Kertoisitteko naiset (20-25) suhteestanne äitiinne ja isäänne.
Olen nimittäin alkanut miettimään oman tyttöystäväni suhdetta vanhempiinsa. Että onko se enää normaalia. Jos ei ole niin mistä tuommoinen johtuu? Vai olenko itse niin vaja vainen.
Tilanne on siis tällainen, asumme melko lähellä hänen vanhempiaan väliä vain noin 1km. Tyttöystäväni pitää yhteyttä vanhempiinsa, etenkin äitiinsä päivittäin. Yleensä vähintään joka toinen päivä pitää käydä kylässä ja joka päivä soittaa. Jos tyttöystävä ei soita niin hänen äiti kyllä muistaa soittaa joka päivä ja lisäksi pyytää aina käymään.
Ja vähän väliä kumpikin siis tyttöystävän isä ja äiti ostavat jotain pientä… lemmikkien ruokaa, hiuslakkaa, purkka pussin, karkkia… ja kaikkea tämmöistä. Sitten näitä ostoksia tuodaan vähän väliä oven raosta meille ja vielä useammin pyydetään tyttöystävää käymään kotona, että täällä on yllätys..
Tyttöystävälleni vanhemmat ovat muodostuneet niin tärkeiksi että hänen elämänsä pyörii oikeastaan sen ympärillä, miten vanhemmilla on työ vuorot tai milloin he pyytävät käymään.
Lähes joka koiran ulkoilutus reissullaan, hän käy vanhemmillaan mutkan. Ja sitten joka kerta selittää miten taas aika kuluikin niin nopeasti. Kotona ei sitten muuta jaksa kuin pistää nukkumaan. ja valittaa sitä kuinka ei ehtinyt taas tekemään mitään.
Kotona ollessaan tyttö ystävä ei osaa hetkeäkään olla yksin, vaan pitää olla aina jotain. Jos minä vaikka lähden käymään harrastamassa, niin hän joko siivoaa tai lähtee vanhemmilleen kylään.
Asiasta olemme puhuneet, mutta en ole asiaani osannut ilmeisesti oikein koskaan ilmaista, koska keskustelu yleensä päättyy tai muuttuu riitelyksi. Ja minulle sanotaan että heistä ei saa puhua pahaa, kun he tekevät vain kaikkea hyvää meidän puolesta.
Eli kiinnostaisi vain tietää millaiset suhteet teillä on vanhempiinne?
Ja mitä mieltä olette tällaisesta?
Sillä tätä mietiskelen kun, meillä on ollut suunnitelmissa että alettaisiin vähän tässä suhteessa etenemään.. Eli perhettä kasvattamaan.
Mutta minusta tuntuu siltä että nyt kun on vielä vakavammin puhuttu tulevaisuudesta, minua on alkanut yllä olevat asiat vaivaamaan.
Koska en jotenkin halua elämästäni sellaista, että lapsenikin näkevät koko ajan vain näitä iso vanhempiaan. Tai näkisiväthän he minunkin vanhempiani, noin kerran viikossa tai kahdessa, vaikka minunkin vanhempani asuvat samalla paikkakunnalla.
Niin kuin, koiran pennun kanssa on nyt käynyt, että sitä käydään harvasen päivä näyttämässä vanhemmille. ”Kun äiti ja isä niin tykkää siitä” ja näiden reissujen jälkeen koira ei usko mitään kun sitä on siellä lellitty ja ”opetettu”, niin kuin heidänkin koiraa aikoinaan.
Olen nimittäin alkanut miettimään oman tyttöystäväni suhdetta vanhempiinsa. Että onko se enää normaalia. Jos ei ole niin mistä tuommoinen johtuu? Vai olenko itse niin vaja vainen.
Tilanne on siis tällainen, asumme melko lähellä hänen vanhempiaan väliä vain noin 1km. Tyttöystäväni pitää yhteyttä vanhempiinsa, etenkin äitiinsä päivittäin. Yleensä vähintään joka toinen päivä pitää käydä kylässä ja joka päivä soittaa. Jos tyttöystävä ei soita niin hänen äiti kyllä muistaa soittaa joka päivä ja lisäksi pyytää aina käymään.
Ja vähän väliä kumpikin siis tyttöystävän isä ja äiti ostavat jotain pientä… lemmikkien ruokaa, hiuslakkaa, purkka pussin, karkkia… ja kaikkea tämmöistä. Sitten näitä ostoksia tuodaan vähän väliä oven raosta meille ja vielä useammin pyydetään tyttöystävää käymään kotona, että täällä on yllätys..
Tyttöystävälleni vanhemmat ovat muodostuneet niin tärkeiksi että hänen elämänsä pyörii oikeastaan sen ympärillä, miten vanhemmilla on työ vuorot tai milloin he pyytävät käymään.
Lähes joka koiran ulkoilutus reissullaan, hän käy vanhemmillaan mutkan. Ja sitten joka kerta selittää miten taas aika kuluikin niin nopeasti. Kotona ei sitten muuta jaksa kuin pistää nukkumaan. ja valittaa sitä kuinka ei ehtinyt taas tekemään mitään.
Kotona ollessaan tyttö ystävä ei osaa hetkeäkään olla yksin, vaan pitää olla aina jotain. Jos minä vaikka lähden käymään harrastamassa, niin hän joko siivoaa tai lähtee vanhemmilleen kylään.
Asiasta olemme puhuneet, mutta en ole asiaani osannut ilmeisesti oikein koskaan ilmaista, koska keskustelu yleensä päättyy tai muuttuu riitelyksi. Ja minulle sanotaan että heistä ei saa puhua pahaa, kun he tekevät vain kaikkea hyvää meidän puolesta.
