässä on niin paljon tekemistä, että anoppi ei joko ehdi tai halua puuttua poikansa elämään. Hienoa, koska niinhän sen pitääkin olla. Anoppini on mielestäni sivistynyt ja fiksu, ja meillä on oikeastaan kivaakin yhdessä. Ainakin voi keskustella jostain muustakin kuin ruuan laittamisesta tai sen syömisestä.
Mahtaakohan se ammatti kovin paljon vaikuttaa sittenkään siihen, minkälainen ihminen on anoppina tai jossain muussa arkiroolissa?
Tunnen anoppini lisäksi myös monta muuta opettajaa, enkä heistä kenestäkään ole saanut sellaista kuvaa, että he muka tietäisivät kaiken. Päinvastoin, mitä sivistyneempi ja koulutetumpi ihminen, sitä vähemmän tietää kaikista maailman asioista tietävänsä.
Aika hauskaa silti, että joku opettaja-anoppi opettaa vielä kotonakin. Ajattele, että onneksi ei sentään ole kirurgi. Voisit joutua leikattavaksi tämän tästä... Tai mitä jos olisi vaikka kampaaja, joka pöyhisi hiuksiasi paremman näköiseksi kesken kahvittelun... tai mitä jos anoppisi olisi vaikka tv-lupatarkastaja, joka haluaisi nähdä lupanne aina kylään tullessaan...
sitten fiksu opettaja-anoppi joka ei yletä sitä rooliaan muuhun elämään.
Nämä toisenlaiset tosiaan sanelee tahtonsa ja ihan sama mitä mieltä muu ovat kun hän on oikeassa.
Käskyttävät mutta eivät millään osaa ottaa "käskyjä" vastaan, ikäänkuin periaattesta hannaavat ja vaikka selvästi jossakin vaiheessa tajuaa olevansa väärässä. Sitä ei vain myönnetä!Kääntävät jutun niinpän että se olikin hänen ideansa alunperin...
Näiden kanssa tuloo toimeen vain myötäilemällä, mutta mitä elämää se sellainen on jos pitää toisen mukaan elää. Papempi se on ilmoittaa omat kuvionsa ja jos anoppi ei niitä pysty nielemään, mukeltakoon yksinään. Tuo suuttuminen jos ei mennä hänen tahtonsa mukaan kertoo kyllä loppupeleissä lapsellisesta ja itsekkäästä luonteesta. JA sitten ihmetellään miksi väki kaikkoaa ympäriltä tai suhtautuu kylmäkiskoisesti.
anoppini on hädin tuskin opettajaa nähnytkään, mutta kuvauksesi sopii täysin häneen, sillä erotuksella, että anoppini tapasi vielä haistatella kun suuttui jos en ollut samaa mieltä.
Nyt olo on auvoinen, kun välit on poikki ja saan elää niin kuin haluan. :)
Kaikki lapseni menivät naimisiin opettajapariskunnan lapsen kanssa. Sekä mieheni että minä olemme myös opettajia.
Kaikilla lapsenlapsillamme on näin ollen kaikki vanhemmat sukulaiset opettajia. Ja vielä osa isoisovanhemmistakin, jotka melkein kaikki vielä elävät.
Minun edesmennyt anoppini oli myös opettaja.
Meillä on pikemminkin hauskaa, kun yhdessä joskus mietitään, kuinkas meille näin kävikään.
Onpahan sitten omasta takaa kielitaitoa ja yhteiskunnallista aktiviteettia :)
Opettajat tietenkin arvostavat toisia opettajia. Tasaväkisiä.
Mutta opettajan tyttärenä en koskaan tullut tasavertaiseksi äitini kanssa. Hän tiesi AINA, oli sitten mistä asiasta tahansa kysymys.
Ja mielipide tuli lujaa kuin apteekin hyllyltä.
Monta kertaa olen joutunut noloon tilanteeseen, kun olen ollut tietävinäni jonkun asian, jonka äiti takuuvarmasti oli minulle sanonut.
