Pikkupulla keventää

Sullahan riittää listaa. Kaikki pitää kyllä munkin kohdalla paikkansa.

Jostain kumman syystä aina näyttää huomattavasti läskimmältä kuvissa ja videolla kuin peilissä. Olin aika järkyttynyt videosta, jonka isäni kuvasi mökillä loppukesästä, ja kaikista kuvista mitä musta on otettu.

Kasvot kärsii ihan hirveesti kun poskissa ja leuan alla on läskiä, vaikka ei varsinaista kaksoisleukaa olekaan. Sitten kun katon kuvia, joissa olen hoikka, ihmettelen, että onko mulla joskus oikeesti ollut leuka, eikä vaan tällasta pyöreetä naaman alaosaa.

Tietysti kroppa kärsii myös, mutta onneksi mulla on hyvinkin salliva kroppa siinä mielessä, että se pysyy ihan oikean muotoisena näissäkin lukemissa. Kertyy sen verran tasaisesti.

Välillä kyllä ärsyttää ajatella, että taas meni pari vuotta hukkaan "kaunista aikaa" kun on ollut tällainen, mutta pitää vaan ajatella, että joillakin koko nuoruus tai koko elämä on ollut tätä. On mulla sentään ollut hoikkiakin kausia.

Just silloin olin kivassa kunnossa, kun tapasin avoni reilu 2 vuotta sitten, mutta sitten alkoi armoton lihominen, koska hän on maailman suurin herkkuperse, jolla ei vaan näy mikään kauheesti missään. Tuli mässäiltyä ihan hirveesti, eikä osannut pistää stoppia ajoissa. Tuli sitten lopulta 20 kiloa lisää.Nyt onneksi enää 14 kiloa siihen painoon missä olin silloin. Se tuntuu paljon vähemmältä kuin 20.

Ja nyt on tosi hyvä motivaatio. Ei ole käynyt mielessäkään lopettaminen, eikä ole ollut mitään vaikeuksia vielä.

Tällaisen alun tarvitsinkin, koska monesti on aluksi vaan masentanut vaa'an lukemat ja peilikuva niin paljon, ettei ole jaksanut aloittaa ollenkaan. Tästä on nyt paljon helpompi jatkaa vaikka tulisi vaikeampaakin, koska tuloksia on jo, ja niistä saa piristystä.

Aikakin menee mulla tosi nopeasti, mikä auttaa ihan hirveesti. Päivät vaan vaihtuu ja viikot hurahtaa ohi. Tammikuukin meni kuin siivillä. On jotenkin kiva miettiä, että ei oo kuin samanlainen pätkä aikaa siihen, kun painan jo luultavasti n. 70kg. Ainakin toivon, että helmikuun loppuun mennessä olisin lähellä sitä.

Tammikuussahan liikunta jäi tosi vähälle vielä. Oikeastaan kävin lähinnä koiran kanssa lenkillä. Nyt luulis kulutuksen kasvavan aika hyvin, kun aloin käymään jumpissa (yliopiston jumpat on ihan eri luokkaa kuin jonkun urheiluseuran, ne on ihan hulluja ne ohjaajat) Tarkoitus on käydä 3 kertaa viikossa, vaikka se yhtenä päivänä tarkoittaakin, että pitää häipyä koulusta etuajassa. Lisäksi voin kotona jumpata videolta sitten kun lihakset on päässeet tästä alkujärkytyksestä, ja kestää vähän useamminkin jumpata.

Mulla tosiaan päämotivaattori on ajatus itsestäni hoikkana, ja kuvat joita mulla on siltä ajalta. Sen lisäksi hyvä olo on tavoittelemisen arvoista, ja sen olen saanutkin jo, fyysisesti siis. Vähän myös henkisesti. Sitten on myös se itsetuntoasia. Mulla on aika huono itsetunto, ja ulkonäkö on oikeastaan ainoa asia, jolla sen voi pelastaa. Jotenkin ilman sitä ei vaan osaa nähdä itsessään mitään erityistä. Kyllä niitä muitakin juttuja enemmän arvostaa kun ei inhoa omaa ulkonäköään ja laiskuuttaan. Eli siis ylipäätään parempi elämä on motivaattorina.

En usko että laihduttaminen poistaa tuota sinun valtavaa itsetunto-ongelmaa......

............... kirjoitti:

En usko että laihduttaminen poistaa tuota sinun valtavaa itsetunto-ongelmaa......

Siis on mulla aiemminkin ollut ihan ok itsetunto kun olen ollut hoikka. Tai no mikä on ok? Enpä varmaan sellaisesta tiedäkään, mutta kuitenkin parempi. Ja mikä sen sitten poistaisi? Ei kai sitä millään muulla saa paremmaksi kuin tekemällä asiat, jotka haluaa saada tehdyksi, että voi olla tyytyväinen itseensä. On niitä muitakin kuin laihtuminen, mutta se on nyt ensimmäisenä, koska sen jälkeen on helpompi tarttua muihinkin asioihin.

Kertokaapa joku mulle, miten osaatte arvostaa itseänne? Ja mistä asioista? Se on mulle aika vieras asia. Jotenkin omat kyvyt tai lahjat tuntuu aina niin vähäpätöisiltä, ja kaikkien muiden tuntuu niin siisteiltä.

Varmaankin mun huonon itsetunnon taustalla on se tyypillinen koulukiusaus ja se, etten ole sosiaalisesti lahjakas ja siksi vähän ulkona aina kaikesta. Ois paljon tärkeämpää olla sosiaalinen, kuin joku hemmetin taiteilija, mutta minkäs teet.

