minä olen henkilö, joka on tähän mennessä ollut se, joka uskaltaa jättää uppoavan laivan. se, joka on ottanut toista kädestä kiinni ja sanonut "ei tästä tule mitään". helppoa se ei todellakaan ole ollut, mutta molempina kertoina minulla oli ja on vieläkin tunne, että tein aivan oikein. nyt kävi toisin. elämäni ensimmäisen kerran minut on jätetty. elämäni ensimmäisen kerran minua sattuu niin, etten tiedä, kuinka jaksan jatkaa... sillä elämäni ensimmäisen kerran rakastin.
en ole ikinä ennen kirjoittanut tänne ja ihmettelen tälläkin hetkellä, miksi niin teen.. syy on ehkä se, etten tosiaan tiedä mitä tehdä.
tapasimme kolmisen vuotta sitten kaupungin yöelämässä. emme olleet törmänneet, vaikka olimme asuneet samassa kaupungissa lähes koko elämämme. seitsemän vuoden ikäero teki tietenkin sen, ettemme samoissa piireissä kulkeneet nuoruudessa. kuitenkin, ensimmäiset puolitoista vuotta kului kyttäilessä, kiusoitellessa, pilke silmäkulmassa.. hän oli varattu.. pian hänen eronsa jälkeen hän ilmoitti kiinnostuksensa. minä olin varovainen. en halunnut suinpäin syöksyä suhteeseen vastaeronneen kanssa, vaikka olin korviani myöten ihastunut.. torjuin hänet ensin. kului kuukausi, tulin katumapäälle. aloimme tapailla. ja se ei vaatinut paljoa.. ajatukset kuin samasta päästä, yhteisiä mielenkiinnonkohteita paljolti ja maailmankatsomus uskomattoman samanlainen. minulle oli niin selvää, että tässä on mies, jota olen elämäni odottanut. tämän kanssa haluan jakaa loppuelämäni.
tapailimme, kunnes hän ehdotti parisuhdetta. suhdetta jatkui puolisen vuotta, kunnes hän pyysi minua muuttamaan luokseen. oi onnea! kaikki oli niin täydellistä. meillä tuskin oli ollut yhtään erimielisyyttä. ehkä yksi ongelma, josta kävimme pitkän keskustelun ja jonka sovimme. näiden kuukausien aikana hän tunnusti rakkautensa. sanoi, ettei hän ole koskaan ennen voinut sanoa kenellekään täydestä sydämestä, että rakastaa. samoin tunsin itse.
kuukausi yhdessäasumisen jälkeen alkoi tapahtua. pienetkin asiat/ongelmat muuttuivat ihmeellisen suuriksi. ex:ien yhteydenpito alkoi järkyttää kumpaakin jotenkin oudon suuresti. milloin toisella oli liikaa töitä, milloin liikaa vapaa-aikaa. milloin olin liian läheisriippuvainen, milloin olin liian päättäväinen omista asioistani. hanaa en ollut jättänyt oikeaan asentoon, halusin liian usein seksiä (olen nainen), katsoin pitkästyttäviä tv-ohjelmia ja jätin tavarat aivan väärään paikkaan.. annoin ensin mennä asioiden toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. en oikeastaan edes tiedä, milloin aloin tulla todella hermoheikoksi. Isoja riitoja alkoi tulla. Varsinkin humalassa. mies keksi ne ihan mistä vaan. tuntui, kuin hän olisi halunnut tapella ihan muuten vaan. Oli hirveää yrittää aamulla selvinpäin näytellä, että kaikki on nyt ihan ok. se nyt oli vaan humalaisten touhuja. tätä nimittäin tapahtui lähes aina. joka päivä meillä alkoi olla jotakin pientä. aloin tavallaan masentua ja tietysti olin huonolla tuulella. se ei todellakaan auttanut seksielämää eikä muutenkaan yhteiseloa. reagoin asioihin tavattoman suuresti ja ystävät kyselivät usein, että onko kaikki ok. minä silloin ihmettelin, että miksi ne tuollaisia kyselivät.. mutta tottakai läheiseni sen huomasivat, vaikka itse en tajunnut mitään.