Eli kiinnostaisi vain tietää millaiset suhteet teillä on vanhempiinne?
Ja mitä mieltä olette tällaisesta?
Sillä tätä mietiskelen kun, meillä on ollut suunnitelmissa että alettaisiin vähän tässä suhteessa etenemään.. Eli perhettä kasvattamaan.
Mutta minusta tuntuu siltä että nyt kun on vielä vakavammin puhuttu tulevaisuudesta, minua on alkanut yllä olevat asiat vaivaamaan.
Koska en jotenkin halua elämästäni sellaista, että lapsenikin näkevät koko ajan vain näitä iso vanhempiaan. Tai näkisiväthän he minunkin vanhempiani, noin kerran viikossa tai kahdessa, vaikka minunkin vanhempani asuvat samalla paikkakunnalla.
Niin kuin, koiran pennun kanssa on nyt käynyt, että sitä käydään harvasen päivä näyttämässä vanhemmille. ”Kun äiti ja isä niin tykkää siitä” ja näiden reissujen jälkeen koira ei usko mitään kun sitä on siellä lellitty ja ”opetettu”, niin kuin heidänkin koiraa aikoinaan.
Vastaukset 44
Vanhimmat
En oikein osaa neuvoakaan koska sellaisia ihmisiähän on jotka takertuvat vanhempiinsa vielä kotoamuuton jälkeenkin ja jatkavat niin koko elämänsä. Itse en kyllä jaksaisi tuollaista, vuosikaudet on riittänyt että nähdään 2 kertaa vuodessa, soitellaan about kerran viikko joka sekin ehkä vähän liian usein minun mieleen. Olen kylläkin jo kolmekymppinen mutta jo nuorena en malttanut odottaa että pääsen vanhempien "valvovan silmän alta" pois omaan kotiin. Ja nimenomaan toiseen kaupunkiin pois pikkukylästä. Ja kuitenkin välit ovat siis ihan kunnossa ja rakastan vanhempiani.
Oletko miettinyt että muuttaisitte muualle, koska en jaksa uskoa että tyttösi suostuisi tuosta hevillä muuttumaan?
Tyttöystävä on 23v. Me ollaan aikaisemmin asuttu toisella paikka kunnalla, silloin kun aloimme seurustelemaan. Mutta opiskelu ja työpaikan takia muutettu takaisin kotipaikkakunnalle.
Silloin kun asuimme muualla, asia oli hiukkasen paremmin, mutta kävi raskaaksi ja kalliiksi matkustaa joka viikonloppu 300km.
Itse olen kanssa hyvissä väleissä omiin vanhempiini, soitellaan silloin kun on asiaa ja käydää joskus pyörähtämässä.
Tämä meidän erillaisuus onkin saanut minut juuri miettimään tulevaisuutta. Koska asiasta on puhuttu ja tyttöystäväni ei nää tilannetta mitenkään ongelmana.
Ja minä taasen näen, koska asiaan liittyy myös se että tyttöystäväni, aina asettuu enemmin vanhempiensa puolella asiassa kuin asiassa, kuin että tukisi minua.
Tottakai hänen vanhempansa ovat hänelle tärkeitä ja hän kunnioittaa heidän sanojaan, mutta ei kai sen tarvi olla pyhää mitä he sanovat..
Laita vaihtoon noin kypsymätön lapsukainen ja lapsukaisen vanhemmat, hyvä mies! --jos oma lapsuuden koti ja sen jäsenet menevät OMAN KODIN JA SEN JÄSENTEN edelle millään muotoa,niin asetelma on erittäin epäterve sekä tyttöystäväsi,että hänen vanhempiensa puolelta..
Jollei tyttöystäväsi ymmärrä kuviossa mitään kummallista,niin hän vaan aikoo jatkaa perheensä sairasta perinnettä eteenpäin..
..ja voit vaan kuvitella mitä se merkitsee, kun lapsia alkaa tulemaan..
Sinuna hankkiutuisin eroon koko porukasta mahdollisimman pian..
En kuulu tuohon ikäryhmään, mutta ajattelin sanoa mielipiteeni kun olen seurannut vähän samanlaista tapausta läheltä.
Tyttöystäväsi käytös ei ole normaalia. Tai oikeastaan hän ei vain ole vielä itsenäistynyt riittäväti pysytäkseen tekemmän pesäeroa vanhempiinsa. Onko hän perheen ainoa tyttö/lapsi?
Osittain syytä on vanhemissakin kun takertuvat tyttöönsä noin kovasti eivätkä päästä irti. Vanhempien pitäsi myös osata kannustaa lapsiaan itsenäistymään ja omaan elämään. Käydä toki saa ja soitellakkin pitää välillä, mutta noin tiivis yhteys ei ole normaalia varsinkaan kun asutte yhdessä.
Sinuna en alkaisi tässä vaiheessa perhettä kasvattamaan. Lapsi vain pahentaisi asiaa. Anoppi alkaisi olemaan teillä enemmän tai avokkisi viettäisi suurimman osan ajastaan lapsen kanssa vanhemmillaan. Samasta syystä kuin nyt koirankin kanssa. Lapsen aika on vasta sitten kun sinä olet se ykkönen tyttöystäväsi elämässä. Nyt hän ei selvästikkään ole sitoutunut sinuun vaan vanhempiinsa.
Sinuna kattelisin ihan rauhassa pari vuotta eteenpäin.
Tyttöystäväsi on selvästi lapsi edelleen. Hän ei ole vielä ymmärtänyt aikuisuuden hyviä puolia, vaan haluaa yhä äidin ja isän tuen joka asian.