Eve84 kirjoitti:

Siis on mulla aiemminkin ollut ihan ok itsetunto kun olen ollut hoikka. Tai no mikä on ok? Enpä varmaan sellaisesta tiedäkään, mutta kuitenkin parempi. Ja mikä sen sitten poistaisi? Ei kai sitä millään muulla saa paremmaksi kuin tekemällä asiat, jotka haluaa saada tehdyksi, että voi olla tyytyväinen itseensä. On niitä muitakin kuin laihtuminen, mutta se on nyt ensimmäisenä, koska sen jälkeen on helpompi tarttua muihinkin asioihin.

Kertokaapa joku mulle, miten osaatte arvostaa itseänne? Ja mistä asioista? Se on mulle aika vieras asia. Jotenkin omat kyvyt tai lahjat tuntuu aina niin vähäpätöisiltä, ja kaikkien muiden tuntuu niin siisteiltä.

Varmaankin mun huonon itsetunnon taustalla on se tyypillinen koulukiusaus ja se, etten ole sosiaalisesti lahjakas ja siksi vähän ulkona aina kaikesta. Ois paljon tärkeämpää olla sosiaalinen, kuin joku hemmetin taiteilija, mutta minkäs teet.

Täällähän on ollut keskustelua ;)

Itsetunnon arvioiminen on mielenkiintoista ja etenkin toisten itsetunnon arvioiminen. En tiedä kykeneekö siihen kukaan täysin objektiivisesti.

Mietiskelin tässä tunnenko tai tiedänkö ketään, jolla olisi mielestäni "hyvä itsetunto" eikä kovin montaa ihmistä tullut mieleeni. Kai kaikilla on omat epävarmuutensa, mutta selvää on, että kohti parempaa tai tervettä itsetuntoa on mahdollista taivaltaa useilla eri tavoilla. Ja se on mielestäni tässäkin keskustelussa oleellisinta. :)

Luulisin, että terve/hyvä itsetunto on pohjimmiltaan itsensä aitoa rakastamista. Etenkin sitä, että kykenee hyväksymään omia heikkouksiaan (niitä meiltä kaikilta kyllä löytyy).

Rakastaan haluaa kohdella niin hyvin kuin pystyy ja itse olen kohdellut kehoani kuin vihollista. Vaikka olen keskittynyt ratkomaan aikuiseksi kasvamiseen liittyviä päänsisäisiä ongelmia suht tehokkaasti niin ehkäpä myös sen seurauksena on mielen ja kehon yhteys jäänyt minimiin.

Minulle liikunnan lisääminen ja painontiputtamisen ja -hallinnan harjoittaminen kiinnostaa etenkin siksi, että haluan tuntea olevani kokonaisuus enkä pelkästään aivot, jotka raahaavat ruumista perässään. Tietenkin visuaalisena ihmisenä kiinnitän paljon huomiota myös "pinnallisempiin seikkoihin" (ovatko ne lopulta niin pinnallisiakaan?), sitä on turha tarve edes kieltää tai kierrellä.

Lisäksi ainoastaan hyväksymällä itsensä voi hyväksyä muidenkin ihmisten erilaisuuden tai inhimillisyyden. Ja jos tästä elämästä jotain pitäisi oppia on se juurikin itsensä rakastaminen ja hyväksyminen ja sitä kautta tuleva muiden rakastaminen ja hyväksyminen. Menee melkein jeesustelun/hippeilyn puolelle, mutta on tuossa kätkettynä myös kuuluisa totuuden siemen.

Esim. Mikäli äiti ei pidä itsestään huolta niin vaikka hän kuinka rakastaisi lapsiaan ja yrittäisi parhaansa heijastuu äidin huono olo tai asenne itseään kohtaan takuulla lapsiin tavalla tai toisella. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.


Miten osaan arvostaa itseäni?

Uskoisin ja tiedän, että moni ajattelee mun elämän olevan täydellistä. Mutta myös itse huomaan joskus ajattelevani jonkun tuttavan elämän olevan täydellistä. Täydellisyys on kuitenkin pelkkää harhaa! :D
Ja ennen kaikkea mielestäni on turhaa kuluttaa energiaa miettimällä muiden täydellisyyttä kuin voi tehdä omasta elämästään mahdollisimman täydellistä itselleen. Don't dream it, be it!

Mutta, jos mietin mitä piirteitä tai asioita arvostan itsessäni (ja myös muissa) niin rohkeus tehdä itselleen sopivia valintoja. Olen taiteilija. Se lokeroi minut monen silmissä aika ikävällä tavalla, mutta taiteilijaksi kasvaminen minulle itselleni hyvin tärkeää. Jossain elämäni vaiheessa yritin miellyttää muita tekemällä "niin kuin pitäisi tehdä", mutta huomasin ettei itseään vastaantekeminen tee hyvää kenellekään. Usein tuntuu, että minun pitäisi vakuuttaa kuinka tavallinen tai normaali olen taiteilijuudesta huolimatta, mutta sekin on turhaa. En ole eläissäni tavannut normaalia tai tavallista ihmistä. Jotkut yrittävät jäljitellä keskivertoa, mutta persoonallisia piirteitä sekään ei peitä.