Mitään keskinäistä keskulua ja luottamuksellisia suhteita ei koskaan syntynyt, sillä minun ongelmani ja asiani ovat aina olleet vähän vähempiarvoisia ja lapsen murheita.
Lastenkasvatuksessa en ole kysynyt kertaakaan hänen mielipidettään. Sen asian edes olen hyvin oppinut.
Niin jäi eilisestä se "aaapuva-pyyntö"...siis miten tuollaisen kanssa jatkossa toimia?
Miten osoittaisit oman kantasi kun taas alkaa sanella tahtoaan?
Samalla tavallako pamautamalla vaan oma mielipide tylysti?
Jos suuttuu taas, suutunko samoin takaisin vai sanon asiasta kipakasti?
Tähän asti en siis ole suuttunut näkyvästoi takaisin vaan niellyt vaikka hän saattaa tosiaan vetää naamansa lattiaan ja tuhahdella jne. jne.
Olen vetänyt henkeä ja jatkanut yhtä ystävällisenä kuin aina - vuosikausia.
Mutta nyt tuli mitta täyteen ja en aio enää sietää sellaista käytöstä.
Törkein oli kun viimeksi käydessään oli tietävinään vauvamme tarpeet paremmin kuin me itse. Repi vauvaa uniltaan ja suorastaan sylistä. Meillä oli liian kuuma ja kylmä, väärä valaistus ja väärä aika antaa vauvan nukkua, pidettiin väärin sylissä. Suunnittelee kotimme sisustuta ääneen todeten(sisältää käskyn) jne.
Sanoo miehelle "kun äiti käskee, teeppä kuten äiti sanoo"... Mies oppinut että parempi kun ei ole kuulevinaan niin ei tuu mökötyksiä, mutta minä en jaksa ajatellakkaan jos näin jatkuu aina vain.
Ensinnäkin, lakkaa pelkäämästä että anoppi suuttuu. Jos suuttuu, niin suuttukoon. Mitä haittaa sinulle siitä on? Suuttumushan on hänen tuntemuksensa ja ongelmansa, ei sinun.
Eli älä mieti miten voisit toimia oman pääsi mukaan SUUTUTTAMATTA anoppia. Vastaus: et mitenkään, koska aina jos toimit oman pääsi mukaan, hän suuttuu.
Ota siis lähtökohdaksi että vaihtoehdot ovat nämä:
1) Tottelet häntä etkä suututa ja olet hänen mielestään hyvä miniä. Mutta maksat siitä kovan hinnan: pikkuhiljaa katkeroidut, vihaat häntä, halveksit itseäsi jatkuvan mielistelyasenteesi vuoksi, menetät itsekunioituksesi. Mikä pahinta: luovut aikuisuudestasi, et saa aikuisena ihmisenä päättää elämästäsi itse, vaan luovut vapaaehtoisesti itsemääräämisoikeudestasi. Onko anopi hyväksyntä kaiken tämän arvoista?
2) Aikuisena ihmisenä päätät itse asioistasi, kasvatat lapsesi itse, sisustat kotisi itse, valitset itse mielipiteesi, harrastuksesi, ystäväsi. Seurauksena on että anoppisi on sitä mieltä että olet vaikea luonne. ENTÄ SITTEN? Olkoon kaikin mokomin sitä mieltä! Jospa vain hän tietäisi mitä mieltä SINÄ olet hänen luonteestaan...
Opttele sanomaan anopille: "meillä tehdään näin", "olemme päättäneet näin", "minä toimin tässä asiassa näin", "haluan tehdä näin". Sinun ei tarvitse selittää miksi olet päätynyt tekemään näin tai noin. Tietysti hän heittäytyy poliisiksi ja kysyy että miksi, mutta siihen vastaat että "Näin olen asian harkinnut". Et rupea selittelemään, perustelemaan etkä puolustelemaan. Ei sinun tarvitse, et ole hänelle tilivelvollinen omaan elämääsi ja perheeseesi liittyvistä ratkaisuista.
