Kerron tämän omasta kokemuksesta:
Olin jossain vaiheessa myös aika katkera naisia kohtaan ja kärsin juuri tästä stereotyyppisestä "miksei kunnon mies kelpaa"-syndroomasta. Ystäväpiirissäni oli paljon näitä, joita täällä kutsuttaisiin rentuiksi ja minusta alkoi myös tuntumaan että vain renttu saa naista.
Mutta ymmärsin kyllä, myöhemmin elämässäni, että naisia saavat kyllä ihan kaikenlaiset ihmiset ja se miksi en saanut naista itse ei ollut missään syy-seuraussuhteessa siihen että olin olevinani niin "kunnollinen".
Syyhän oli tietenkin se, että luonteeni oli erittäin sulkeutunut ja varmasti suorastaan hohkasin ulkopäin omaa pahaa oloani. Ei sitä ole helppo huomata saati tunnustaa, että on luotaantyöntävä.
Myöhemmin elämässäni tutustuin ihan erilaisiin porukoihin ja opin tulemaan paremmin ihmisten kanssa toimeen. Tulin avoimemmaksi ja näin paljon erilaisia ihmisiä ja kuuntelin heidän kokemusmaailmaansa asioista ja elämästä. Avarruin tavallaan. Opin että fanaattisuus ja ainoan oikean tavan tunnustaminen ei ole hyvä, vaan huono piirre sosiaalisessa mielessä.
Ihmiset pitävät ihmisistä, joiden seurassa ei tarvitse jännittää omaa ulkoasuaan ja sanomisiaan. Ei kukaan halua jännittää sitä, että onko nyt taas ihan totaalisesti väärässä tai peräti huono ihminen. Siksi sellaiset tuomitsijat eivät liiemmälti seuraa saakaan, edes ystäviä. Liika jyrkkyys ajaa pois.
Olen nyt nähnyt niin monenlaisia ihmisiä, että voin kyllä kertoa näille kunnon miehille ja muille fanaatikoille, että suurin osa ihmisistä kyllä saa toiset, myös naiset kiinnostumaan itsestään. Kyse on kuin onkin ensisijaisesti luonteesta.
Aina kun olen astunut oman ujouteni ulkopuolelle (enkä ole ollut liian kännissä), niin olen saanut myönteisen vastaanoton muilta. Sekä miehiltä että naisilta (miehet eivät liity romanttiseen/seksuaaliseen puoleen minussa, vaan ystävätasolla siis).
On nimittäin niin että vaikka joku olisi ujo, ja sen toiset huomaavat, niin on vaikeaa alkaa tällaisen ihmisen ujoutta väkisin murtamaan. Kun ei yhtään tiedä mitä hänelle pitäisi puhua tai tiedä josko toinen ahdistuu ihan helvetisti jo siitä että hänelle ylipäätään puhuu.
Niin rankkaa kuin se onkin, ja tiedän tämän itsestäni, niin ujon itsensä pitää tehdä ensikontakti toisiin. Ei sen tarvitse olla mitäänihmeellistä, ehkä vain sivukommentti porukassa, että tietää toisen olevan mukana. Yksi sanakin auttaa toisia ymmärtämään että toinen voi olla ujo, ekä ylimielinen tai pitkästynyt. Ja auttaa myös siihen, että häneen voi uskaltaa ottaa kontaktia, kun tietää että hän itsekin sitä haluaa.
Ei auta yhtään, että tekee omaa elämää rajoittavista asioista jonkun doktriinin, jota sitten alkaa rakentaa eteenpäin, vain tunteakseen itsensä "normaaliksi". Kannattaa ottaa elämää sarvista ennemmin kiinni, silläkin uhalla että se on vaikeaa, koska jossain vaiheessa se oman elämän valheellinen doktriini kuitenkin paljastuu korttitaloksi joka romahtaa joko omaksi tai toisten harmiksi.
Olin jossain vaiheessa myös aika katkera naisia kohtaan ja kärsin juuri tästä stereotyyppisestä "miksei kunnon mies kelpaa"-syndroomasta. Ystäväpiirissäni oli paljon näitä, joita täällä kutsuttaisiin rentuiksi ja minusta alkoi myös tuntumaan että vain renttu saa naista.
Mutta ymmärsin kyllä, myöhemmin elämässäni, että naisia saavat kyllä ihan kaikenlaiset ihmiset ja se miksi en saanut naista itse ei ollut missään syy-seuraussuhteessa siihen että olin olevinani niin "kunnollinen".
Syyhän oli tietenkin se, että luonteeni oli erittäin sulkeutunut ja varmasti suorastaan hohkasin ulkopäin omaa pahaa oloani. Ei sitä ole helppo huomata saati tunnustaa, että on luotaantyöntävä.
Myöhemmin elämässäni tutustuin ihan erilaisiin porukoihin ja opin tulemaan paremmin ihmisten kanssa toimeen. Tulin avoimemmaksi ja näin paljon erilaisia ihmisiä ja kuuntelin heidän kokemusmaailmaansa asioista ja elämästä. Avarruin tavallaan. Opin että fanaattisuus ja ainoan oikean tavan tunnustaminen ei ole hyvä, vaan huono piirre sosiaalisessa mielessä.