Vaikka sinäkin olet siinä vierellä, et riitä hänelle, vaan koti on tärkeä.
Monilla ihmisillä kotoa irtautuminen on vaikea ja pitkä prosessi. Niin kauan, kun suhde on heillä näin tiivis, ei sinun ja tyttöystäväsi kannata ajatella lapsia.
Lapsen mukana tulisivat isovnhemmat samassa ovenavauksessa.
Vaikka tuntuukin kovin kliseeltä lohduttaa näin, niin sanon, että teillä on aikaa vielä aikuistua ja oppia elämään itsenäistä elämää. Kyllä vuodet tuovat sen opin.
Suosittelisin, että alkaisit katsella asuntoa teille hiukan kauempaa tytön vamhemmista.
Ei sitä jokapäiväistä tapaamista kestä kukaan pitkän päälle. Olisi varmaan helpotus näille muillekin.
minä taas olen sitä mieltä että tyttöystäväsi on aivan normaali hyvähän se on että välit vanhempiin on kunnossa eikö.Jos he auttavat teitä rahallisestikin eikös se ole teidän molempien etu,tuntuu paremminkin siltä kuin olisit mustis tytön vanhemmille.olet tainnut tehdä kärpäsestä härkäsen päässäsi.
no ei kyllä ole normaalia, että kotoa pois muuttanut lapsukainen ravaa päivittäin äidin helmoissa paapottavana..!!
Kotoa muuttaminen tarkoittaa myös kodista POIS muuttamista ja vastuun kantamista itse omista asioistaan.. KOTI on nyt siellä missä tyttöystäväsi nyt asuu! -ei vanhempien luona!
Sama pitää saada jakeluun myös vähemmän terveellä tavalla käyttäytyville vanhemmille! -holhoaminen ja asioihin jatkuva sekaantuminen on saatava loppumaan.
Tarvitsette tiukat pelisäännöt: Tyttöystänän koti on nyt siellä missä hän asuu sinun kanssasi ja hänen vanhemmat eläköön OMAA elämäänsä -ei tyttärensä elämää!
Kaikkinainen tunkeilu, tuputus ja pikkulahjojen ostelu on loputtava..sellainen kuuluu lapsuudenkotiin, mutta ei enää lasten aikuistuttua ja muutettua POIS lapsuudenkodista!
Neuvottele tyttöystäväsi kanssa tilanteesta -jos hän on halukas muuttamaan toimintaansa ja esim. muuttamaan kauemmaksi vanhemmistaan,niin teillä voisi olla toivoa. Jos hän ei siihen suostu,niin laita tyttöystävä vaihtoon ja etsi itsellesi joku joka jo on ehtinyt kasvaa AIKUISEKSI!
Kuvasit hyvin elämäänne ja on aihetta sinun ihmetellä ja olla tyytymätön tilanteeseen, se ei ole aikuisen parin tasavertainen suhde.
Oma naistuttavani on aivan samanlainen, ei siis tavatonta.Hän soittaa usean kerran päivässä ja käy tosi usein , vaikka välimatkaa on 20 km, on eläkkeellä ja elää tyttärensä elämää.
Kyllä pitää kummankin,siis äidin ja tyttären antaa
toisilleen välimatkaa ja elää sitä ihan omaa elämäänsäkin , ei varmaan ole asiaa joka päivä ,eikä kaikkia tarvitse raportoida.
Itse olen aikuisten lasten äiti, pari lastani ovat aviossa ja olen onnellinen ,että heillä on rakastavat puolisot, jotka jakavat arjen eikä minun tarvitse huolehtia heidän asioistaan. Toki annan heille rahaa , kun opiskelevat, mutta senkin pistän tilille, en ostele mitään , se on yhdessä sovittu. Näemme kerran kuukaudessa korkeintaan , tavallisesti harvemmin, enkä edes kaipaa, nautin omasta ajastani ja olen vielä työelämässä ja työni on haasteellista, samoin mieheni.
Yhteyttä pidän ainoastaan jos on asiaa laittamalla sähköpostia . Puhuttelen heitä aina tasavertaisena,opiskelurahankin laitan heille yhteisesti pariskuntana.
On aika irrottaa ja antaa juuret ja siivet, se on rakkautta parhaimmillaan
Olisit iloinen kun tyttöystävälläsi hyvät välit vanhempiinsa ja he ostelevat kaikkea pientäkin välillä. Ei ole mukavaa jos välit on tulehtuneet, nimim. kokemusta on. Rassaa kun tyttöystävän aika menee harmitteluun, kiukkuun, uhoamiseen vanhempiensa suhteen. Hänen vanhemmat eivät auta millään lailla vaikka mikä tulisi vastaan. Ei tunne- eikä taloudellisella tasolla. Tulet vielä arvostamaan joku päivä tuota tyttösi ja vanhempiensa suhdetta.
Mutta toisaalta..jospa tyttösi olisi aika hankkia itselleen kavereita niin olisi muitakin kuin vanhemmat joiden luona ravata...
Ota rauhallisesti, vaikka on ymmärrettävää, että huolestut.
Ihmiset kasvavat itsenäisiksi eri tahtia, ja tyttöystäväsi on vielä perin nuori.
Olen joistakin tutkimuksista lukenut, että naisen todellinen irtautuminen kotoa painottuu enemmän 30-ikävuoden jälkeiselle ajalle.
Irtautuminen tapahtuu asteittain ja pikkuhiljaa.
Jos alat moittia kumppaniasi ja alat väkisin häntä "kasvattamaan" irti vanhemmistaan, niin aiheutat päinvastaisen reaktion.
Iloitse hänen kanssaan yhteisistä hetkistä, vaikka ne olisivat kuinka lyhyitä hyvänsä.
