En halua herätä taas aamulla ja huomata
et miestä ei vois vähempää kiinnostaa
mun seura ja se että olen sen kanssa
enkä kotonani. Viimeaikoina se ei enää
toivottele huomenta, ei hymyile, ei
katso silmiin, ei halua et kosken.
Tuntuu niin pahalta ku tuntuu et toinen
on ihan vieras ja sil olis ihan sama
vaikka vetäisin itseni jojoon.
Saisipa ainakin viettää inttilomansa rauhassa,
ilman mua.
Ja mä kun haluaisin että meil olis kivaa
yhdessä, niin aina saan vaan riidan aikaiseksi
ja se hajottaa mua vaan enemmän!
Hieron sen niskoja ja yritän olla kiltti
kun se mulle vihoittelee nuhaansa.
En saa edes haleja tai pusuja ellen vaadi ja nekin
on ihan ilman toisen halua tehty.
Tein itselleni tänään vessassa jtn tosi pahaa
itselleni ja pelkään että vielä tapan itseni koska
tää repii mua.
Mihin meidän ihanat hetken on menny,
kun kulta vielä jaksoi katsoa mun silmiin eikä
seiniä, silitteli, kehui kuinka ihana olen.
Halusi mua usein ja jäi silittelemään mun kasvoja
seksin jälkeen ja sai mut niin onnelliseks et itkin.
Nyt tuntuu wt oon vaan ilmaa ollut. Ja mä kun olen yrittäny antaa kaikkeni ja olla nalkuttamasta. Tiedän et nalkutan usein.
Tänään oli koko päivän jtn puuhaa, ja illaks
hän tahoi vuokrata elokuvan minkä lopulta
yksin katsoin loppuun kun häntä väsytti. Ja minä katsoin elokuvan vain sen takia että sen jälkeen vihdoinkin saisin hellyyttä ja huomiota. Mutta ei siinä niin käynyt.
Välillä tuntuu et teen uhrauksia ja saan vain paskaa niskaan. Ja olen kuulemma itsekäs.
Olen jo alkanut haaviella miehestä joka olis
oikeasti onnellinen et olen olemassa vaan häntä varten. Ottas mut lomilla iloisesti vastaan, antais huomiota, rakastelis ja pitäis hyvänä.
Mutta ei, kaiken sen ikävän ja odottelun jälkeen saan vain öisin itkeä itseni uneen ja miettiä mikä mussa on vikana. Ja kaduttaa niin saatanasti että mentiin jo kihloihin ja se on meille ollut lupaus avioliitosta.
Mua masentaa jo sekin et haaskaanko elämäni kokonaan tälläisen miehen kanssa joka ei osaa/ei halua näyttää et rakastaa.
Ja mä kun aina haaveilin rakkausavioliitosta. Ja olin aivan varma että hän on mulle se oikea.
Olen itkenyt koko yön, ja samaan aikaan olisin voinut olla kavereideni kanssa, mutta jäin kultani seuraksi.
Oli pakko "puhua" johonkin.
et miestä ei vois vähempää kiinnostaa
mun seura ja se että olen sen kanssa
enkä kotonani. Viimeaikoina se ei enää
toivottele huomenta, ei hymyile, ei
katso silmiin, ei halua et kosken.
Tuntuu niin pahalta ku tuntuu et toinen
on ihan vieras ja sil olis ihan sama
vaikka vetäisin itseni jojoon.
Saisipa ainakin viettää inttilomansa rauhassa,
ilman mua.
Ja mä kun haluaisin että meil olis kivaa
yhdessä, niin aina saan vaan riidan aikaiseksi
ja se hajottaa mua vaan enemmän!
Hieron sen niskoja ja yritän olla kiltti
kun se mulle vihoittelee nuhaansa.
En saa edes haleja tai pusuja ellen vaadi ja nekin
on ihan ilman toisen halua tehty.
Tein itselleni tänään vessassa jtn tosi pahaa
itselleni ja pelkään että vielä tapan itseni koska
tää repii mua.
Mihin meidän ihanat hetken on menny,
kun kulta vielä jaksoi katsoa mun silmiin eikä
seiniä, silitteli, kehui kuinka ihana olen.