loppuaika oli siis todella vaikeaa. mies ei halunnut lopussa tehdä mitään yhdessä. minä taas ajattelin, että parantaisimme homman yhteisellä rentouttavalla lomalla. halumme olivat kovin ristiriitaisia. muutaman kerran mies oli jo humalassapäiten jättänytkin minut, mutta aamulla ei edes muistanut tapahtumia. voin sanoa, että ei ollut helppoa jatkaa normaalisti. aina kuitenkin päätettiin jatkaa, kunnes sitten vain vuoden yhdessäolon jälkeen..
hän jätti minut ihan selvinpäin. hän kertoi, ettei enää hetkeen ollut rakastanut minua kuten ennen. hän ei enää jaksanut, sillä ei uskonut, että saisimme asioita kuntoon. se olisi siinä.
olen yrittänyt miettiä asiaa järkevästi.. sillä osaan kyllä sen. nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että missään ei ole mitään järkeä. tuntuu niin epätodelliselta, että hän ei ole vierelläni. minä niin uskoin, että saisimme asiat vielä selvitettyä. eihän parisuhde yhtä juhlaa voisi ollakaan.. oliko arki meille liikaa? miten toinen voi lakata rakastamasta, jos kaikenlisäksi on vasta ensimmäistä kertaa jotain rakastanut?
oloni on niin kovin pettynyt. olen pettynyt itseeni ja tietysti häneen, ettei hänellä enempään riittänyt pinna. usko.
se rakkaus oli niin suuri, etten uskonut sen ikinä sammuvan. miten se sitten voi sammua noin hetkessä?? ja miten ihminen voi niin toista rakastaa, vaikkei olisikaan suhteessa täysin onnellinen?
en ole ikinä ennen kirjoittanut tänne ja ihmettelen tälläkin hetkellä, miksi niin teen.. syy on ehkä se, etten tosiaan tiedä mitä tehdä.
tapasimme kolmisen vuotta sitten kaupungin yöelämässä. emme olleet törmänneet, vaikka olimme asuneet samassa kaupungissa lähes koko elämämme. seitsemän vuoden ikäero teki tietenkin sen, ettemme samoissa piireissä kulkeneet nuoruudessa. kuitenkin, ensimmäiset puolitoista vuotta kului kyttäilessä, kiusoitellessa, pilke silmäkulmassa.. hän oli varattu.. pian hänen eronsa jälkeen hän ilmoitti kiinnostuksensa. minä olin varovainen. en halunnut suinpäin syöksyä suhteeseen vastaeronneen kanssa, vaikka olin korviani myöten ihastunut.. torjuin hänet ensin. kului kuukausi, tulin katumapäälle. aloimme tapailla. ja se ei vaatinut paljoa.. ajatukset kuin samasta päästä, yhteisiä mielenkiinnonkohteita paljolti ja maailmankatsomus uskomattoman samanlainen. minulle oli niin selvää, että tässä on mies, jota olen elämäni odottanut. tämän kanssa haluan jakaa loppuelämäni.
tapailimme, kunnes hän ehdotti parisuhdetta. suhdetta jatkui puolisen vuotta, kunnes hän pyysi minua muuttamaan luokseen. oi onnea! kaikki oli niin täydellistä. meillä tuskin oli ollut yhtään erimielisyyttä. ehkä yksi ongelma, josta kävimme pitkän keskustelun ja jonka sovimme. näiden kuukausien aikana hän tunnusti rakkautensa. sanoi, ettei hän ole koskaan ennen voinut sanoa kenellekään täydestä sydämestä, että rakastaa. samoin tunsin itse.