Kuviteltu esimerkki:
Anoppi: "Teidän pitäisi ostaa uudet verhot.Nuo eivät sovi tänne keittiöön. Ostakaa kukkakuvioiset."
Sinä: "Olen valinnut nämä verhot ja pidän niistä."
Anoppi: "Pidät näistä? Nämähän on rumat."
Sinä: "Minä pidän niistä."
Anoppi: "Miksi ihmeessä? Eikö sinulla ole värisilmää?"
Sinä: "En aio keskustella tästä asiasta."
Anoppi: "Minä voisin käydä ostamassa teille uudet."
Sinä: "Älä tee sitä, koska heittäisit rahasi hukkaan. En ripustaisi niitä kuitenkaan. Pidän näsitä, olen ne itse valinnut, enkä aio vaihtaa niitä. Tämä on minun keittiöni. Minä valitsen verhot tänne itse, ja valitsen sellaiset jotka miellyttävät minua. Sinä valitset oman keittiösi sisutuksen, kunnioitan sinun valintojasi enkä aio arvostella niitä. Toivon että kumpikin kunnioitamme toisiamme."
Sano tuo erittäin rauhallisella ja lempeällä äänellä, ja sitten rupeat puuhaamaan jotain ihan muuta, kysyt vaikka että keitetäänkö kahvit, tai menet vaikka vessaan. Komentelijat yrittävät aina päästä sanomaan viimeisen sanan; älä sinä suostu siihen!
Jos anoppi osoittelee mieltään huokailemalla, puhisemalla tms. niin älä ole huomaavinasi.
KIELTÄYDY SYYLLISTYMÄSTÄ!
Jos hän KEHTAA vielä jatkaa aiheesta, sano napakasti: "Eiköhän minun kantani tähän asiaan tullut jo selväksi, nyt en enää keskustele tästä aiheesta!" Sen jälkeen et enää vastaa MITÄÄN mihinkään mitä hän aihesta esittää, heittäydyt kuuroksi.
Jos hän ostaa ne verhot, älä ripusta niitä. Palauta ne.
Rupea sellaiseksi, ettei hän saa sinusta mitään otetta. Älä IKINÄ tottele vain miellyttääksesi. Älä IKINÄ menetä malttiasi. Älä IKINÄ rupea väitelemään. Käytä hänen omia aseitaan: heittäydy opettajamaisen lempeäksi, puhu ymmärtäväiseen ja suvaitsevaiseen sävyyn kuin tuhmalle lapselle. Ota noissa tilanteissa aikuisen asenne, kuvittele että hän on kymmenvuotias.
Siis WAU!
Noinhan minun pitää opetella käyttäytymään...kylläpä laitoit hyvän esimerkin, meinaan anoppi on juuri sellainen että se ostaa jotain minkä itse haluaa ja se ON ärsyttävää. Ja vaikka on kielletty tai siis sanottu että älä tuo, tuo silti. On aiemmin otettu sitten vastaan (mies sanoo juuri että näin välttyy tappeluilta) ja tungettu kaappiin. Nyt olin juuri ajatellut että rupean kieltäytymään ja siitähän se suuttuu, mutta suuttukoot!
Tai tuo meille kun on ostanut itselleen jotain ja se ei sovikkaan hänen tyyliin - niin toin teille!!!! Nyt aion työntää ne takaisin ja kuten sanoin suuttuu kyllä, tiedän sen. MUTTA suuttukoon kun ei usko kun hyvällä sanotaan (on sanottu muutamaan kertaan mutta se on ollut yhtä tyhjän kanssa).
Ja mun ongelma on just ollut että en ole kehdannut aiemmin sanoa vastaan ja minähän olin upea miniä - kehui kaikille ja kaikki meni hyvin (paitsi minä kärsin...)
Nyt kun parissa asiassa olen sanonut ärähtäen (kun ei usko kun yrittää hillitysti sanoa!!!) niin näkee että se ei enää pidä minusta.
Ja mun ongelma on myös se että kun nielen ja nielen niin sitten kun räjähdän niin räjähdän kunnolla - huudan ja kiroilen...tämänkin anoppi tulee näkemään jos en ala oppia nyt heti laitamaan häntä rajoihin.
