En halua herätä taas aamulla ja huomata
et miestä ei vois vähempää kiinnostaa
mun seura ja se että olen sen kanssa
enkä kotonani. Viimeaikoina se ei enää
toivottele huomenta, ei hymyile, ei
katso silmiin, ei halua et kosken.
Tuntuu niin pahalta ku tuntuu et toinen
on ihan vieras ja sil olis ihan sama
vaikka vetäisin itseni jojoon.
Saisipa ainakin viettää inttilomansa rauhassa,
ilman mua.
Ja mä kun haluaisin että meil olis kivaa
yhdessä, niin aina saan vaan riidan aikaiseksi
ja se hajottaa mua vaan enemmän!
Hieron sen niskoja ja yritän olla kiltti
kun se mulle vihoittelee nuhaansa.
En saa edes haleja tai pusuja ellen vaadi ja nekin
on ihan ilman toisen halua tehty.
Tein itselleni tänään vessassa jtn tosi pahaa
itselleni ja pelkään että vielä tapan itseni koska
tää repii mua.
Mihin meidän ihanat hetken on menny,
kun kulta vielä jaksoi katsoa mun silmiin eikä
seiniä, silitteli, kehui kuinka ihana olen.
Halusi mua usein ja jäi silittelemään mun kasvoja
seksin jälkeen ja sai mut niin onnelliseks et itkin.
Nyt tuntuu wt oon vaan ilmaa ollut. Ja mä kun olen yrittäny antaa kaikkeni ja olla nalkuttamasta. Tiedän et nalkutan usein.
Tänään oli koko päivän jtn puuhaa, ja illaks
hän tahoi vuokrata elokuvan minkä lopulta
yksin katsoin loppuun kun häntä väsytti. Ja minä katsoin elokuvan vain sen takia että sen jälkeen vihdoinkin saisin hellyyttä ja huomiota. Mutta ei siinä niin käynyt.
Välillä tuntuu et teen uhrauksia ja saan vain paskaa niskaan. Ja olen kuulemma itsekäs.
Olen jo alkanut haaviella miehestä joka olis
oikeasti onnellinen et olen olemassa vaan häntä varten. Ottas mut lomilla iloisesti vastaan, antais huomiota, rakastelis ja pitäis hyvänä.
Mutta ei, kaiken sen ikävän ja odottelun jälkeen saan vain öisin itkeä itseni uneen ja miettiä mikä mussa on vikana. Ja kaduttaa niin saatanasti että mentiin jo kihloihin ja se on meille ollut lupaus avioliitosta.
Mua masentaa jo sekin et haaskaanko elämäni kokonaan tälläisen miehen kanssa joka ei osaa/ei halua näyttää et rakastaa.
Ja mä kun aina haaveilin rakkausavioliitosta. Ja olin aivan varma että hän on mulle se oikea.
Olen itkenyt koko yön, ja samaan aikaan olisin voinut olla kavereideni kanssa, mutta jäin kultani seuraksi.
Oli pakko "puhua" johonkin.
et miestä ei vois vähempää kiinnostaa
mun seura ja se että olen sen kanssa
enkä kotonani. Viimeaikoina se ei enää
toivottele huomenta, ei hymyile, ei
katso silmiin, ei halua et kosken.
Tuntuu niin pahalta ku tuntuu et toinen
on ihan vieras ja sil olis ihan sama
vaikka vetäisin itseni jojoon.
Saisipa ainakin viettää inttilomansa rauhassa,
ilman mua.
Ja mä kun haluaisin että meil olis kivaa
yhdessä, niin aina saan vaan riidan aikaiseksi
ja se hajottaa mua vaan enemmän!
Hieron sen niskoja ja yritän olla kiltti
kun se mulle vihoittelee nuhaansa.
En saa edes haleja tai pusuja ellen vaadi ja nekin
on ihan ilman toisen halua tehty.
Tein itselleni tänään vessassa jtn tosi pahaa
itselleni ja pelkään että vielä tapan itseni koska
tää repii mua.
Mihin meidän ihanat hetken on menny,
kun kulta vielä jaksoi katsoa mun silmiin eikä
seiniä, silitteli, kehui kuinka ihana olen.
Halusi mua usein ja jäi silittelemään mun kasvoja
seksin jälkeen ja sai mut niin onnelliseks et itkin.
Nyt tuntuu wt oon vaan ilmaa ollut. Ja mä kun olen yrittäny antaa kaikkeni ja olla nalkuttamasta. Tiedän et nalkutan usein.
Tänään oli koko päivän jtn puuhaa, ja illaks
hän tahoi vuokrata elokuvan minkä lopulta
yksin katsoin loppuun kun häntä väsytti. Ja minä katsoin elokuvan vain sen takia että sen jälkeen vihdoinkin saisin hellyyttä ja huomiota. Mutta ei siinä niin käynyt.
Välillä tuntuu et teen uhrauksia ja saan vain paskaa niskaan. Ja olen kuulemma itsekäs.
Olen jo alkanut haaviella miehestä joka olis
oikeasti onnellinen et olen olemassa vaan häntä varten. Ottas mut lomilla iloisesti vastaan, antais huomiota, rakastelis ja pitäis hyvänä.
Mutta ei, kaiken sen ikävän ja odottelun jälkeen saan vain öisin itkeä itseni uneen ja miettiä mikä mussa on vikana. Ja kaduttaa niin saatanasti että mentiin jo kihloihin ja se on meille ollut lupaus avioliitosta.
Mua masentaa jo sekin et haaskaanko elämäni kokonaan tälläisen miehen kanssa joka ei osaa/ei halua näyttää et rakastaa.
Ja mä kun aina haaveilin rakkausavioliitosta. Ja olin aivan varma että hän on mulle se oikea.
Olen itkenyt koko yön, ja samaan aikaan olisin voinut olla kavereideni kanssa, mutta jäin kultani seuraksi.
Oli pakko "puhua" johonkin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
...mistä on kyse. Oletteko yrittäneet puhua asiasta ihan rauhallisesti ja avoimesti? Sanoit miehesi olevan intissä eli olette ilmeisesti nuoria. Olen valitettavasti huomannut, että parikymppiset pojat ovat ailahtelevaisia eivätkä monikaan vielä valmiita sitoutumaan vakavasti - kokeilunhalu ja hormonit hyrräävät(kokemuksen syvä rintaääni). En sano, että näin on aina, mutta... Ja sinä et ole olemassa vain miellyttääksesi kumppaniasi. Minusta vaikuttaa siltä, että hän purkaa jotain pahaa oloansa sinun niskaasi. Mitä se on? Se olisi selvitettävä. Ja sinun on pystyttävä olemaan oma itsesi rakkaimpasi kanssa. Nyt tuntuu, että tarkkailet vain hänen mielialaansa ja yrität mukauttaa itseäsi siihen. Ja et sinä tarvitse miestä - yksinkin on kivaa ja pitää pystyä olemaankin myös yksin ja itsenäisenä, jotta yhteiselosta tulee tasa-arvoista eikä mikään riippuvuussuhde. Ja etenkin nuorena on hyvä katsella ympärilleen ja kehittää omasta persoonastaan sellainen kuin itse haluaa olla. Ei niin, että elää miehen arvostuksen ja halujen kautta tai jättää oman elämänsä elämättä saati uhrautua. Ei parisuhde pelkkä symbioosi ole. Ja jos kumppanisi ei tosiaan arvosta sinua, tuhlaat aikaasi. Mutta yrittäkää puhua. Tsemppiä.
Saatiin juteltua ja hän myönsi olleensa
aika töykeä :)