Elämäänsä ei kannata eikä tarvitse elää muille. Tietenkin se sisältää myös sen ettei vahingoita muita kanssaeläjiä. On hyvin yksilöllistä mitä pitää tärkeänä ja mielestäni kannattaa kuunnella tässä asiassa omaa ääntänsä. Mitä enemmän sitä uskaltaa kuunnella sitä kuuluvampi se on :)
Itselleen tärkeisiin asioihin kannattaa panostaa. Koska kun voit hyvin ja "teet oikein", myös mm. kaikista lähimmät ihmiset saavat nauttia hyväntuulisesta energiastasi.

Kaikista vioistani huolimatta minä en haluaisi olla kukaan muu. Käytän paljon energiaani siihen, että teen elämästäni juuri sellaista mitä sen haluan olevan. Laihduttaminen ja kunnonkohotus on vain pieni osa siitä. Haaveilen elämäni rakkauden löytämisestä, mutta uskon että vasta sitten kun olen vieläkin enemmän sinut itseni kanssa ja hahmotan paremmin alitajuntani kummallisia mieskriteerejä, niin osaan tehdä oikean ja osuvan valinnan. Yksineläminenkään ei tunnu maailmanlopulta kun tuntee ja tietää itsensä ja ...rakastaa itseään ;)

Be yourself. Everyone else is taken.

PS. Kuulostaa helpolta tehdä ja toimia kuten kirjoitin yllä, mutta se ei todellakaan ole pelkästään ihanaa ja kivaa jne. Elämässä sattuu ja tapahtuu, jotkut asiat pitää kerrat useaan kertaan kantapään kautta ennen kuin niistä osaa ottaa opiksi (vaikka olisi kuinka fiksu tai tyhmä tai mitä vaan). Elämä on joskus epäoikeudenmukaista, pelottavaa ja surullista kaikille. Mutta silloin kannattaa pitää omat tavoitteensa mielessä. Asenne on tärkeä! Koska saman asian voi nähdä miljoonalla eri tavalla ja tärkeintä on kuinka suhtautuu ja toimii.

Iloisempaa ja pirteämpää päivänjatkoa kaikille tämän "romaanin" lukijoille :)

t. Pikkupulla

Pikkupulla kirjoitti:

Täällähän on ollut keskustelua ;)

Itsetunnon arvioiminen on mielenkiintoista ja etenkin toisten itsetunnon arvioiminen. En tiedä kykeneekö siihen kukaan täysin objektiivisesti.

Mietiskelin tässä tunnenko tai tiedänkö ketään, jolla olisi mielestäni "hyvä itsetunto" eikä kovin montaa ihmistä tullut mieleeni. Kai kaikilla on omat epävarmuutensa, mutta selvää on, että kohti parempaa tai tervettä itsetuntoa on mahdollista taivaltaa useilla eri tavoilla. Ja se on mielestäni tässäkin keskustelussa oleellisinta. :)

Luulisin, että terve/hyvä itsetunto on pohjimmiltaan itsensä aitoa rakastamista. Etenkin sitä, että kykenee hyväksymään omia heikkouksiaan (niitä meiltä kaikilta kyllä löytyy).

Rakastaan haluaa kohdella niin hyvin kuin pystyy ja itse olen kohdellut kehoani kuin vihollista. Vaikka olen keskittynyt ratkomaan aikuiseksi kasvamiseen liittyviä päänsisäisiä ongelmia suht tehokkaasti niin ehkäpä myös sen seurauksena on mielen ja kehon yhteys jäänyt minimiin.

Minulle liikunnan lisääminen ja painontiputtamisen ja -hallinnan harjoittaminen kiinnostaa etenkin siksi, että haluan tuntea olevani kokonaisuus enkä pelkästään aivot, jotka raahaavat ruumista perässään. Tietenkin visuaalisena ihmisenä kiinnitän paljon huomiota myös "pinnallisempiin seikkoihin" (ovatko ne lopulta niin pinnallisiakaan?), sitä on turha tarve edes kieltää tai kierrellä.

Lisäksi ainoastaan hyväksymällä itsensä voi hyväksyä muidenkin ihmisten erilaisuuden tai inhimillisyyden. Ja jos tästä elämästä jotain pitäisi oppia on se juurikin itsensä rakastaminen ja hyväksyminen ja sitä kautta tuleva muiden rakastaminen ja hyväksyminen. Menee melkein jeesustelun/hippeilyn puolelle, mutta on tuossa kätkettynä myös kuuluisa totuuden siemen.

Esim. Mikäli äiti ei pidä itsestään huolta niin vaikka hän kuinka rakastaisi lapsiaan ja yrittäisi parhaansa heijastuu äidin huono olo tai asenne itseään kohtaan takuulla lapsiin tavalla tai toisella. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.


Miten osaan arvostaa itseäni?

Uskoisin ja tiedän, että moni ajattelee mun elämän olevan täydellistä. Mutta myös itse huomaan joskus ajattelevani jonkun tuttavan elämän olevan täydellistä. Täydellisyys on kuitenkin pelkkää harhaa! :D
Ja ennen kaikkea mielestäni on turhaa kuluttaa energiaa miettimällä muiden täydellisyyttä kuin voi tehdä omasta elämästään mahdollisimman täydellistä itselleen. Don't dream it, be it!

Mutta, jos mietin mitä piirteitä tai asioita arvostan itsessäni (ja myös muissa) niin rohkeus tehdä itselleen sopivia valintoja. Olen taiteilija. Se lokeroi minut monen silmissä aika ikävällä tavalla, mutta taiteilijaksi kasvaminen minulle itselleni hyvin tärkeää. Jossain elämäni vaiheessa yritin miellyttää muita tekemällä "niin kuin pitäisi tehdä", mutta huomasin ettei itseään vastaantekeminen tee hyvää kenellekään. Usein tuntuu, että minun pitäisi vakuuttaa kuinka tavallinen tai normaali olen taiteilijuudesta huolimatta, mutta sekin on turhaa. En ole eläissäni tavannut normaalia tai tavallista ihmistä. Jotkut yrittävät jäljitellä keskivertoa, mutta persoonallisia piirteitä sekään ei peitä.