Yritä hyväksyä hänen keskeneräisyytensä, ja erilainen kehityskaarensa. Siis jos aiot elää hänen kanssaan.
Älä tosiaan puhu "pahaa" hänen vanhemmistaan.
Tee itsellesi esim. kahden viikon aikajakso, jolloin et mainitse etkä ole huomaavinasi hänen lapsuudenkotona viihtymistään. Älä tee sitä murjottaen, vaan hyväksy se hänen ominaisuutenaan.
Jos lähdet harrastamaan, niin miksipä ei tyttöystäväsi voisi siivota tai käväistä kotonaan. Anna vapaus!
Älä missään nimessä tee häntä syylliseksi.
Anna hänen kokea kivaa yhdessäoloa kanssasi ilman syyllisyyttä tai velvoitteita.
Sitäpaitsi yllätä kumppanisi lähtemällä hänen mukaansa silloin tällöin iloiselle visiitille hänen vanhempiensa luo. Ja jos hän haluaa jäädä sinne kauemmaksi aikaa rupattelemaan, niin anna jäädä kernaasti ja hymyillen.
Voit itse lähteä edeltäkäsin kotiin, vaikkapa valmistamaan iltapalaa.
Myönteisyydellä saat totisesti enemmän tulosta aikaiseksi kuin protesteilla.
Silloin kumppanisi uskaltaa hellittää riippuvaisuudestaan vanhempiinsa ja osaa pitää sinua turvasatamana.
Kokeile!
Mitä jos nuoren parin miespuolinen jäsen pitäisi yhtä tiiviisti yhteyttä kotiinsa ja vanhempiinsa? Tällä palstalla on monesti hyvinkin voimakkaita kannanottoja, kuinka miehet ovat riippuvaisia erityisesti äideistään tai äidit pojistaan. Sallitaanko naisille enemmän vapauksia yhteydenpidossa lapsuudenkotiinsa ja vanhempiinsa kuin miehille? Kuinka aloittajan kohdalla tyttöystävä suhtautuu yhteydenpitoon poikaystävänsä vanhempiin?
Vanhemmiten se suhde äitiin vaan muuttuu enempi kaveruudeksi.
Voiko äiti ja poika olla kavereita?
Sukkia kutoisivat yhdessä ja puhuisivat maailman menosta:)
Jotenkin tuntuisi luontevammalta, että "poika" menisi isänsä kanssa vaikka kalastamaan tai futismatsiin kuin roikkuisi äitinsä helmassa
Ei tyttöystävä pistä pahaksi, minun suhdettani minun vanhempiini. Joskus vähän kummastelee... Mutta olen asin niin selittänyt että me pidämme yhteyttä sitten kun on oikesti jotain asiaa. Eikä sellaisista asioita, kuten.. Miten tänään meni koulussa, miten on jaksanu, mitä aikoo tehdä viellä tänään...
Ei tyttöystävä varmaan pitäis pahana vaikka kävisin tiheämminkin vanhemmillani.
Paitsi jos se sattuu menemään päälekkäin, hänen vanhemmille menon kanssa.
Tai jos minä satun joskus puhumaan vähän pidempään puhelimessa ja olaan vaikka kauppaan lähdössä, niin silloin hoputtaa varmasti...
minun mielestä naisille sallitaan enämpi yhteyden pitoa vanhempiinsa kuin miehille. Ainakin mitä olen kavereiden ja tuttvien kanssa puhunut. Ja os vaikka meillä tilanne olisi toisin päin, minua varmasti pidettäisiin jotenkin sairaana/jälkeen jääneenä
Itselläni on neljä tuohon 20 - 25 ikähaarukkaan suurinpiirtein mahtuvaa lasta.
Olisin todella huolissani, jos joku heistä takertuisi tuolla tavalla lapsuudenkotiinsaa ja vanhempiinsa.
Tottakai rakastan heitä; tekstarit ja sähköposti on mukava tapa vaihtaa kuulumisia vaikka kerran viikossa/kahdessa.
Sunnuntairuokailut koko porukalla vanhassa kotona ovat ihanan hauskoja; muutaman kerran vuodessa.
Mutta: heidän kotinsa on jo muualla; samoin heidän lähiperheensä on nyt nimenomaan puoliso ja sitten mahdollisesti tulevat lapset.
Valitettavasti en tiedä ratkaisua ongelmaanne; ainostaan suosittelen todella odottamaan lapsen hankkimisen kanssa kunnes tyttösi pystyy muodostamaan perheen sinun kanssasi eikä vanhempiensa. Sinun täytyy olla etusijalla, hänen on tajuttava se jos sinua rakastaa ja haluaa sinun kanssasi perheen perustaa!
Tyttöystävällasi on joko läheisriippuvuus tai sitten hän ei ole koskaan joutunut olemaan yksin eikä osaa tehdä itsekseen mitään. Toiseksi hänen vanhemmat pitävät suhdettaan tyttäreensä antamalla tavaroita tai muuta tarpellista että hän on riippuvainen vanhemmiostaa ja vanhemmat ei osaa päästää tytärtään itsenäistymään ja elämään omaa elämää. Yritä opettaa tyttöystävääsi olemaan yksin itsensä kanssa koska sekin taito on hyvä opetella koska elämässä voi tulla joskut yllätyksi elämän varrella.
Sen verta vielä yleisesti minun ja tyttöystäväni suhteesta, että olemme seurustelleet 3v ja kihloissa oleet 1,5v..
Ja tyttöystävälläni on koko seurustelun ajan olut kauhea kiire edetä asioissa, ja kasvataa tätä meidän suhdetta enämpi perhemäiseksi.