Nyt suosiossa on nuorimman poikansa tyttöystävä (eli tyttö ei uskalla sanoa mihinkään vastaan kuten en minäkään vuosiin kun alettiin seurustelemaan, mutta nyt kun itse on jo äiti - ei tässä jaksa totella kuin viisi vee).
Kammottaa ajatellakkin mitä mahtaa minusta nyt puhua...selvästi ylistyssanoja saa tämä nuorikko (mukava tyttö mutta minäpä olen nähnyt että osaa sieltäkin tulla kipakkaa sanaa - mutta ei vielä anopille, aikansa taitaa ottaa että hänkään uskaltaa ääntänsä korottaa)
Tosiaan mun on pakotettava itseni siihen "herttaiseen ei-sanaan" kuten hän tekee itsekkin, sehän on juuri sellaista "kuin lapselle puhuisi" jutustelua mutta sisältää käskyn tehdä jotain...eli alan opetella samaa tapaa - jospa se tehoaisi kun muu ei näytä auttavan. Normaali "kiitos ei" ei tepsi vaan jankaa niin kauan kuin saa tahtonsa läpi tai tekee asian kuitenkin.
Hyviä vinkkejä annoit - kiitos!
.. että olen tällä hetkellä anoppi -toivottavasti en tyrannisellainen - enkä suinkaan miniä.
Olen tähän ikääni (49 v.) mennessä oppinut, että tyranneihin tepsii parhaiten, kun heihin suhtautuu nimenomaan kuin kiukutteleviin 10-vuotiaisiin. Kometeluihin voi kokeilla sitä, että heille puhuttaessa lisätään lauseeseen sivumerkitys: "olet sosiaaliselta iältäsi kymmenevuotias".
Sehän on luultavasti juuri se sivumerkitys jonka anoppisi lisää kaikkiin sinuun ja mieheesi kohdistuviin käskyihin.
Tuollainen "tee niin kuin äiti sanoo!" -käsky on NIMENOMAAN sitä että asetetaan toisen kymmenvuotiaan asemaan. Eihän aikuiselle miehelle sanota noin, noin sanotaan kymmenvuotiaalle pojalle!
Lyö hänet hänen omilla aseillaan. Ajattele että hän itse on kymmenen vee. Kun hän alkaa komennella, sano itsellesi: ai nin, tässä on taas tämä kymmenvuotias pieni Anna-tyttönen (tai mikä anoppisi nimi onkaan), ja vastaa hänelle sen asenteen mukaisesti.
Eihän lasten kanssa ruveta tosissaan väittelemään, vaan puhutaan rauhallisesti, kerrotaan miten asia on, selitetään miksi tehdään niin kuin tehdään, ja jos ei mene perille, lopetetaan keskustelu: no niin, eiköhän tämä tullut jo selväksi, asia on loppuun käsitelty. Toisaalta lapseen ei suututa eikä hänen puheistaan loukkaannuta. Häntä ymmärretään vaikka hän on vähän hankala, hänhän on lapsi.
Jos se 10-vuotias vielä jankuttaa että "ei-kun-minä-tahdon-näin-ja-näin", vastataan että "höpöhöpö, syöpä nyt puuro loppuun" (anopille esitetään muodossa "höpöhöpö, juopa nyt se kahvikuppi tyhjäksi että pääsen kaatamaan lisää).
Entä miten KÄYTÄNNÖSSÄ lisätään tuo "olet sosiaaliselta iältäsi kymmenvuotias" -viesti?
Pieniä teknisiä vinkkejä (tuon ikkunaverhodialogiesimerkin lisäksi):
1. Lisää kehotuksiisi -pa tai -pä. "nimenomaan juoPA se kahvi loppuun" eikä "juo se kahvi loppuun". "Menepä" ja "olepa" ja "teepä" on aika ärsyttävän kuuloista, siinä on aika selkeänä viesti ettet ota häntä vakavasti. Siksi se on oiva väline, kun hän aloittaa tavanomaisen komentelunsa.
