alzheimerintaudista

onko äitisi vielä kotihoidossa? Olisiko jo aika antaa esim.vainhainkodin jatkaa äitisi hoitamista?Tuo omaishoitajan taakka on jo kovin raskas.. Ja voihan häntä omaiset hoitaa myös siellä vanhainkodissakin.

Läheiselläni todettiin sama sairaus viime vuoden puolella. Mutta miksi vasta kolmannessa vaiheessa?
Ennen sairauden varmistumista hänelle annettiin Rispendaalia, joka aiheutti sekavuutta jne., "hoidettiin" parilla rauhoittavalla...Kysyin syytä lääkkeen tarpeellisuudesta ja sain kaksi vastausta: 1) Rauhattomuus(Rispendaalin yksi haittavaikutus) 2) ...alkavan dementian ehkäissyn...
Aviopuolison/omahoitajan pyynnöstä lääke lopetettiin ja lääkäri vaihtui, sen jälkeen päästiin oikean sairauden jäljille ja lääkitys muutettiin.
Tällä hetkellä kunto vähän samanlainen kuin äidilläsi, paitsi että toinen käsi on käytännössä halvaantunut, sen siaan uudesta lääkityksestä johtuen hän on enemmän "tässä päivässä" kuin aikoihin ja myös motoriikka on parempi, kuin viime vuonna.
Alzheimerintauti on ja pysyy, sen kanssa on vain elettävä, päivä kerrallaan. Kaikki apu mitä on saatavilla, kannattaa ottaa vastaan. Jaksamista sinulle.

ES

Hei Eflekti! Olen sinua runsaat kaksikymmentä vuotta vanhempi samoja asioita läpikäynyt lähihoitaja. Tunnen surua siitä, että sinä noin nuorena joudut kokemaan äitisi sairauden.
Minäkään, vaikka olen työssäkäyvä lähihoitaja en aluksi ollut äitini tilanteen tasalla...enkä ihan lopussakaan. Totesinkin jälkeenpäin, että ammattitaitoni tai ammattimainen toimintani ei voinutkaan toteutua omaiseni kohdalla tunteitteni oltua niin paljon mukana eri tilanteissa. Minäkin jäin yksin omaishoitajaksi. Isäni ei olisi tahtonut kenenkään puuttuvan heidän asioihinsa, mutta pakkohan se oli. Raskasta aikaa se oli varsinkin kotihoidossa. Pari vuotta äiti oli laitoshoidossa kunnes kuoli pois. Kävin joka viikko katsomassa. Se oli tunteitteni sekamelskaa. Olin ahdistunut, kun lähdin sieltä pois, mutta myös onnellinen, että pystyin taas kerran olemaan äitini lähellä...antaa hänen tuntea, että häntä rakastettiin. Niissä pienissä hetkissä siellä laitoksessa elin äitini maailmassa. Nauroimme yhdessä äitini muistamille sananlaskuille. olin iloinen, kun äiti sanoi vieneensä matot ulos päivällä jne, vaikka hyvin tiesin, että niin ei ollut tapahtunut.
Ehkäpä äitisi elämä kotona oli niin rutiinia, että hänen sairauttaan ei niin havannoinut.
Sairaalareissu muutoksineen toi hänen tilanteensa paremmin esille. Toivon teille kaikille kuitenkin jaksamista. Kuunnelkaa myös itseänne.

Minulla mummi kuoli puoli vuotta sitten:(
pari kessä sitten hoitiin mummia kotona 2 vk siitä mummi oli sairaalassa, sille piti laulaa tuuti laulu, hän hakkasi ,kiroili(mitä ei ennen tehnyt)
hän ei tuntenut muita ihmisiä kuin minut, ei ees omia rakkaita lapsia.
Mummi meni 2 kk hoitoo psykokeriatriselle osastolle , hänelle vaihettiin lääkitys, se auttoi tosi paljon. hän oli sen jälkeen paljon paremmassa kunnossa, mutta ei kuitenkaan enää koti kunnossa.Kävin kattoo mummia hän oli välillä kuin pieni lapsi:)
mutta häälomallani mummi nukkui pois, niin hän toivoi itsekkin. hän tiesi ettei pärjää kotona ja hän oli elänyt jo rikkaan elämän.
alzheimerin tauti on tosi kauhea sairaus se vie voimat omaisilta, mutta suosittelen psykokeriatrista hoitoa! se on hyvä:)

Hei - jotain tiedän Alzheimerista oman äitini sairastuttua siihen joskus seitsemän vuotta sitten. Nyt hän on ollut vuoden laitoshoidossa, jonne emme millään olisi häntä luovuttaneet. Hoidimme harhaista ja täyttä tukea vaativaa äitiä hänen omassa kodissaan sisareni kanssa päivittäin. Loppuaikoina jätimme hänet lukkojen taakse, mikä olikin kuulema rikollista toimintaa. Olimme niin väsyneitä kokonaisuuteen, että emme osanneet arvioida tilannetta emmekä omia voimavarojamme. - Nyt hän ehkä tunnistaa meidän tutukseen, mutta kaipaa omaa äitiään ja elää monella tasolla varhaislapsuudessaan. - Epixa -niminen lääke oli kolmen vuoden ajan todella tehokas ja taudin etenemistä hidastava - tätä sairautta ei voi parantaa, mutta hidasteita sille voidaan järjestää. - Äitimme neurologi sanoi pari vuotta sitten, että nyt tauti onkin sitten lasten sairaus - ei enää äidin, sillä hän ei tiedosta tilastaan mitään. Hän on onnellinen, kun perustarpeet tulee tyydytettyä. - Olen päässyt suurimmasta säälintunteesta äitiä kohtaan, mutta toki olisin suonut hänelle terveen vanhuuden, koska nuoruus ja työikäinen aikuisuus olivat työntäyteisiä ja vuosiin liittyi paljon läheisten menetyksiä. Oikeastaan ajattelen, että isäni vakava sairastuminen ja pikainen kuolema laukaisivat äitini dementoivan sairauden - se voi eräiden tutkimusten mukaan olla seurausta jostain henkisestä traumasta, mutta ei siis kuulema läheskään aina. Syntyjä ei ole voitu totuudenmukaisesti määrittää - joitain epäilyjä on. - Toivon voimia kaikille, jotka jollain tapaa huoltavat dementoituneita omaisiaan. Kannattaa myös keskustella asiantuntijoiden kanssa mahdollisesta perinnöllisyydestä, jotta voisi aloittaa omakohtaisen ennaltaehkäisyn ajoissa. Tsemppiä!

Minulle alzheimerim tauti on läheistemi kautta tuttu ja surullinen tautii. Tätini sairastui (dementiaan) aiihen ja ikävöi äitiään ym. Silloin en edes tiennyt mistä on kyse, titämättömyyttäni kerroin hänelle juuri asiat niinkuin nme olivat, se vain pahensi tilannetta. Lopulta hän joutui laitokseen, se olii minulle surunpaikka. Nyt tätini on olluit jo viisi vuotta Taivaan kodissa, edelleen kaipaam häntä ja muistelen häntäm päivittäin.

Viime kesänä olin matkoilla js ystäväi soitti mnulle, että sedlläni oli todetu alzheimer. Olin shokissa kuukausia. Nyt "asun" setäni kanssa ja yritän huolehtia että hän ottaa lääkkeen ja huolehtisi muutenkin itsestään.

Elämä on joskus niin kohtuutoman armoton...


Mitähän eroa muutem on alzheimerillä ja dementialla? Toivon tervyttä ja jaksaamisra niin sairstuneille kuin heidän hoitajilleen.