Halusi mua usein ja jäi silittelemään mun kasvoja
seksin jälkeen ja sai mut niin onnelliseks et itkin.
Nyt tuntuu wt oon vaan ilmaa ollut. Ja mä kun olen yrittäny antaa kaikkeni ja olla nalkuttamasta. Tiedän et nalkutan usein.
Tänään oli koko päivän jtn puuhaa, ja illaks
hän tahoi vuokrata elokuvan minkä lopulta
yksin katsoin loppuun kun häntä väsytti. Ja minä katsoin elokuvan vain sen takia että sen jälkeen vihdoinkin saisin hellyyttä ja huomiota. Mutta ei siinä niin käynyt.
Välillä tuntuu et teen uhrauksia ja saan vain paskaa niskaan. Ja olen kuulemma itsekäs.
Olen jo alkanut haaviella miehestä joka olis
oikeasti onnellinen et olen olemassa vaan häntä varten. Ottas mut lomilla iloisesti vastaan, antais huomiota, rakastelis ja pitäis hyvänä.
Mutta ei, kaiken sen ikävän ja odottelun jälkeen saan vain öisin itkeä itseni uneen ja miettiä mikä mussa on vikana. Ja kaduttaa niin saatanasti että mentiin jo kihloihin ja se on meille ollut lupaus avioliitosta.
Mua masentaa jo sekin et haaskaanko elämäni kokonaan tälläisen miehen kanssa joka ei osaa/ei halua näyttää et rakastaa.
Ja mä kun aina haaveilin rakkausavioliitosta. Ja olin aivan varma että hän on mulle se oikea.
Olen itkenyt koko yön, ja samaan aikaan olisin voinut olla kavereideni kanssa, mutta jäin kultani seuraksi.
Oli pakko "puhua" johonkin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kaksi kertaa avioliitossa olleena ja molemmista liitoista eronneena ja nyt yli kuusi vuotta yksin eläneenä lisäksi aika moisia eritasoisia kriisejä kokeneena heittäisin tähän jotain mietittäväksi.
Oletan, että me suomalaisilla ei ole taitoja - uskallusta keskustella tärkeistä ihmissuhteisiin liittyvistä asioista ja ongelmista.
Luomme puutteellisen elämänkokemuksemme ja puutteellisen opetuksen vuoksi, sekä median että kirjallisuuden tuomien - luomien mielikuvien avulla käsityksemme parisuhteista, joka on hyvin usein kummallisen epätodellista.
Olen lukenut paljon monenlaisia ihmisuhdeoppaita, mutta empä ole niistä paljon eväitä käytännön elämään saanut.
Yksi kirja on kuitenkin, jota palaan lukemaan aina silloin tällöin.
No tietysti eihän sekään ole täydellinen ja siinä on sitä jenkkityyliä, mutta jos sivuuttaa sen puolen, siinä on paljon mietittävää ainakin minulle.
Suomenkielinen nimi on kyllä minusta vähän kummallinen, mutta siltikin sisältö yllättää.
Lyanla Vangant: Rakkautta odottaessa, Karisto 2001.
Hyviä lukuhetkiä matkalla itsenäiseen elämään ja todella omiin valintoihin.
Älähän nyt, tuo on juuri sitä, mitä intti tekee nuorelle miehelle - lomilla ollaan väsyksissä ja mietteitä on vaikea saada armeijan harmaista pois. Armeija-aika on rankkaa parisuhteelle ja se vaatii kärsivällisyyttä ja ymmärrystä etenkin kotona odottavalta osapuolelta - se toinen osapuoli kun ei oikein voi fiiliksilleen mitään, kakku on lusittava joka tapauksessa.
Pidä huolta itsestäsi, harrasta ja näe kavereita. Ei se intti ikuisesti kestä ja tilanne normalisoituu pian johonkin suuntaan. Tsemppiä!
Ja uupunut intistä, niin miksei voi kertoa ja puhua asiasta rakkaalleen?
Miksi jätetään toinen ulkopuolelle todellisuudesta?
Ei me naiset olla ajatustenlukijoita. Syitähän voi olla muitakin kuin intti.
Miksi meidän naisten tulisi aina vääntyä miljoonalle mutkalle, kun miehet vaikenevat?
Äitiäkö miehet naisista hakevat?