2. Vastaa älyttömiin komenteluihin ja kiukutteluihin olemalla hetken hiljaa, katsomalla häntä rauhallisesti, hymyilemällä ensin lempeästi ja huokaamalla kärsivällisesti. Sitten vasta avaat suusi sanoaksesi sanottavasi.
3. Heittäydy kiltiksi tädiksi. Ole ihan älyttömän lempeä ja ymmärtäväinen. Kun hän sanoo jotain sentapaista kuin "Kyllä sinun pitää viedä lapsesi musiikkileikkikouluun" (tai "ota se Mikko pois musiikkileikkikoulusta, se on aivan tyhmä harrastus!" - ihan sama kummin päin - joka tap. kyse siitä että hän sekaantuu asioihisi ja komentelee), vastaa esim. "no voi hyvänen aika" tai "voi sinua" tai "olet sinä aikamoinen pakkaus" tai "jopas nyt jotakin". Ja TODELLA lempeästi, niin ettei äänessäsi tai ilmeessäsi ole ärtymyksen kaikuakaan. ETKÄ MITÄÄN MUUTA. Sitten vaihdat puheenaihetta.
Naimisissa emme miesystäväni kanssa ole, mutta seurustelleet jo vuosia. Mieheni äiti on opettaja ja paljon kuvailemasi kaltainen: tietää aina kaiken, kohtelee ja käskyttää kuin oppilaitaan. Hän päättää kaikesta ja yritti aluksi päättää mieheni ja minun suhteestakin. Hän on suora (piirre jota kyllä kunnioitan), mutta suoruudessaan monesti "opettajamainen" ja jollain tavalla tyly, juuri sellainen kuin muistan "pahimpien" opettajien peruskoulussa olleen. En ole koskaan tuntenut pääseväni hänen lähelleen, koska hän on ns. auktoriteetti ja minä sitten jotain muuta.
En osaa sanoa kuinka paljon syytä on hänen ammatissaan; luultavasti hän vaan on luonteeltaan sellainen. Ehkä hänestä juuri luonteensa vuoksi tuli opettaja.
Meillä hänen käytöksensä on aiheuttanut sen, että en häntä juurikaan halua nähdä. Pysyttelen mieluummin kotona kuin menen kyläilemään. Epämukavia viikonloppuja on ollut jo tarpeeksi. En mitenkään vihaa enkä inhoa häntä, en vain jaksa olla enää tässä iässä kenenkään käskytettävänä. Välttelen tapaamisia tahallani.
Toivon tietysti että asia korjaantuu niin teillä kuin täälläkin. Aika näyttää...
on se kotirouva-anoppi. Sehän ei osaa mitään muuta kuin leipoa, laittaa ruokaa ja siivota. Nuo em. asiat ovat kotirouva-anopin elämän sisältö eikä sillä ole aikaa muuhun eikä se osaa muusta puhua kuin näistä kolmesta asiasta. Näin on, terv. kotirouva-anoppi
älä...minulle ihan sama mikä on ammatiltaan kun vain osaa elää omaa elämäänsä ja antaa muiden elää omaansa. Ja on ihan tavallinen ihminen, sellainen jonka kanssa on helppo olla...meinaan kuten joku tuossa yllä sanoi - minäkään en tunnu pääsevän anoppia lähelle. Siitä ei ikäänkuin saa "otetta", ei voi puhellä niitä näitä ja höpötellä.
On sellainen että töksäyttelee lauseet lyhyesti joten on aika vaikeaa olla hänen kanssaan kaksistaan kun jutut on äkkiä juteltu kun vastaa yhdellä/kahdella sanalla joka kysymykseen.
Minä olen tottunut taasen siihen että jutustellaan saman asian ympärillä joskus pitkäänkin ja se lähentää ihmisiä kummasti kun oppii tuntemaan toisen tavan ajatella jne.