Elämäänsä ei kannata eikä tarvitse elää muille. Tietenkin se sisältää myös sen ettei vahingoita muita kanssaeläjiä. On hyvin yksilöllistä mitä pitää tärkeänä ja mielestäni kannattaa kuunnella tässä asiassa omaa ääntänsä. Mitä enemmän sitä uskaltaa kuunnella sitä kuuluvampi se on :)
Itselleen tärkeisiin asioihin kannattaa panostaa. Koska kun voit hyvin ja "teet oikein", myös mm. kaikista lähimmät ihmiset saavat nauttia hyväntuulisesta energiastasi.

Kaikista vioistani huolimatta minä en haluaisi olla kukaan muu. Käytän paljon energiaani siihen, että teen elämästäni juuri sellaista mitä sen haluan olevan. Laihduttaminen ja kunnonkohotus on vain pieni osa siitä. Haaveilen elämäni rakkauden löytämisestä, mutta uskon että vasta sitten kun olen vieläkin enemmän sinut itseni kanssa ja hahmotan paremmin alitajuntani kummallisia mieskriteerejä, niin osaan tehdä oikean ja osuvan valinnan. Yksineläminenkään ei tunnu maailmanlopulta kun tuntee ja tietää itsensä ja ...rakastaa itseään ;)

Be yourself. Everyone else is taken.

PS. Kuulostaa helpolta tehdä ja toimia kuten kirjoitin yllä, mutta se ei todellakaan ole pelkästään ihanaa ja kivaa jne. Elämässä sattuu ja tapahtuu, jotkut asiat pitää kerrat useaan kertaan kantapään kautta ennen kuin niistä osaa ottaa opiksi (vaikka olisi kuinka fiksu tai tyhmä tai mitä vaan). Elämä on joskus epäoikeudenmukaista, pelottavaa ja surullista kaikille. Mutta silloin kannattaa pitää omat tavoitteensa mielessä. Asenne on tärkeä! Koska saman asian voi nähdä miljoonalla eri tavalla ja tärkeintä on kuinka suhtautuu ja toimii.

Iloisempaa ja pirteämpää päivänjatkoa kaikille tämän "romaanin" lukijoille :)

t. Pikkupulla

Terve!

Eksyin lueskelemaan näitä laihdutusjuttuja täältä palstoilta enemmänkin ja täytyy ihan rehelisesti sanoa, että kyllä tässä ketjussa on eniten asiaa. Pikkupulla, olet ilemisesti tajunnut elämästä paljon paljon niitä asioita, joita itse vielä yritän oppia ja tajuta. Voit olla vilpittömästi iloinen siitä.

Eve84:n kanssa olemme jo jutskailleet jonkun verran tuolla TOSISSAAN-ketjussa.

Voisin kuitenkin hiukan kertoa omista taustoistani, sillä itsestäni puhuminen on mielestäni kivaa;) Nojoo. Aloitetaan vaikka siitä että sairastuin viime syksynä vakavasti. Sairauteni laatua en ala enemmin erittelemään, mutta henkisellä puolella oli/on vikaa. Sairauteni pahimman, ns akuutin vaiheen jälkeen vietin pitkän sairasloman, jonka aikana tuli pohdittua asioita ja etenkin omaa itseä ja itsenä olemista paljon.

Olin aina luullut olevani hyvin vahva ja itsenäinen, omillani pärjäävä ihminen. Itsevarmuudeksikin sitä kutsutaan. Kun päädyin pohjalle, oli vaikea myöntää tarvitsevansa apua. Myöntää ettei pärjää. En ollutkaan se itsevarma minä. Oli alettava tutustumaan itseensä uudelleen ja paremmin.

Ja se on ollut ihastuttavaa! Minä suorastaan nautin siitä että tunnen tunteita itseäni kohtaan. Tunteita äärilaidasta toiseen. Vihaa, rakkautta, iloa, epätoivoa. On mieletöntä tajuta mistä asioista todella nauttii ja mitä juttuja on ennen tehnyt vain siksi, että on luullut nauttivansa niistä.

Nykyään osaan arvostaa, kuten sinäkin Pikkupulla mainitsit, omaa kroppaani ihan eri tavalla. Tein todella tuota samaa, kuin sinä eli olin vain pää ja sydän, kroppa tuli pakollisena pahana mukana.

Nyt liikunnan ja terveellisempien elintapojen myötä olen ymmärtänyt että iso osa minua on fyysinen olemukseni. Se on kuitenkin asia, jonka ihmiset minusta ensimmäisenä havaitsevat. Se viestii ja antaa mielikuvia jo pelkällä olemassaolollaan. Miksen siis tekisi siitä miellyttävämpää, jolla tarkoitan siis ihan jo tuntemuksina miellyttävämpää. Myös tietysti ryhti, ihon terveys ja kiinteämpi olomuoto houkuttavat pinnallista itseäni:)

On ihanaa olla oma itseni. Vaikka en voi sanoa olevani itsevarma tai maailman ihanin ihminen, niin todella voin sanoa olevani ainakin ihan ok. Ja toivon sen näkyvän ja kuuluvan myös kanssaihmisille. Ja kuten sinäkin Pikkupulla, myös minä etsin omaa kumppania. Tai en varsinaisesti etsimällä etsi, mutta kyllä semmoinen kiva olisi.