kuukausi yhdessäasumisen jälkeen alkoi tapahtua. pienetkin asiat/ongelmat muuttuivat ihmeellisen suuriksi. ex:ien yhteydenpito alkoi järkyttää kumpaakin jotenkin oudon suuresti. milloin toisella oli liikaa töitä, milloin liikaa vapaa-aikaa. milloin olin liian läheisriippuvainen, milloin olin liian päättäväinen omista asioistani. hanaa en ollut jättänyt oikeaan asentoon, halusin liian usein seksiä (olen nainen), katsoin pitkästyttäviä tv-ohjelmia ja jätin tavarat aivan väärään paikkaan.. annoin ensin mennä asioiden toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. en oikeastaan edes tiedä, milloin aloin tulla todella hermoheikoksi. Isoja riitoja alkoi tulla. Varsinkin humalassa. mies keksi ne ihan mistä vaan. tuntui, kuin hän olisi halunnut tapella ihan muuten vaan. Oli hirveää yrittää aamulla selvinpäin näytellä, että kaikki on nyt ihan ok. se nyt oli vaan humalaisten touhuja. tätä nimittäin tapahtui lähes aina. joka päivä meillä alkoi olla jotakin pientä. aloin tavallaan masentua ja tietysti olin huonolla tuulella. se ei todellakaan auttanut seksielämää eikä muutenkaan yhteiseloa. reagoin asioihin tavattoman suuresti ja ystävät kyselivät usein, että onko kaikki ok. minä silloin ihmettelin, että miksi ne tuollaisia kyselivät.. mutta tottakai läheiseni sen huomasivat, vaikka itse en tajunnut mitään.
loppuaika oli siis todella vaikeaa. mies ei halunnut lopussa tehdä mitään yhdessä. minä taas ajattelin, että parantaisimme homman yhteisellä rentouttavalla lomalla. halumme olivat kovin ristiriitaisia. muutaman kerran mies oli jo humalassapäiten jättänytkin minut, mutta aamulla ei edes muistanut tapahtumia. voin sanoa, että ei ollut helppoa jatkaa normaalisti. aina kuitenkin päätettiin jatkaa, kunnes sitten vain vuoden yhdessäolon jälkeen..
hän jätti minut ihan selvinpäin. hän kertoi, ettei enää hetkeen ollut rakastanut minua kuten ennen. hän ei enää jaksanut, sillä ei uskonut, että saisimme asioita kuntoon. se olisi siinä.
olen yrittänyt miettiä asiaa järkevästi.. sillä osaan kyllä sen. nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että missään ei ole mitään järkeä. tuntuu niin epätodelliselta, että hän ei ole vierelläni. minä niin uskoin, että saisimme asiat vielä selvitettyä. eihän parisuhde yhtä juhlaa voisi ollakaan.. oliko arki meille liikaa? miten toinen voi lakata rakastamasta, jos kaikenlisäksi on vasta ensimmäistä kertaa jotain rakastanut?
oloni on niin kovin pettynyt. olen pettynyt itseeni ja tietysti häneen, ettei hänellä enempään riittänyt pinna. usko.
se rakkaus oli niin suuri, etten uskonut sen ikinä sammuvan. miten se sitten voi sammua noin hetkessä?? ja miten ihminen voi niin toista rakastaa, vaikkei olisikaan suhteessa täysin onnellinen?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Elämä on.
meidän suhteelta... Paitsi että yhdessä ollaan ja jotenkin pystyin kuvittelemaan sun tuntemukset. Jos meidän juttu kaatuisi nyt, olisin kirjoittanut varmaan ihan samanlaisen tarinan. Mä olen sitä mieltä että rakkaus ei vaan voi hiipua noin, oliko sitä hänenkin puolelta yhtä paljon kuin sinun?
Oli jotenkin pelottavaa lukea tämä viestisi. Melkein tunsin kirjoittavani sitä itse. Olen ollut pari vuotta yhdessä puolisoni kanssa ja koko virallinen seurustelu on tapahtunut samassa osoitteessa.