Ja jos taas anoppi kysyy jotain, näköjään odottaa vastausta kuten hän antaa (yhdellä sanalla...) jos alan tuttuun tapaani kertomaan jotain, hän saattaa kesken kaiken vaihtaa puheenaihetta tai jopa lähteä huoneesta pois hakemaan/tekemään jotain...kun sitten jään hölmistyneenä katselemaan ja odotan että hän sitten takaisin tultua pyytäisi jatkamaan - ei hän edes näy muistavan mistä puhuttiin vaan saataa tuumata että "viime viikolla oli tosi kylmä"!!! tms.
Enkä ole jaarittelija jota ei jaksa kukaan pidemmän päälle kuunnella vaan ihan normaalisti kerron vaikka kesälomasta jos kysytään - enkä kuittaan vain että "nopeeta meni" ja siinä se.
Minusta leipominen, ruuanlaitto ja siivous ovat hyvin tärkeitä.
Jos ne jättää tekemättä niin ikävä tulee äkkiä.
Jos ei satu asumaan hotellissa ja syö aina ulkona.
Tietenkin voi palkata kotiapulaisen jos on varaa.
Tarvitseeko miniän kanssa paljon puhua.
Puhun asioista jotka tunnen tärkeäksi.
Jos ei kiinnosta niin keksiköön puheenaiheet, vastailen parhaani mukaan jos osaan.
puhua???? Onko se niin paljon alempi arvoisempi?
Olet ilkeä kun ajattelet noin.
Tietysti, voisihan sitä ajatella toisin päinkin, mitä sitä anopille turhaan jaarittelemaan.
minä ajattelin kanssa että olipa rumasti kirjoitettu. Eipä tarvi ihmetellä miksi miniät ei pidä anopeistaan jos/KUN suhtautuminen on jo kättelyssä tuota luokkaa.
Ihme juttu kun ajatellaan aina että anoppi SAA toimia miten vaan ja miniän tulisi se vain sietää...
Monessa tämänkin palstan ketjussa hyväksytään anopin hirmukäytös ja käsketään miniää vain hyväksymään ettei vaan välit mene "tärkeään" anoppiin.
Kyllä minä ainakin menin mieheni kanssa naimisiin, en anopin.
Kokemus opettaja-anopista ja hän ei millään tavalla sekaantunut asioihin ja ei irvistellyt eikä muutakaan, mitä kuvailit. Oli hyvin asiallinen ja eli omaa elämäänsä ja antoi toistenkin elää omaansa. Ei taida ammatti ja kuvaus oikein korreloida keskenään. Mutta jokaiseen ammattikuntaan mahtuu monenlaista.
Nykyisen anopin ammattia en edes tiedä, sen verran etäinen hän on. Tiedän suunnilleen, mitä hän tekee työkseen ja missä on töissä, mutta ammattinimikettä en ole tullut kysyneeksi. Elämme omaa elämäämme ja he omaansa.
Joo, minunkin kokemukseni mukaan opettajat ovat aika itsenäisiä ja ulospäinsuuntautuneita naisia. Vaikea kuvitella, että he anoppeina erityisesti takertuisivat tai olisivat epäkohteliaita.
Ihmisethän ovat temperamentiltaan erilaisia. Ja ammatti tietysti valmistaa naisen tietynlaiseen käyttäytymiseen. Esim opettajan koulutushan jo korostaa pitkäpinnaisuutta ja kohteliasta tarmokkuutta. Kai se sitten näkyy kaikeassa mitä opettaja muutenkin tekee.
Mulle kelpais anopiksi opettaja.
mikä ope on. Pahimpia on juuri ala-asteen opet joilla oma luokka (näitäkin lienee vieläkin ainakin pikkukylissä) siis opettajat jotka opettaa koko ala-aste iän samaa luokkaa jne.
Ihan eri asia jotkut kielten opettajat tai kiertävät, joissain yläasteella tai ylemmissä (lukiot, amikset, amk.t jne.)
Mä tunnen sekä että ja tuon olen huomannut, meilläkin anoppi (ala-asteen ope) kuvitteli aluksi että hänen sanansa ulottuu minun ja mieheni kotiin. Kovasti sain oman ääneni korottaa ennekuin tajusi missä mennään.