Aikamoista ajatusten virtaa. Mutta ajattelin että sopisi tähän syvällisempään laihdutusketjuun. Ja Eve84, voin suositella sinulle lämpimästi itsesi tutkiskelua, tutustumista omaan itseesi. Siitä se itsekunnioitus ja itsevarmuus lähtee kasvuun. Eikä kaikkien tarvitse olla maailman parhaita. Kyllä se riittää että on ihan hyvä. Onneksi olen oppinut ja hyväksynyt tämän.

pallurainen kirjoitti:

Terve!

Eksyin lueskelemaan näitä laihdutusjuttuja täältä palstoilta enemmänkin ja täytyy ihan rehelisesti sanoa, että kyllä tässä ketjussa on eniten asiaa. Pikkupulla, olet ilemisesti tajunnut elämästä paljon paljon niitä asioita, joita itse vielä yritän oppia ja tajuta. Voit olla vilpittömästi iloinen siitä.

Eve84:n kanssa olemme jo jutskailleet jonkun verran tuolla TOSISSAAN-ketjussa.

Voisin kuitenkin hiukan kertoa omista taustoistani, sillä itsestäni puhuminen on mielestäni kivaa;) Nojoo. Aloitetaan vaikka siitä että sairastuin viime syksynä vakavasti. Sairauteni laatua en ala enemmin erittelemään, mutta henkisellä puolella oli/on vikaa. Sairauteni pahimman, ns akuutin vaiheen jälkeen vietin pitkän sairasloman, jonka aikana tuli pohdittua asioita ja etenkin omaa itseä ja itsenä olemista paljon.

Olin aina luullut olevani hyvin vahva ja itsenäinen, omillani pärjäävä ihminen. Itsevarmuudeksikin sitä kutsutaan. Kun päädyin pohjalle, oli vaikea myöntää tarvitsevansa apua. Myöntää ettei pärjää. En ollutkaan se itsevarma minä. Oli alettava tutustumaan itseensä uudelleen ja paremmin.

Ja se on ollut ihastuttavaa! Minä suorastaan nautin siitä että tunnen tunteita itseäni kohtaan. Tunteita äärilaidasta toiseen. Vihaa, rakkautta, iloa, epätoivoa. On mieletöntä tajuta mistä asioista todella nauttii ja mitä juttuja on ennen tehnyt vain siksi, että on luullut nauttivansa niistä.

Nykyään osaan arvostaa, kuten sinäkin Pikkupulla mainitsit, omaa kroppaani ihan eri tavalla. Tein todella tuota samaa, kuin sinä eli olin vain pää ja sydän, kroppa tuli pakollisena pahana mukana.

Nyt liikunnan ja terveellisempien elintapojen myötä olen ymmärtänyt että iso osa minua on fyysinen olemukseni. Se on kuitenkin asia, jonka ihmiset minusta ensimmäisenä havaitsevat. Se viestii ja antaa mielikuvia jo pelkällä olemassaolollaan. Miksen siis tekisi siitä miellyttävämpää, jolla tarkoitan siis ihan jo tuntemuksina miellyttävämpää. Myös tietysti ryhti, ihon terveys ja kiinteämpi olomuoto houkuttavat pinnallista itseäni:)

On ihanaa olla oma itseni. Vaikka en voi sanoa olevani itsevarma tai maailman ihanin ihminen, niin todella voin sanoa olevani ainakin ihan ok. Ja toivon sen näkyvän ja kuuluvan myös kanssaihmisille. Ja kuten sinäkin Pikkupulla, myös minä etsin omaa kumppania. Tai en varsinaisesti etsimällä etsi, mutta kyllä semmoinen kiva olisi.

Aikamoista ajatusten virtaa. Mutta ajattelin että sopisi tähän syvällisempään laihdutusketjuun. Ja Eve84, voin suositella sinulle lämpimästi itsesi tutkiskelua, tutustumista omaan itseesi. Siitä se itsekunnioitus ja itsevarmuus lähtee kasvuun. Eikä kaikkien tarvitse olla maailman parhaita. Kyllä se riittää että on ihan hyvä. Onneksi olen oppinut ja hyväksynyt tämän.

Olipas teillä syvällisiä ajatuksia. Pitäis tosiaan kuunnella enemmän itteään, mutta se on niin vaikeaa.

Kaikista vaikein asia mulle on päättää mitä elämässäni teen ja pysyä siinä. Olen yliopistossa arkkitehtuurin osastolla, mikä mielestäni on sinänsä hyvä uravalinta, mutta koko ajan on sellainen olo että en ihan kuulu siihen joukkoon.

Ensinnäkin, jos yrittää saada hyviä numeroita, pitää suunnitella jotain ihan saakelin rumaa, koska se nyt on muka niin hienoa rakentaa joku betoninen kuutio keskelle mettää, ja sitten kaikki yhteen ääneen kehuu, kuinka hienosti se sulautuu luontoon :P
Keisarin uudet vaatteet, sanon minä.

Teeppä sitten jotain kivan näköistä josta joku ihminenkin vois tykätä, niin tulee vaan kommenttia, että "mietippäs nyt tuota vielä".

Miten voi ottaa oppia ihmisiltä, joiden omat tekeleet on omasta mielestä jotain aivan järkyttävää, ja kun vielä tietää, että ainakin 95% kaikista ihmisistä on mun kanssa samaa mieltä niistä?