Kuten nämä meidän lemmikit (kissa ja koira),sitten on lapsien teko suunnitelmat koko ajan päällä, pitäisi saada talo, auto jo vaihdettiinkin. Niin ja naimisiinkin pitäisi mennä.
Mitä mieltä olette?
Voiko tuomonen oman perheen kavattamisen tarve jotenkin juonta juurensa jotenkin omista suhteista vanhempiinsa.
Tyttöystävälläkin olisi kyllä kavereita, mutta yleensä torjuu yhteydenpito jutut samantien vedoten siihen ettei ehdi. näkee ehkä noin kerran kuukaudessa tai kahdessa kavereita. Tietysti koulussa näkee kavereita, mutta ei vapaa aikana.
Tyttöystäväsi näyttää olevan aika turvahakuinen.
Jos olisi omista aikuisista lapsistani (tyttärestä) kyse, niin jarruttelisin hänen intoaan.
Kaikkea ei voi saada hetkessä... autot,talot, lapset... huh,huh!
Siinä aikamoista painetta nuorelle miehelle.
Kyllä tyttöystävälläsi vielä pitäisi olla ammatilliset suunnitelmat päällimmäisenä ja työssä edistyminen.
Yksi, kaksi lasta ei haittaa, mutta eivät ne voi olla korvike ystäville tai omalle uralle.
Toppuuttelisin sinuna tyttöystävää. Näkisin hänen talo/lapset/perhe -haaveet lähinnä pakona todellisuudesta.
Jos lisäksi joutuu talon hankintaan ottamaan suuret lainat, niin kenen harteille tuo vastuu jäänee.
Realismia voisi tyttöystäväsi opetella ja oman vastuun ottamista.
Elämä ei ole nukkekotileikkiä.
No vähän tulee mieleen, että näyttäis olevan kova kiire päästä LEIKKIMÄÄN kotia.. varsinkin, kun omat vanhemmat pörräävät ympärillä ruokkimassa asennetta LAPSESTA -ja lapsethan haluavat LEIKKIÄ.. ja leikkejä on sitten kiva esitellä vanhemmille, kun ne on niin YLPEITÄ tyttären aikaansaannoksista jne.. (=ihan sairasta!!)
Todelliseen kodin ja perheen perustamiseen vaaditaan kahta AIKUISTA ihmistä.
Oletteko poikkeuksellisen rikkaita ikäiseksenne, vai mistä revitte rahat kaikkiin suunnitelmiin yhtaikaa..?? -toivottavasti ei tyttöystävän vanhemmilta..?! -silloin olisitte enemmän kuin kusessa!
--Millä tyttöystäväsi on ajatellut maksaa kissat ja koirat ja talot, autot ja lapset -ja kalliit prinsessahäät varmaankin..? -Kysyppä ihan huviksesi.. Jos sanoo, että iskä ja äiskä maksaa, niin nosta ÄKKIÄ kytkintä, kun vielä kerkiät karkuun! -muuten olet appivanhempien loukussa lopunikääsi..
Tuossa edellisessä viestissäni mainitsin että olen seurannu vastaavaa tapausta läheltä. Kerronpa nyt sen tarinan.
Tuttavani poika (25v) seurusteli tytön (22v) kanssa, joka käyttäyti vähän kuten sinunkin tyttöystäväsi. Kihloihin mentyään he muuttivat yhteen. Tyttö kävi monta kertaa viikossa, iltaisin töitten jälkeen, 10km päässä asuvien vanhempiensa luona. Niinä päivinä kun ei käynyt, soitti. Äitinsä soitteli myös usein, jopa samana päivänä kun tytär oli käynyt kotonaan. Joka viikonloppu piti pojankin lähteä mukaan tytön vahemmille syömään ja aikaa viettämään. Pojan vanhemmilla he kävivät noin kerran kuussa vaikka hekin asuivat lähellä. (pojasta ja hänen vanhemmista se oli ihan riittävästi) Tyttö myös vaati vanhempansa aina mukaan, jos he olivat lähdössä jonnekkin esim. shoppailemaan, uimaan, syömään ulos, konserttiin, messuille jne. Äiti oli tytön paras ystävä eikä aikaa jäänyt muille, joten muut kaverit vähitellen kaikkosivat pois.
Aina kun poika mainitsi asiasta tyttö suuttui, eikä voinut käsittää mikä pojalla on hänen vanhempiaan vastaan, kuten kuulema aina asian ilmaisi.
Vanhempiensa varoituksista huolimatta, poika vei tytön vihille. Hän uskoi kaiken muuttuvan kun olisivat naimisissa. Mikään ei kuitenkaan muuttunut. Reilun vuoden päästä häistä syntyi heille lapsi. Tytön vanhemmat ja erityisesti äiti lähes asui nuorenparin luona vauvan synnyttyä. Ei varmasti ollut kiva tulla töistä kotiin jokailta kun anoppi oli aina vastassa. Viikonloppuisin edelleen ajettiin tytön vahempien luokse näyttämään vauvaa kun he niin kovasti sitä halusivat.
Riitojahan siitä tuli sen nyt voi arvata jokainen. Onneksi anoppi tajusi vähentää käyntejään, mutta vastaavasti tyrär alkoi käydä enemmän vanhemmillaan lapsen kanssa. Kun ei kuulema jaksanut olla yksin päivisin lapsen kanssa.
Tuosta on nyt 4 vuotta aikaa. Eropaperit on jätetty. Mikään ei muuttunut ja viimein poika haki eroa. Tyttö muutti vanhemoiensa luokse lapsen kanssa, eikä edelleenkään käsitä miksi mies ei voi hyväsyä hänen vanhempiaan.