Pahin oli kun tosiaan kuvitteli että voi esim. tulla meille miten huvittaa, ilmoitti vaan että tulee yökylään!!!
Ja jos ei sopinut, loukkaantui. Meidän kun olisi pitänyt järjestää aina asiat niin että hän voi tulla. Ja vielä suostua sitten hänen suunnitelmiin mitä tehdään, missä käydään jne.
Onneksi se nykyään tajuaa tulla vain KUTSUTTUNA ja ihan päivävisiiteille. Näin homma toimii kun on tajunnut että meidän elämä on meidän ja meidän kotona hän on vain vieras! Ja että se oma poikakin on jo aikamies, aviomies ja isä...ei siis enää äipän pikkupoika...Mutta siitä open roolista se vain on vaikea laskea irti, seuraa eläkkellekkin monilla...
Oma anoppi on ala-asteen opettaja ja minulla ei ole pahaa sanottavaa hänestä. Ei tarjoile omia mielipiteitään mieheni ja minun asioihin; sanoi aikoinaan kasvattaneensa lapsensa aikuisiksi ja aikoo nyt lelliä rauhassa lapsenlapsiaan. Ei ole tarjoillut neuvoja lastenkasvatukseenkaan, pyytäessä lapsia hoitaa ja neuvoo kysyttäessä.
Eli enpä usko ammatin vaikuttavan paljoakaan anopin piirteisiin, vaan ihan se anopin oma persoona ja luonteen piirteet ja tavat.
Kuten aika monella muullakin kommentoijalla, minullakin on kuvaustasi vastaava anoppi ja ammatti on kotirouva. Luultavasti tuo käskyttäminen pojan perheen kotona on peruja siitä, että anopin elämän sisältö on koti, koti ja koti. Kun pojat menevät naimisiin, koti ikään kuin laajenee anopin mielestä. Ainakin oma anoppini käyttäytyi alkuaikoina kotonamme ikään kuin hänen määräysvaltansa ulottuisi meillekin. Hauska esimerkki on se, että käytän ns. astiankuivauskaappia normaalina kaappina, koska emme tarvitse varsinaista kuivauskaappia. Joka kerta hänen vieraillessaan meillä, anoppi tyhjentää ko. kaapin ja ripottelee tavarat muihin kaappeihin, mistä emme tietenkään niitä löydä. Anoppi luonnollisesti sijoittelee tavarat siten, että ne ovat hänen mielestään oikeassa paikassa. Ja puhe ei luonnollisesti mene perille.
Palkkasimme sittemmin siivoojan. Anoppi ihmettelee, miksi hänen apunsa ei kelpaa, mutta siivooja kyllä. Ammattisiivooja ei tee mitään perheen tahtoa vastaan, vaan kyselee tosi tarkkaan, mitä saa tehdä ja mitä ei. Anoppini taas tekee tasan tarkkaan mitä haluaa, jos ei häntä vahdi koko ajan kuin pikkulasta. Itse en erityisemmin pidä kotitöistä ja en voi edes ajatuksen tasolla ymmärtää, miten joku saada jotain tyydytystä puuttumalla toisen perheen kotitöiden tekemiseen.
Luonnollisesti anoppi puuttuu myös lastenkasvatukseen. Milloin vanhemmat viettävät liikaa aikaa tietokoneella (anoppi ei luonnollisesti osaa sitä käyttää) ja milloin syöttävät vääränlaista ruokaa lapsille. Kaikki maksulliset harrastukset ovat pahasta, koska eihän heidänkään lapsillaan ole sellaisia ollut. Kommentoinnissa on sellainenkin huvittava piirre, että kaikki paha perheessämme lähtee minusta. Anopilta on unohtunut, että nykyperheissä myös miehillä on jonkinlaista sananvaltaa vaikkapa lasten harrastuksiin liittyen.
että ristiriitatilanteissa se oman lapsen puoliso on aina syyllinen.