Ihmiset pitävät ihmisistä, joiden seurassa ei tarvitse jännittää omaa ulkoasuaan ja sanomisiaan. Ei kukaan halua jännittää sitä, että onko nyt taas ihan totaalisesti väärässä tai peräti huono ihminen. Siksi sellaiset tuomitsijat eivät liiemmälti seuraa saakaan, edes ystäviä. Liika jyrkkyys ajaa pois.
Olen nyt nähnyt niin monenlaisia ihmisiä, että voin kyllä kertoa näille kunnon miehille ja muille fanaatikoille, että suurin osa ihmisistä kyllä saa toiset, myös naiset kiinnostumaan itsestään. Kyse on kuin onkin ensisijaisesti luonteesta.
Aina kun olen astunut oman ujouteni ulkopuolelle (enkä ole ollut liian kännissä), niin olen saanut myönteisen vastaanoton muilta. Sekä miehiltä että naisilta (miehet eivät liity romanttiseen/seksuaaliseen puoleen minussa, vaan ystävätasolla siis).
On nimittäin niin että vaikka joku olisi ujo, ja sen toiset huomaavat, niin on vaikeaa alkaa tällaisen ihmisen ujoutta väkisin murtamaan. Kun ei yhtään tiedä mitä hänelle pitäisi puhua tai tiedä josko toinen ahdistuu ihan helvetisti jo siitä että hänelle ylipäätään puhuu.
Niin rankkaa kuin se onkin, ja tiedän tämän itsestäni, niin ujon itsensä pitää tehdä ensikontakti toisiin. Ei sen tarvitse olla mitäänihmeellistä, ehkä vain sivukommentti porukassa, että tietää toisen olevan mukana. Yksi sanakin auttaa toisia ymmärtämään että toinen voi olla ujo, ekä ylimielinen tai pitkästynyt. Ja auttaa myös siihen, että häneen voi uskaltaa ottaa kontaktia, kun tietää että hän itsekin sitä haluaa.
Ei auta yhtään, että tekee omaa elämää rajoittavista asioista jonkun doktriinin, jota sitten alkaa rakentaa eteenpäin, vain tunteakseen itsensä "normaaliksi". Kannattaa ottaa elämää sarvista ennemmin kiinni, silläkin uhalla että se on vaikeaa, koska jossain vaiheessa se oman elämän valheellinen doktriini kuitenkin paljastuu korttitaloksi joka romahtaa joko omaksi tai toisten harmiksi.
Vastaukset 18
Vanhimmat
better late than never!
En mä ole vielä tähän ikään mennessä päässyt ujoudestani/sulkeutuneisuudestani/arkuudestani eroon oikeastaan kuin kännissä. Mietin nyt esim. ainoaa oikeaa parisuhdettani, niin jos en ois exälle tehnyt alusta asti selväksi, et oon ujo ja mulla ei oo selvinpäin miehistä kokemuksia, niin kosahtanut ois sekin suhde heti alkuunsa. Kyllä se siltäkin vaati paljon kärsivällisyyttä aluksi, kun minä en puhunut mitään, enkä osannut yhtään olla sen kanssa "normaalisti". Jotenkin se sit vaan ymmärsi ja jaksoi odottaa. Mutta en tosiaan usko, et monikaan mies jaksaisi.
Kännissä taas oon sosiaalinen ja avoin, eikä ujoudesta oo tietoakaan. Tarvis vaan olla oikee ihminne, niin sen kanssa vois asiat alkaa sujumaan. On mulla yks toinenkin mies, jonka kanssa on ollut hyvä ja "urvallinen" olo, mut harvemmin ollaan selvinpäin oltu yhdessä. Mutta sen takia uskon, et kyllä sellasiakin miehiä on, joiden kanssa voi onnistua.. kun vaan oppisi puhumaan:/
edelleenkin minulla on ujouttua suhteessa lähestymiseen, mutta muuten olen siitä päässyt hyvin eroon ja uskallan tuntemattomillekin puhua aika normaalisti.
Lähestyminen vaatii minullakin usein sen nousukännin.
paljon työstämistä asian suhteen vielä. Eikä asiaa tietenkään helpota se, et välttelen tilanteita joissa voi joutua puhumaan vieraiden ihmisten kanssa. Pitäis varmaan nimenomaan hakeutua sellaisiin tilanteisiin, joissa olis pakko ottaa kontaktia toiseen, mut jotenkin ei se vaan tunnu hyvältä eikä luonnolliselta.
Toki mä vastaan, jos joku tuntematon mulle sanoo jotain, mut en oma-aloitteisesti aloita keskustelua, enkä koita sitä jatkaa.