Että tämmöen tapaus. En sano että kohdallasi käy samoin, mutta toivottavasti saa sinut ajattelemaan vähän. Avioliitto tai lapsi ei muuta asiaa. Sen muutoksen pitää tapahtua ennen näitä. Jokainen tekee kuitenkin valintansa itse ja siitähän se elämänkokemus vähitellen syntyy kun niitä virhevalintoja sattuu väliin.
Itse asun kotoani noin 150km päässä, samoin kuin poikaystävänikin. Käymme kumpikin kotona noin kerran kuussa ja yleensä olemme viikonlopun. Itse olen enemmän kiintynyt perheeseeni kuin poikaystäväni, mutta en minäkään heitä mitenkään erityisesti ikävöi, jos yksi kuukausi jää käymättä. Äitini ja isäni soittelevat silloin tällöin, kyselevät kuulumisia jne.
Millaiset välit tyttöystävälläsi on sisaruksiinsa, vai onko hän ainoa lapsi? Kuulostaa ainakin siltä, ettei perheessä ole muita lapsia, kun hän niin kovasti on kiintynyt vanhempiinsa ja he häneen.
elää elämääsi toisen toiveiden (lapsi,jne) mukaisesti. Kuten moni muukin on kirjoittanut, tyttöystäväsi on aivan liian kiinni lapsuuden perheessään. Jos tuohon härdelliin suostut vielä hankkimaan jälkikasvua... Muutto kauemmas on sujuttava sujuvasti,elämän muututtava "tavallisille" uomilleen ja sitten voi kuvitella toimivaa perhe-elämää. Uskallan sanoa kantapään kautta, vaikka sen aikuset ongelmamme eivät suoranaisesti johtuneet vanhemmista. Jos perheen elämään tunkee ydinperheeseen kuulumattomia tahoja, ydin rikkoontuu,eikä toimi.
Anna ajan kulua.
Tuosta kysymyksestäsi, perheen kasvattamisen intohimosta, sanoisin...Haluatko oman lapsesi kasvavan yhtä "ahtaasti", vai kuten sinä? Mieti,haluatko lopun elämäsi pitää (tulevan?)vaimosi pois sotkemasta lapsesi elämää? Olla pahis isä joka ei intoile elää jälkikasvun elämää? Ei tuo kuvio muutu työtä tekemättä.
Pistää kyllä miettimään tuo sinun kertoma tapaus.
Varsinkin kun tilanne tuntuu niin samalta ja muutenkin on juuri tuollaista kauhukuvaa mietiskelly.
Ja sitten miettinyt juuri sitä että jos se tilanne sitten rauhottuisi. Mutta ei taida rauhottua vaikka jokainen ihminenhän on yksilö.
Mutta tuntuu että on se jo nähty mihin suuntaan tässä ollaan menossa. Nimittäin tästä kyllä puhuttiin enne kotikaupunkiin muuttamista.
Ja pahempaan suuntaan on mennyt. Samoin kissat ja koira on otettu sillä verukkeella että nyt on kotoisampi olla kotona ja että hän ei sit varmaan käy niin paljon vanhemmiillaa.
Mutta asin on kuitenki todellisuudessa nyt niin että on hyvä syy käydä kun käy elukoita näyttämässä.
Ja kun vanhemmat haluu nähdä meidän koiraa, että saavat opettaa omia temppuja sille.
Tyttöystäväni ei ole ainut lapsi, perheen vanhin lapsi on.
Hänellä on kyllä hyvät välit siskoihinsa, mutta eiväthe kovin usein soittele, kun he hoitavat yhteyden pidon oikeastaan äitinsä kautta. Ja kuulevat sitä kautta toisistaan.
Vanhemmat kyllä pitävät yhteyttä käsitääkseni muihinkin lapsiin samalla tavalla.
Juuri tuota olen miettinyt...
Että menisiköhän elämäni sitten tule vaisuudessa, sellaiseksi että kun yrittää itse omia lapsiin kasvattaa. Niin onkin se pahis joka ei aina anna lasten olla mummolassa... Kun mummo ja pappa niin tykkää. Ja minun kavatus arvot varmaan olisivat sitten väärät, mummoja pappa kun ovat jo kasvattaneet niin hienosti omatkin lapsensa.
On kyllä sellainen kauhukuvat että, aivan alkaa puistattamaan.
Lähinnä sitä vastaustasi tuossa alla jollekin muulle, jossa totesit olevasi jo nyt jaksamisen äärirajoilla. Meistä kukaan ei voi tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta sen uskallan,ikävä kyllä, sanoa,että se pahis-isi olisit.
Minä olen ihan kamala äiti, vain koska opetan lapseni tajuamaan, mitä sana "ei" tarkoittaa, ja opetan sen joka mukulalle heti kun liikkua osaavat. Joskus kun haukkuivat siitä, kysyin (vastausta saamatta) milloin sitten saisi kieltää. Eipä noista kovin omituisia silti ole kasvanut :-) Mutta on tosi ärsyttävää kun kielto kumotaan jatkuvasti "äidin vouhkaamisena" ja ties minä muuna. Jaarituksen sanoma lyhykäisesti on: sulla tarvii olla tosi hyvä itsetunto,että voit pitää kiinni kannastasi.
Ja sitten toinen juttu: puoliso ei vaihtamalla parane. Eli joka suhteessa on aina omat huonot puolensa.
Hyvähän se on sivullisen neuvoa, mutta jospa odottaisitte neidin aikuistumista. Toivon voimia sinulle, ja "tytöllesi" myös, koska kasvu sattuu ja sen kuuluukin sattua.
Puoliso VOI parantua vaihtamalla.