Aluksi suunnilleen kaikki opiskelijat on samoilla linjoilla kuin minä, mutta tässä vaiheessa ne on saatu jo aivopestyä, ja ne on liittyneet laatikonsuunnittelijoiden kerhoon.

Ehkä oon vaan käsittänyt väärin: ehkä tässä kilpaillaankin siitä, kuka onnistuu suunnittelemaan kaikista rumimpia taloja :)

Lisäksi arkkitehdin elämänkuva on lähinnä kaheksaksi töihin, kuudeksi kotiin ja sitten vielä loppuilta koneen ääressä vääntämässä niitä töitä kotona. Enkä ole mikään työnarkomaaniluonne. Kaipaan vapautta ja tekemättömyyttä jatkuvasti, ja tunnen itseni paljon enemmän perhe- kuin työihmiseksi.

Valitsin tämän alan lähinnä sen perusteella, että se on taiteellinen akateeminen ala, jota voi opiskella Oulussa, ja töitä riittää. Mistään muusta taidealasta ei voi sanoa samaa.

Jos voisin tehdä elämässäni mitä tahansa, haluaisin muuttaa johonkin ihanaan paikkaan vuoristojärven rannalle ja pitää siellä jotain elämysmatkailuyritystä, johon kuuluis hevosvaellukset. Mulla vois olla siellä oma ateljee-shop, jossa myisin omia maalauksiani, keramiikkaa ja käsitöitä. Lisäksi voisin leipoa ja laittaa ruuat itse asiakkaille. Se ois elämää.

Masentaa ajatuskin että koko elämän pitäis käydä töissä jossain toimistossa 8-16 tai tässä tapauksessa vielä pidempäänkin. Laiskuutta ehkä, mutta ahdistavaa kuitenkin.

Kaiken tämän takia mulla on jatkuvasti vaikeuksia saada harjoitustyöt tehtyä, kun niiden tekeminen tuntuu niin epäinnostavalta. Kun voiskin käyttää sitä omaa mielikuvitusta ja estetiikantajua, niin niitä ois hauska tehdä. Mutta sitten ne saa viedä niitattavaksi kritiikkiin.

Mikäs taiteilija muuten pikkupulla on? Minä olen siis lähinnä kuvataiteellinen. Maalaan siis, silloin kun en ole ahdistunut eli aika harvoin.

Sympatiat palluraiselle. Tod. näk. mullakin on masennusta, kun on aika pitkään tuntunut siltä ettei mikään kiinnosta eikä mitään jaksa. Lisäksi on välillä ollut ihan mielettömiä raivokohtauksia, mikä on aika erikoista, koska en koskaan aikaisemmin ole osoittanut suuttumusta tai hermostumista oikein millään tavalla.

Nyt onneksi jo helpottaa kun laihtuu ja käy liikkumassa. Liikunta auttaa ihan hirveesti. Masentaa vaan nyt sekin, että kun olin masentunut silloin, kun aloitin tämän koulun, en jaksanut hankkia kavereita, ja olen nyt ihan ulkona kaikesta :(

Eve84 kirjoitti:

Olipas teillä syvällisiä ajatuksia. Pitäis tosiaan kuunnella enemmän itteään, mutta se on niin vaikeaa.

Kaikista vaikein asia mulle on päättää mitä elämässäni teen ja pysyä siinä. Olen yliopistossa arkkitehtuurin osastolla, mikä mielestäni on sinänsä hyvä uravalinta, mutta koko ajan on sellainen olo että en ihan kuulu siihen joukkoon.

Ensinnäkin, jos yrittää saada hyviä numeroita, pitää suunnitella jotain ihan saakelin rumaa, koska se nyt on muka niin hienoa rakentaa joku betoninen kuutio keskelle mettää, ja sitten kaikki yhteen ääneen kehuu, kuinka hienosti se sulautuu luontoon :P
Keisarin uudet vaatteet, sanon minä.

Teeppä sitten jotain kivan näköistä josta joku ihminenkin vois tykätä, niin tulee vaan kommenttia, että "mietippäs nyt tuota vielä".

Miten voi ottaa oppia ihmisiltä, joiden omat tekeleet on omasta mielestä jotain aivan järkyttävää, ja kun vielä tietää, että ainakin 95% kaikista ihmisistä on mun kanssa samaa mieltä niistä?

Aluksi suunnilleen kaikki opiskelijat on samoilla linjoilla kuin minä, mutta tässä vaiheessa ne on saatu jo aivopestyä, ja ne on liittyneet laatikonsuunnittelijoiden kerhoon.

Ehkä oon vaan käsittänyt väärin: ehkä tässä kilpaillaankin siitä, kuka onnistuu suunnittelemaan kaikista rumimpia taloja :)

Lisäksi arkkitehdin elämänkuva on lähinnä kaheksaksi töihin, kuudeksi kotiin ja sitten vielä loppuilta koneen ääressä vääntämässä niitä töitä kotona. Enkä ole mikään työnarkomaaniluonne. Kaipaan vapautta ja tekemättömyyttä jatkuvasti, ja tunnen itseni paljon enemmän perhe- kuin työihmiseksi.

Valitsin tämän alan lähinnä sen perusteella, että se on taiteellinen akateeminen ala, jota voi opiskella Oulussa, ja töitä riittää. Mistään muusta taidealasta ei voi sanoa samaa.

