Uskon rakkauteen mutten enää ikuiseen parisuhteeseen. Mitä järkeä siinä on, että ihmiset sitoutuu vuosiksi ihmiseen, jonka kanssa kuitenkin kohta ajaudutaan erilleen?
Mä olen nyt sen verran nähnyt suhteita ja ollut suhteissa, etten paljon enää perusta mihinkään ikuisesti kestävään rakkauteen. Rakkautta voi olla, mutta kohde kyllä vaihtuu jossain vaiheessa elämää. Älkää sisaret suotta uskoko niihin prinssi-tarinoihin, ne on pelkkiä satuja. Vaikka olisittekin suhteessa niin eläkää samalla omaa elämäänne. Kenenkään miehen vuoksi ei kannata omia unelmiaan jättää. Monetkin naiset huomaavat myöhemmin kun erotaan, että jäi se oma elämä elämättä ja kuinka olikaan uhrannut omia unelmiaan samalla. Itsekin tein niin joskus mutten enää koskaan. Nyt on hyvä olla kun tietää, että vaikka onkin suhteessa ja rakastaa niin ei sentään jää toisten armoille vaan suhteen jälkeenkin on vielä hyvää elämää jäljellä.
Mä olen nyt sen verran nähnyt suhteita ja ollut suhteissa, etten paljon enää perusta mihinkään ikuisesti kestävään rakkauteen. Rakkautta voi olla, mutta kohde kyllä vaihtuu jossain vaiheessa elämää. Älkää sisaret suotta uskoko niihin prinssi-tarinoihin, ne on pelkkiä satuja. Vaikka olisittekin suhteessa niin eläkää samalla omaa elämäänne. Kenenkään miehen vuoksi ei kannata omia unelmiaan jättää. Monetkin naiset huomaavat myöhemmin kun erotaan, että jäi se oma elämä elämättä ja kuinka olikaan uhrannut omia unelmiaan samalla. Itsekin tein niin joskus mutten enää koskaan. Nyt on hyvä olla kun tietää, että vaikka onkin suhteessa ja rakastaa niin ei sentään jää toisten armoille vaan suhteen jälkeenkin on vielä hyvää elämää jäljellä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Samoilla linjoilla ollaan. Itse olen ollut muutaman naisen kanssa pidemmässä suhteessa mutta en ole kuitenkaan missään vaiheessa suhdetta uskonut että kattoisin tätä naista loppuelämäni, se oisi itsensä kusetusta. Naiset toki aina höpöttää "ollaanhan loppuelämä yhdessä" "muutetaan eläkeiässä espanjaan" tms..
Sellainen ei ole minua varten, eikä monia muitakaan. Tosin kumppanille siitä pitäisi kertoa jne. mutta mutta...
Mä löysin kolmekymppisenä puolisoni. Sitä ennen ehti olla monenlaista suhdetta ja myös vuosia sinkkuna. Nyt on helppo sanoa, että pettymykset sekä yksinolo edesauttoivat sitä, että nyt voin olla tasapainoisessa suhteessa.
Mulla ei ole mitään ruusuisia kuvitelmia ikuisesta rakkauden palosta. Eikä epäilystäkään siitä, etteikö yksin ollessa elämä olisi myös erittäin nautittavaa. Mies oli ennen tapaamistani eronnut (7v avioliittoa takana), ja oli ollut ilmeisen tiiviissä suhteessa, koska sain jatkuvasti hakea omaa tilaa ja seurusteluaikana selittää esim. sitä, että joskus haluan olla jonkin illan/viikonlopun ihan itsekseni. Enkä ikinä ole taipunut "me"-termiin; me tykätään siitä ja tästä ja me aina... Ihan kaksi erillistä ihmistä ollaan, vaikka ollaankin yhdessä. Sitä paitsi, tämä on ainoa asenne, jolla pitkä suhde onnistuu.
En kuitenkaan elä ajatuksessa, että joku päivä tulee ero. Voi olla, että tulee, mutta on myös mahdollista, ettei tule. Se on minun ja mieheni käsissä.