Itselle kävi niin. Minulle aina uskoteltiin, ettei parane vaihtamalla, mutta EI pidä paikkansa.
Joku voi olla oikeesti niin hankala, kypsymätön ja känkkäränkkä, täytsin beibi, ettei vaan jaksa sen kanssa.
Vaihdoin puolisoo, uuden kanssa on oltu monta vuotta. EI ole mitään pahempia ongelmia.
Jos jotain häiriöö on, niin ei samanlaisia kuin edellisen kanssa.
Katsos kun ei ole kahta samanlaista ihmistä, ei kahta samanlaista suhdetta.
Toisten kanssa kemiat toimii, toisten kanssa ei.
hei, ei kannata pilata elämäänsä tappelemalla ja kärsimällä.
Jonkun kanssa voi mennä ihan tosi hienosti ja jonkun kanssa tosi huonosti.
Kantsii valkata ja miettiä.
Elämä on liika lyhyt pilattavaksi jonkin keskentekoisen pennun kanssa, joka ei meinaa aikuistuu.
eli 23v., seurustellut jo 16vuotiaasta kahdeksan vuotta vanhemman pojan/miehen kanssa ja olleet kihloissa ja asuneet melkein koko tuon ajan yhdessä. Mutta siskoni matkustaa lähes joka viikonloppu vanhempiemme luo eikä tunnu miehensä kanssa olevan vapaa-aikanaan yhtään. Siskoni on sinänsä ahkera, nyt tosin on vaativa työ mikä karsii harrastuksia, mutta mies on työtön ja viihtyy enemmän omissa oloissaan, erakoitunut. Siskoni käy kaupassa, siivoaa, tekee ruoan jne. Vaikuttaisiko tämä jotenkin mun siskon tilanteessa? Tottakai vanhempienkin luona on paljonkin tekemistä, hoitaa pienempiä sisaruksiamme ja sairasta mummia. Itsekin käyn heillä, mutta paljon harvemmin ja soitellaan toisinaan enemmän ja vähemmän, silloin kun on asiaa. Ollaan oman miehen kanssa jo ihmetelty tätä kauan. Liekkö syynä se, että lapsena sairastelin paljon ja jouduin viettämään paljon aikaa sairaalassa. Siskoni oli tuolloin ainoana lapsena kotona. En tiä, toivottavasti joku jaksais vastata mullekin...
mielestäni ihan selvästi, että uudessa suhteessa on jokin muu opeteltava asia, enkä, että uusikin juttu olisi katastrofi. Puolison vaihto ei kuitenkaan ole mikään pikaratkaisu.
vähän kauemmaksi, n. 10-20 kilometrin päähän, ainakin. Jos olette ajatelleet perhettä perustaa, niin ehdottomasti muutto kauemmaksi. Puhelinyhteydet voi säilyttää, ja niistäkin pikkuhiljaa irrottautua. Siihen auttaa aika. Jos jäätte noin lähelle, lapsen syntymän jälkeen he voivat vaikeuttaa teidän lapsen kasvatusta, aluksi voi olla helpompaa kun isovanhemmat ovat lähellä, mutta pitemmän päälle se on tosi raskasta. En muuta osaa sanoa, muuttakaa kauemmaksi !
jos opiskeluaikana on matkustettu joka viikonloppu 300km tytön vanhempien luokse ei 20km matka ole yhtään mitään. muuta neuvoa ei ole kun vaihtaa tyttöystävää tai odottaa ja katsoa jos naises muuttus mitä suuresti epäilen.
Sitä olen juuri miettinyt...
Kun toista ei voi muuttaa eikä edes auttaa, jos toinen ei itse halua muutosta tai nää tarvetta muutokseen.
Ja kun itsellä joustokyky alkaa olemaan äärirajoilla.
Alkaa myös usko hiipumaan kun on uskonut vaikka mitä selityksiä, että jos asia ois näin niin sitten asia ois aivan toisin ja hän haluais olla vain kotona.
Tuo tyttöystäväsi huuhailu koirien, kissojen, lapsien ja talohaaveiden suhteen vaikuttaa NIIN kypsymättömältä, ynnä takertuminen vanhempiinsa
.. että jos olisit poikani
niin neuvoisin ihan oikeasti:
laita tyttö kotiinsa kasvamaan ja ota jalat allesi kun vielä voit.
Etsi hieman aikuisempi tyttöystävä, sillä heitäkin on.
Olen aika pitkälti samaa mieltä. Tai ainakin neuvoisin malttia. Ei naimisiin eikä ainakaan lapsia ennenkuin aloittaja näkee, että kypsyykö nuorikko vastuulliseksi aikuiseksi.
Ventovierat virtuali-ihmiset täällä neuvovat, että vaihda tyttöystävää!
Mieti nyt hyvä mies itse. Tee päätös omien ajatustesi perusteella, älä meitä täällä kuuntele.
Tyttöystäväsi voi olla maailman ihanin ja sinulle luotu.
Kasvakaa yhdessä aikuisiksi. Kyllä vielä ehditte paljon elämässänne tehdä.
hyvä viesti. kait rakkauskin jotain osaa teidän suhteessa merkitsee?
Niinhän se on että täällä on kenen vain helppo sanoa mitä vain.
Mutta oikea elämä on aivan eri juttu.
Se juuri tekee asioista todella vaikea, kun tyttöystäväni on kyllä todella ihana ihminen. Hänellä on sydän oikealla paikalla.
Mutta kun ongelmat alkavat tuntumaan todella suurilta ja tuntuu että niistä ei pääse yli mitenkään, koska tässä asiassa emme näköjään ymmärrä olenkaan toisiamme.