Jos voisin tehdä elämässäni mitä tahansa, haluaisin muuttaa johonkin ihanaan paikkaan vuoristojärven rannalle ja pitää siellä jotain elämysmatkailuyritystä, johon kuuluis hevosvaellukset. Mulla vois olla siellä oma ateljee-shop, jossa myisin omia maalauksiani, keramiikkaa ja käsitöitä. Lisäksi voisin leipoa ja laittaa ruuat itse asiakkaille. Se ois elämää.

Masentaa ajatuskin että koko elämän pitäis käydä töissä jossain toimistossa 8-16 tai tässä tapauksessa vielä pidempäänkin. Laiskuutta ehkä, mutta ahdistavaa kuitenkin.

Kaiken tämän takia mulla on jatkuvasti vaikeuksia saada harjoitustyöt tehtyä, kun niiden tekeminen tuntuu niin epäinnostavalta. Kun voiskin käyttää sitä omaa mielikuvitusta ja estetiikantajua, niin niitä ois hauska tehdä. Mutta sitten ne saa viedä niitattavaksi kritiikkiin.

Mikäs taiteilija muuten pikkupulla on? Minä olen siis lähinnä kuvataiteellinen. Maalaan siis, silloin kun en ole ahdistunut eli aika harvoin.

Sympatiat palluraiselle. Tod. näk. mullakin on masennusta, kun on aika pitkään tuntunut siltä ettei mikään kiinnosta eikä mitään jaksa. Lisäksi on välillä ollut ihan mielettömiä raivokohtauksia, mikä on aika erikoista, koska en koskaan aikaisemmin ole osoittanut suuttumusta tai hermostumista oikein millään tavalla.

Nyt onneksi jo helpottaa kun laihtuu ja käy liikkumassa. Liikunta auttaa ihan hirveesti. Masentaa vaan nyt sekin, että kun olin masentunut silloin, kun aloitin tämän koulun, en jaksanut hankkia kavereita, ja olen nyt ihan ulkona kaikesta :(

Pallurainen ja Eve ihanaa kun kirjoititte noin(kin) avoimesti!

Arvostan todella paljon sitä, että uskallatte laittaa itsenne likoon vaikka sitten nimimerkin takaa. Se ei ole kovinkaan helppoa, kun miettii Suomi24-keskusteluita yleensä.
Täällä on turhan helppo loukata tai näpäyttää ilman perusteluita, syvempää paneutumista tai pohdiskelua, kuten nimimerkitön keskustelija edellä osoitti.

PALLURAINEN -vaikutat tosi sympaattiselta tyypiltä! Ihanaa, että "eksyit" tänne ja kiitos kehuista :)

" Olin aina luullut olevani hyvin vahva ja itsenäinen, omillani pärjäävä ihminen. Itsevarmuudeksikin sitä kutsutaan. Kun päädyin pohjalle, oli vaikea myöntää tarvitsevansa apua. Myöntää ettei pärjää. En ollutkaan se itsevarma minä. Oli alettava tutustumaan itseensä uudelleen ja paremmin."

Olen kokenut samankaltaisen kokemuksen ja tuntuu, että se on lopulta ollut tämän uuden matkan alku. Kun joutuu kohtaamaan itsensä raaimmillaan ja näkee omat heikkoutensa alleviivattuina.. se on hurjaa ja kammottavaa! Mutta pikkuhiljaa pala palalta kasasin itseäni kasaan, ja tällä kertaa tiesin ja tunsin paremmin myös pohjustukset, heikkouteni ja vahvuuteni joille rakensin.

EVE: Itsetutkiskelua ei voi mainostaa liikaa. Se on kaiken A ja O. Tietenkin se saattaa mennä myös ns. "yli", mutta luulen, että se johtuu yleensä siitä, että ajatukset kiertävät tuttua kehää eivätkä oikeasti etene. Sellainen turhauttaa ja kovempi yritys vain pahentaa asioita.
Omien ajatustensa jakaminen muiden kanssa antaa kummasti perspektiiviä ;) Hienotunteiset ystävät ovat arvokkaita, mutta suorasanaiset ja reilut uskaltavat sanoa myös asioita, joita et itse uskalla edes ajatella. Sellaisista ystävistä kannattaa todellakin pitää kiinni!

Kun luin edellistä tekstiäsi panin merkille, että taidat itsekin pohjimmiltasi tietää mitä elämällesi tehdä tai mihin suuntaan sitä viedä.
Joku on joskus sanonut, että kun kuljet omaa tietäsi, tulevat muut sanomaan sitä vääräksi. Mutta tosiasiassa kukaan muu ei elä sekuntiakaan sinun elämääsi, kukaan muu ei ole kokenut samoja asioita kuin sinä. Turha huolestua siitä, jos et elä muiden mielen mukaan. Ja koulua ei todellakaan kannata käydä numeroita varten!

Olen kuvataiteilija ja täytyy sanoa että koulutus muutti hurjasti taidekäsitystäni (puhumattakaan muusta elämästä). Olen yleensä "vähän" härkäpäinen mielipiteitteni kanssa, mutta koulutus opetti kuuntelemaan ja tutkimaan entistä enemmän vaihtoehtoisiakin näkökulmia. Ja olen tosi tyytyväinen siitä. Kouluun valitaan aina raakileita eikä ammattilaisia. Koulu on ennen kaikkea oppimista varten ja sitä kannattaa aina välillä teroittaa itselleen.

