Haluaisin kuulla motiivejanne. Tunnustaako kukaan menneensä naimisiin sosiaalisen paineen takia? ...tai jonkun muun syyn kuin rakkauden takia?...
Miksi olette menneet avioliittoon?
Klaara80
151405
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
jälkeen mielestäni oli päätettävä mihin suuntaan homma etenee. Ja naimisiinhan sitä mentiin ja kohta 17 vuotta avioliittoa takana.
Me oltiin 6v kihloissa, kumpikin mietti sen jälkeen, mitä haluaa. Mentiin naimisiin. Piti päättää jo, että mitä sitä elämältään haluaa. Askel eteen tai sivulle.
Sivuhuomautuksena, parisuhde tiivistyi huomattavasti naimisiin menon jälkeen! Vaikka oltiin niin monta vuotta yhdessä ennen naimisiinmenoa, niin sen jälkeen elo on ollut paljon onnellisempaa kuin aikaisemmin.
Pimpsa-, että maksalooran takia vastoinkäymisissä lähinnä vain.
Tuntui luonnolliselta mennä naimisiin pitkän kihlauksen jälkeen. Joka tapauksessa kun oli ja on edelleen tarkoitus viettää loppuelämänsä saman ihmisen kanssa, niin mikä ettei sitä viettäisi "virallisessa" liitossa.
tämä toinen kerta. Ensimmäinen oli kai sellainen "järkiliitto", kuului mennä naimisiin hankkia lapsia...Mitään en ole katunut elämässäni niinkuin sitä!
että ilman sitä ensimmäistä liittoasi et olisi se ihminen mikä nyt olet etkä
ymmärtäisi mitä eroa on järkiliitolla ja rakkausliitolla.
Eka liittosi johdatti sinut tähän toiseen.
Älä kadu mitään jos nyt olet onnellinen.
Olimme molemmat eronneet vuosia aiemmin ja tällä kertaa molemmille tuntui löytyneen se oikea ihannekumppani. Kihlauduimme melko pian ja menimme naimisiin. Suunnittelimme yhteisiä lapsia ja vaikka mitä, joista aika harva lopulta toteutui.
Käyttäkää ihmiset aikaa siihen tutustumiseen ja seurusteluun, vaikka kuinka tuntuu kolahtavan.. ei se toinen karkaa, jos oikeesti kolahtaa..
Menin ensimmäiseen pitkään avioliittooni 60-luvulla, jolloin ei avoliittoja vielä montaakaan ollut. Silloin oli tapana, että kun aloitettiin seurustelu, useimmitten saman kanssa mentiin myös vihille.
Avioliittoni kesti yli 30 vuotta. Melko hyvä, mutta ajan kanssa vieraannuttiin toisistamme. Päällisin puolin kaikki oli hyvin.
Viidenkymmenen villityksessä rakastuin toiseen.
En halunnut olla avoliitossa, sillä ajattelin että joko seurustellaan tai ollaan aviossa. Avoliitto ei mielestäni ole mikään.
Minulle kävi kuten sinullekin: luulin hänen olevan se ainoa oikea sielunkumppani. Kun aikaa kului ja intohimo laantui, avautuivat myös silmäni. Taisin erehtyä. Kaksi ekaa vuotta olivat yhtä helvettiä riitoineen ja henkisine väkivaltoineen.
Emme kuitenkaan antaneet periksi, vaikka vähän aikaa asuimme erillämmekin. Pitkään on jo käyty parisuhdeterapiassa, luettu valtavat kasat kirjoja, puhuttu ja puhuttu ja taas riidelty ja puhuttu.
Vaan -kas kummaa- liitomme onkin alkanut toimia !
Pahimmat särmät ovat hioutuneet ja olemme alkaneet ymmärtää asioita myös toisen näkökulmasta.
Yhteistä arkea piristetän siten, että ainakin kerran kuukaudessa käymme esim. teatterissa, oopperassa tai jossakin muussa tapahtumassa, joita kumpikaan ei ole kokenut aikaisemmassa elämässään.