Ja koska ongelma on kuitenkin aika iso elämäämme, niin se vaikuttaa sitten niin moneen muuhun pienempään asiaan...
Niinhän sitä sanotaan, että rakastamien ei ole helppoa..
mä olen 23v avoliitossa perheellinen nainen mut en mä silti ole noin kiintynyt vanhempiini..vaikka äitini on useasti meillä mut vaan auttamassa..eikä mua olla todellakaan lellitty..!äitilleni soitan kun asiaa yleensä se koska meiän neitiä..
annan sulle vinkin..jätä tuollainen neiti ja perusta perhe jonkun viisaamman ja ei niin vanhempiin kiityneen kanssa..!sillä jos perustat perheen tään naikkosen kanssa siinä voi käydä niin et sit todellakin jäät yksin kun eukkos ja lapsesi ovat kyläilemässä tämän vanhempien luona...
sano suoraan vaan et mene äidin helmoihin kasvamaan....tsemiä sulle!lämpimät välit saa olla mut toi menee jo yli..
En kyllä mahdu mainitsemaasi ikähaarukkaan mutta halusin tuodan oman näkemykseni peliin mukaan koska on kokemusta tämän ikäisistä omista lapsista (on sekä tyttäriä että poikia) ja myös kumppanina olen päässyt/joutunut tarkastelemaan kyseistä asiaa koska puolisollani on ollut hyvin vaikea irroittautumisprosessi vanhenpiensa kanssa. Vastaus kysymykseesi; ei, tuo ei ole normaalia. Tyttöystävälläsi on selvästi itsenäistymisprosessi pahasti kesken, tuskin edes alkanutkaan. Näyttää myös siltä että appivanhenpasi ei näe tyttöystävässäsi aikuista itsenäistä ihmistä vaan pienen lapsen jota hoivata ja määräillä. Päivittäinen yhteydenpito sekä jatkuva lahjojen antaminen kielii kyllä aika vakavista ongelmista ja usko pois ne ei itsestään häviä vaan ongelmat pahenevat elleivät jompikumpi osapuolista (siis tyttöystäväsi tai hänen vanhenpansa) tajua missä mennään. Voimia sinulle.
Tyttöystäväsi ei siis osaa/pysty itsenäistymään. Ei tuo normaalia ole. Ja vanhempien pitäisi pystyä antamaan tilaa lapselleen, eikä tunkea väkisin kylään purkkapussin varjolla..
Älä hyvänen aika rupea hänen kanssaan vielä perhettä perustamaan. Jos hankkisitte lapsia, niin et näkisi lastasi koskaan, koska eukkosi olisi sen kanssa vanhemmillaan tai sitten hänen vanhempansa olisivat teillä joka päivä.
Teillä ei ole mitään toivoa vakavammasta suhteesta, ennenkuin eukkosi itsenäistyy!
Itse muutin poikakaverin kanssa yhteen 20 vuotiaana (suoraan kotonta). Aluksi soittelin äidille melkein joka päivä, mutta kun joitain kuukausia kului, niin soittelut vähentyivät n. kahteen kertaan viikossa. Kotona kävin alussa kerran viikossa.
Olin itse vastaavankaltaisessa tilanteessa. Joskin kyseessä oli silloinen poikaystäväni, minua kaksi vuotta vanhempi, ja hänen vanhempansa. Toki meidän parisuhteessamme ei nyt mikään muukaan ollut kohdallaan, mutta merkittävä syy lopulliseen lähtemiseeni oli se, että ajatus synnyttämistäni lapsista, jotka eivät olisi omiani, kuulosti vastenmieliseltä. Minulla olisi lapsia, jotka olisivat "mummun ja papan kultia, äiti ja äidin suku on paha". Ajatuskin oli kuvottava.
Sinä kuitenkin vaikutat välittävän tyttöystävästäsi - tuskinpa muuten miettisit keskustelufoorumilla ratkaisua ongelmaasi, vaan olisit oikeasti jo muilla mailla vierahilla. Tee niin kuin sinun sydämesi sanoo. Rakkaus sattuu aina - hyvässä ja pahassa...
On kyllä osuvasti sanottu, että rakkaus sattuu aina.
Sitähän se juuri on, oikea elämä.
Juuri tuo kuvastaa ajatuksiani hyvin, kun kirjoitit ajattelevasi niin että omat lapsesi eivät olisi omiasi.
Sitä minäkin juuri mietin, vaikka miehen osa onkin vähän erillainen. Mutta kyllä mieskin välittää omista lapsistaan, vaikkei niitä synnytäkkään. Eikä varmasti ole kiva katso kun mummu ja pappa kasvattavat pelkästään omia lapsia. Ja heti jos siihen puuttuu niin, itse on se joka ei ymmärrä ja jolla on väärä tapa...
Ja siinä sivussa varmasti minun sukukin oli kohta huono...
olin nuori 24v. ja mennyt naimisiin. Olin työtön ja mieheni koulussa niin kävin päivittäin vanhempieni luona. Eikä siitä kukaan mitään sanonut. Vanhempani auttoivat aika paljon meitä silloin. Käynnit vähenivät luonnollisesti, kun menin töihin ja kun sain lapsia ei enää ollut aikaa käydä.Mieheni vanhemmat asuivat kauempana, mutta vierailimme sielläkin. Omat lapsemme käyvät usein vieläkin, enkä ole kuullut kenenkään valittavan.
Tyttöystäväsi on luultavasti vain helpottunut jos jättäisit hänet. Silloin hän voisi muuttaa takaisin kotiin isin ja äidin helmoihin, eikä tekisi enää ikinä sitä virhettä, että muuttaisi pois..