Näin kirjoittamalla kaikki on paljon helpompaa. Ei tää tuota mitään vaikeuksia, varsinkaan näin kasvottomana.
livenä puhumista helpottaa se, jos suhtautuu toisiin niin että he eivät ole ensimmäiseksi arvostelemassa toisia heidän esiintymisestään.
Itselleni oli hirveän vapauttavaa kun ymmärsin että on olemassa kasapäin ihmisiä, jotka ihan aidosti ovat toisista kiinnostuneita sen sijaan että etsivät vain heikkoja kohtia päästäkeen itse pätemään.
Ei se vain oikeasti ole noin helppoa toteuttaa.
tarkoittanutkaan että se helppoa olisi. Kerroin vain omia kokemuksiani.
Jos on ujo, kannattaa altistaa itsensä väkisin jollekin sellaiselle mikä pelottaa, ja vielä niin että on PAKKO muuttua.
Joskus se vaatii vaikka asuinpaikan vaihdoksen tai jotain muuta vastaavaa raflaavaa toimintaa. Toisille vähempikin riittää, vaikka meneminen näytelmäkerhoon. Aika moni näyttelijä esimerkiksi kertoo olevansa/olleensa sairaallollisen ujo.
Ujous on inhottava vankila, ja siihen voi saada elinkautisen jossei edes yritä päästä ulos.
Tuo näytelmäharrastus on kokeiltu.
Helppoahan se oli esittää vaikka minkälaista huuliveikkoa, muttei se omaa luonnetta muuttanut miksikään...
osaa muuta kuin ottaa osaa, jos on niin että ei kertakaikkiaan pääse ujoudesta eroon.
Siis otan osaa siinä tapauksessa jos se sinua itseäsi harmittaa. Eihän mikään pakko ole sosiaalinen olla.
Vaan kyllä hiljaisempaa vähän oudoksutaan...
mutta hirveän vaikeaa on ottaa se hiljainen mukaan keskusteluun, kun ei tiedä miten. Muikä on se tapa milä ujon saa aktiiviseksi? Jos ujoa pelottaa kontaktin ottaminen, niin minua "pelottaa" ottaa ujo huomioon, kun en tiedä miten hän siihen suhtautuu.
Ja ei hiljaisuudessa mitään vikaa ole sinänsä, mutta hiljaisen pään liikkeistä ei pääse selville...
Mikä julmetun pakkomielle ihmisillä on sosiaalisista ihmisistä? Älkää nyt sanoko että "koska se on normaalia ja kuuluu ihmisen luontoon."
Jos minua ei pahemmin kiinnosta ottaa kontaktia naisiin niin so what? Tuskinpa mitään.
kysmyksessä on minun oma kokemusmaailmani.
Tuo loppukommentti oli tarkoitettu lähinnä heile, jotka kärsivät siitä etä eivät ole sosiaalisia. Heitä tuntuu olevan paljon ja olen ollut yksi heistä.
Toki se oli kirjoitettu vähän niinkuin elämänohjeen oloisesti, mutta lisätään tässä vaiheessa siihen eteen vielä kommentti "minun mielestäni".
Koko homma siis minun kantiltani.
Noin se menee. Hienoa että olet hokannut asian etkä pilannut elämääsi muuttumalla katkeraksi ja kaunaiseksi toisten syyttelijäksi.
Hieno homma :DD
Kun olin katkera, niin en kuitenkaan tuonut sitä julkiseksi. Eli pidin asian omana tietonani ja päässäni.
Mutta se katkeruus ihan varmasti näkyi jollain muulla tavalla, vaikken suoraan käynytkään toisia arvostelemaan.
Minulla oli (ja on edelleenkin jossain määrin) taipusta olla asioissa hieman liian jyrkkä. Nykyään huomattavasti vähemmän kuin ennen. Ei sillä sympatiaa saa, pitää olla valmis keskustelemaan asioista, vaikka tuntisikin omaavansa ainoan oikean totuuden.
Todella jyrkistä näkemyksistä tulee mieleen diktaattori (diktaattori-sanakin tarkoittaa sanelijaa) eikä sellaisesta jaksa kukaan kiinnostua.
Minä esimerkiksi olen erittäin tarkkanäköinen aistiin toisista tulevia sanattomia viboja. Ja sellainen katkeruus kyllä karkottaa tehokkaasti ja kauaksi :)
määrittelisit tuon aistimisen, tuskin pelkästään näköhavainnoilla?
Kuulostaa siltä, että olet päässyt aimo askeleen eteenpäin itsesi kanssa. Joskus kannattaa todellakin miettiä myös itseään ja omia tekemisiään eikä katkeroitua ja syyttää kaikesta ympäröivää maailmaa. Usein kuitenkin on niin, että hymyllä saa hymyn. Ei aina mutta usein.
Vaatii kuitenkin melkoista rohkeutta osata myöntää, että itsessäkin oli jotain "vikaa" tai teki joitain asioita väärin. Ihmisen on kaikista vaikeinta huomata itsensä, paljon helpompaa on keskittyä muiden tekemiin virheisiin ja sysätä vastuu muille.