Nyt olemme siinä tilanteessa, että mies ei halua yrittää vaan killuu tässä meidän suhteessa jostain ihme syystä, vaikka selvästikään häntä ei vaan kiinnosta enää. kaikki muuttui kuin seinään ja olen siksi todella pettynyt ja ymmälläni. En tiedä mitä teen.
Olen hänet suutuspäissäni jättänyt ja hän olikin hetken poissa. Tätä huopaamista ja soutamista on kuitenkin jatkunut edelleen eli mikään ei muutu. Mies ei muuta käyttäytymistään mitenkään vaikka kaikki on lähtöisin hänen virheistään joihin on sortunut.
Ja minä vaan yritin.
Kirjoitit, että lemmenlomalla asiat saataisiin kuntoon. Ja arvaa olenko minä nyt varannut meille hemmotteluhetken. Tuskin enää mitään pelastaa ja tuskin edes onnistuu koska mies näyttää keksineen "muuta menoa" kuten joka illalle tuntuu olevan.
En taida jaksaa tätä enää...
..se, ettei tosiaan kestetä sitä arkea - suhteen pitäisi olla sitä alkuhuumaa aina. Tai sitten se karu tosiasia (millä tietysti jotkut etsivät sitä ainaista rakastumisen huumaakin) eli toinen nainen.Sori, kuulostaa kyyniseltä, mutta elämä on opettanut...
Olen samaa mieltä kanssasi onnenhuumasta ja, että karu totuus on toinen nainen...
tuohon miehen eroon ja teidän suht nopeasta yhteen menosta. Sinä olit valmis rakkauteen, hän ei. Hänellä ero tuoreena ja ilmeisesti kovin kesken. Mistä miehen ero johtui, oletteko puhuneet asiasta? Kumpi puolisoista oli aloitteellinen? Voisin kuvitella, että jos mies on ollut aloitteellinen ja nk. jättäjä, hän on melkoisessa kasvukriisissä itsensä kanssa eli siinä paljon puhutussa identiteettikriisissä. Silloin ei uusi suhde oikein tahdo onnistua. Jos taas jättäjänä oli miehen ex-vaimo, taitaa mies olla vielä kiinni entisessä avioliitossaan. Vaikea mennä sanomaan, mutta jotenkin kuvaamasi käytös viittaisi johonkin tommoseen miehen puolelta. Ero vaatii aikansa eikä se ole helppo prosessi, vaikka kuka mitä väittäisi. Tulee helposti yllätyksiä uudessa suhteessa, jossa tekin mitä ilmeisimmin olitte tunteen tasolla eri tahdissa.
Suhteeseen kuin suhteeseen tulee parin vuoden päästä se arki: rakastuminen loppuu ja pitäisi ruveta rakastamaan. Jos entisten suhteiden asiat ovat siinä kohtaa vielä käsittelemättä, niin ongelmia tulee väistämättä. Maltti olisi valttia... Jostain syystä kukaan ei nykyisin enää seurustele, vaan heti muutetaan yhteen. Liialla hätäilyllä voi pahimmillaan pilata potentiaalisesti hyvänkin suhteen.
Neuvoni alkuperäiselle kirjoittajalle: anna toiselle aikaa, yritä sitten varovasti herätellä keskusteluyhteyttä uudelleen. Ehkä etäisyys auttaa häntä näkemään mitä menetti, ehkä ei. Yrittää aina voi.
olipa hämmästyttävää jotenkin, että moni on samaistunut tekstiini. kuitenkaan tietysti yksikään suhde ei ole samanlainen, mutta eipä tässä veneessä näköjään yksinkää olla.