Olen samaa mieltä kanssasi, että tutustukaa toisiinne ensin kunnolla. Antakaa aikaa.
Kerroin oman tarinani teitä varten, jotka olette valinnassanne "erehtyneet".
Voimia ja pitkää pinnaa....!!!
takana ja edelleen rakkaus kukoistaa. Kihloissa olimme 2v ennenkuin avioliiton solmimme. Tämä rakkaudesta, mutta ehkä mukana myös se, että halusimme toivottaa lapset (vielä tulematta) tervetulleiksi avioliittoon. Emme halunneet edes yrittää saada pienokaisia avoliittomme aikana, koska se soti meidän periaatteitamme vastaan. ...Vanhanaikaista, saatatte ajatella. Niin saa ollakin, mutta meistä se oli oikein, tuntuu jotenkin oikeammalta näin. =) Eikä pidä ajatella, että sorsisimme avoliittoon syntyneitä lapsia. Tämä vain meidän valintamme, toiset tehköön omansa miten parhaaksi näkevät.
Mukavaa kevään odotusta!!
tuo olisi, jos vuoden avioliiton jälkeen rakkaus EI enää kukoistaisi..!
tuli sit vissiin hyvä mieli, kun pääsit piikittelemään... Ei ihan aina hyvä olo ja rakkaus jatku häiden jälkeen, kun arki koittaa.
Toivottavasti olosi on hyvä, kun sait tämän piikin viskattua kirjoittajaa kohti. Mukavaa ja RAKKAUDEN TÄYTTÄMÄÄ kevään odotusta sullekin.
aika! Mitä ihmeen pentuja tänne kirjoittelee?! Ilmeisesti juuri niitä, joille tosiaan se hääpäivä kaiken keskipisteenä on elämän kohokohta, kun pitää ihan ihmetellä ja kehuskella sillä, että "vielä vuoden jälkeen" rakkaus kukoistaa!
"Ei ihan aina hyvä olo ja rakkaus jatku häiden jälkeen, kun arki koittaa."
Voi lapsi kulta. Elämä on enimmäkseen arkea. Ja suurimmalle osalle (toivon mukaan!) tuttua jo ennen naimisiin menoa. Jos hyvä olo ja rakkaus ei jatku häähumun jälkeen, niin kyllä sitten on menty täysin väärin perustein naimisiin.
Nyt ihan toivon, että menin lankaan provoilusi kanssa..!
Ihan rakkaudesta ja sitoutumisen ihanuudesta, pian 26 vuotta sitten. Halusin, että lapset( nyt jo aikuist)syntyvät nimenomaan avioliittoon. Avoliitossa emme asuneetkaan. Minulla on siihen ns. kristillinen elämänkatsomus, enkä omalla kohdallani hyväksynyt avoliittoa, en edes kihlausaikana. Ylä-ja alamäkiä on liitossamme ollut, missäpä ei olisi, vaan päivääkään en vaihtaisi, vai miten se sanonta menikään...Yhä ottaisin saman puolisonkin, jos uudelleen pitäisi valita ja rakkaudesta vieläkin...
Kun molemmat haluttiin ja päätettiin, ihan itse.
Avioiduimme yli kolmekymppisinä. Mies halusi naimisiin, hän sanoi että halusi vaimon eikä tyttöystävän. Hän sanoi että voimmehan periaatteessa olla vaikka lopunikää vain "yhdessä", mutta eikös ole vähän hassua sitten vanhainkodissa kun "tyttöystävä" lähtee lykkimään "poikaystäväänsä" rullatuolilla puistoon... :-D Eli jos olisimme kahdestaan autiolla saarella niin ei kai niillä sanoilla olisi samat sosiaaliset paineet..? Nämä mielleyhtymät eivät kuitenkaan kumoa sitä tosiasiaa, että tämä on puhtaasti kahden aikuisen lapseton rakkausavioliitto. Meistä vain on ihana olla "mies ja vaimo".