sen verran haluan selventää, että edellisestä suhteesta eron halusi tämä mies. sen tiedän, että heillä ei kovin terve suhde ollut.. ihmettelenkin, miksi mies jatkoi niinkin kauan. kuten sanottu, hän ei omien sanojensa mukaan ollut minua ennen koskaan rakastanut. tämä mies ei ole sellainen, että vain lepertelisi tuollasia. uskon siihen kuin kiveen. koskaan en häntä mihinkään painostanut ja kaikki suuret askeleet tapahtuivat hänen tahdostaa. päätin antaa hänen tehdä ratkaisuja, sillä halusin edetä rauhassa vaikka olinkin kovin rakastunut.
toisesta naisesta en olisi yllättynyt, mutta en jaksa uskoa siihenkään. ikinä hän ei ole ollut poissa selittämättömästi tai paikassa, jossa hän ei vastaisi puhelimeen tai muuta. tämä on melko pois suljettu myös siinä mielessä, että kun aloitimme seurustelun, tiesimme molemmat jonkin verran toistemme menneisyydestä.. se ei kummallakaan ihan putipuhdas ole.. tai ei kai kellään, mutta sovimme, että jos pettäminen jommalla kummalla mieleen tulee, niin kerromme ennen kuin teemme. luotin ja luotan edelleen tähän.
tässä nyt kun on taas hetken asiaa järkeillyt, olen kallistunut siihen suuntaan, että ehkä hänellä on vielä oman itsensä löytäminen kesken. aion keskustella hänen kanssaa vielä tänä iltana, jonka jälkeen pallo on kokonaan hänellä. aion antaa aikaa.. ja toivon niin kovin, että kaiken tämän jälkeen me vielä löytäisimme toisemme.
Vaikka toinen olisikin itse halunnut eroa edellisestä suhteesta, niin ei se silti vielä tarkoita, että edellinen suhde olisi kovinkaan hyvin käsiteltynä eron hetkellä. Usein monet asiat nousevat pintaan vasta, kun niihin saa vähän etäisyyttä.
Etenkin miehillä on valitettavasti taipumusta syöksyä liian nopeasti uuteen suhteeseen. Itsekin ryhdyin seurustelemaan hiljattain eronneen miehen kanssa. Hän olisi muuttanut kanssani yhteen jo muutaman kuukauden jälkeen, mutta minä pidättelin. Jotain olin sentään oppinut aikaisemmasta suhteestani, joka kariutui nopeasti vastaaviin ongelmiin.
Nyt on mennyt pari vuotta, ja takana alkavat olla (toivottavasti) ne pahimmat riidat. Etäisyydenottoakin on välillä tarvittu. Vasta nyt tuntuu, että vähitellen voisi se yhteenmuuttokin olla ajankohtaista... Mieskin ymmärtää tässä vaiheessa, että jarruttelu oli lopulta molempien etu. Silloin aluksi hän ei sitä nähnyt.
Jos nyt oikeasti häntä rakastat toivot oikeasti myös että hän on onnellinen. Oli sinun kanssasi tai jonkun muun tai ei kenenkään.
Rakkaus ei vaadi mitään itselle, ei odota mitään.
Silloin kun aletaan riidella alkavat omat itsekkäät tarpeet nostamaan päätään.
Rakkaus jää jalkoihin.
On rakkautta pästää irti kun huomaa ettei voi olla oma itsensä. Toinenkaan ei silloin voi olla.
On viisasta kysyä itseltään välillä että tätäkö minä haluan? Onko tämä minulle hyväksi?
Itseään on myös syytä rakastaa.
Itselleen on oltava rehellinen ja näin myös toiselle.
Jos oikeasti kärsit jostakin toisen piirteestä on se myös totta.
Ethän sinä halua elää sellaisessa suhteessa missä voit huonosti?
Teillä on muistot ja ne eivät häviä mihinkään.
Sinä olet nyt kasvun kohdassa ja tämä ero oli tarkoitettu jotta ymrtäisit uutta itsessäsi.
Suru on surettava ja ikävä koettava.
Usko tai älä joskus olet kiitollinen täskäkin kokemuksesta.