On hemmetin pelottavaa asettaa itsensä ja ajatuksensa tulilinjalle, mutta sellaista on taidealojen arki. Raakaa ja hyvin itsenäistä. Vapaus vaatii suunnatonta itsekuria ja uskoa omaan juttuunsa. Ei sovellu heikkohermoisille taivaanrannanmaalareille (vaikka toisin luullaan)! ;D

Suuttumisesta ja raivokohtauksista on sanottava, että mikäli ne tulevat yhtäkkisinä puuskina niin voi olla varma, että ei ole päästänyt pettymyksiä/pahaa oloa ulos oikeissa paikoissa, oikeille ihmisille. Turha pelätä itseään, kunhan pyrkii miettimään niiden pohjimmaista syytä ja muistaa pyytää anteeksi, jos kohde ei ollut oikea ;)

Liika kiltteys ja suun supussa pitäminen on pahinta mitä itselleen voi tehdä. Patoaminen ei poista ongelmia!

Kavereiden hankkimisesta sen verran, että kun saat tehtyä rauhan itsesi kanssa niin ne ilmestyvät kutsumatta. Lisäksi jokainen päivä on uusi mahdollisuus parempaan tutustumiseen vanhojenkin tuttujen kanssa. Arkisen aherruksen keskellä on suhteellisen helppoa tutustua paremmin, mikäli uskaltaa olla avoin muille. Ota asia samalta kannalta kuin painonpudotuskin: hitaasti, mutta varmasti. Ja muista kuunnella itseäsi. :)

Pikkupulla kirjoitti:

Pallurainen ja Eve ihanaa kun kirjoititte noin(kin) avoimesti!

Arvostan todella paljon sitä, että uskallatte laittaa itsenne likoon vaikka sitten nimimerkin takaa. Se ei ole kovinkaan helppoa, kun miettii Suomi24-keskusteluita yleensä.
Täällä on turhan helppo loukata tai näpäyttää ilman perusteluita, syvempää paneutumista tai pohdiskelua, kuten nimimerkitön keskustelija edellä osoitti.

PALLURAINEN -vaikutat tosi sympaattiselta tyypiltä! Ihanaa, että "eksyit" tänne ja kiitos kehuista :)

" Olin aina luullut olevani hyvin vahva ja itsenäinen, omillani pärjäävä ihminen. Itsevarmuudeksikin sitä kutsutaan. Kun päädyin pohjalle, oli vaikea myöntää tarvitsevansa apua. Myöntää ettei pärjää. En ollutkaan se itsevarma minä. Oli alettava tutustumaan itseensä uudelleen ja paremmin."

Olen kokenut samankaltaisen kokemuksen ja tuntuu, että se on lopulta ollut tämän uuden matkan alku. Kun joutuu kohtaamaan itsensä raaimmillaan ja näkee omat heikkoutensa alleviivattuina.. se on hurjaa ja kammottavaa! Mutta pikkuhiljaa pala palalta kasasin itseäni kasaan, ja tällä kertaa tiesin ja tunsin paremmin myös pohjustukset, heikkouteni ja vahvuuteni joille rakensin.

EVE: Itsetutkiskelua ei voi mainostaa liikaa. Se on kaiken A ja O. Tietenkin se saattaa mennä myös ns. "yli", mutta luulen, että se johtuu yleensä siitä, että ajatukset kiertävät tuttua kehää eivätkä oikeasti etene. Sellainen turhauttaa ja kovempi yritys vain pahentaa asioita.
Omien ajatustensa jakaminen muiden kanssa antaa kummasti perspektiiviä ;) Hienotunteiset ystävät ovat arvokkaita, mutta suorasanaiset ja reilut uskaltavat sanoa myös asioita, joita et itse uskalla edes ajatella. Sellaisista ystävistä kannattaa todellakin pitää kiinni!

Kun luin edellistä tekstiäsi panin merkille, että taidat itsekin pohjimmiltasi tietää mitä elämällesi tehdä tai mihin suuntaan sitä viedä.
Joku on joskus sanonut, että kun kuljet omaa tietäsi, tulevat muut sanomaan sitä vääräksi. Mutta tosiasiassa kukaan muu ei elä sekuntiakaan sinun elämääsi, kukaan muu ei ole kokenut samoja asioita kuin sinä. Turha huolestua siitä, jos et elä muiden mielen mukaan. Ja koulua ei todellakaan kannata käydä numeroita varten!

Olen kuvataiteilija ja täytyy sanoa että koulutus muutti hurjasti taidekäsitystäni (puhumattakaan muusta elämästä). Olen yleensä "vähän" härkäpäinen mielipiteitteni kanssa, mutta koulutus opetti kuuntelemaan ja tutkimaan entistä enemmän vaihtoehtoisiakin näkökulmia. Ja olen tosi tyytyväinen siitä. Kouluun valitaan aina raakileita eikä ammattilaisia. Koulu on ennen kaikkea oppimista varten ja sitä kannattaa aina välillä teroittaa itselleen.

On hemmetin pelottavaa asettaa itsensä ja ajatuksensa tulilinjalle, mutta sellaista on taidealojen arki. Raakaa ja hyvin itsenäistä. Vapaus vaatii suunnatonta itsekuria ja uskoa omaan juttuunsa. Ei sovellu heikkohermoisille taivaanrannanmaalareille (vaikka toisin luullaan)! ;D

Suuttumisesta ja raivokohtauksista on sanottava, että mikäli ne tulevat yhtäkkisinä puuskina niin voi olla varma, että ei ole päästänyt pettymyksiä/pahaa oloa ulos oikeissa paikoissa, oikeille ihmisille. Turha pelätä itseään, kunhan pyrkii miettimään niiden pohjimmaista syytä ja muistaa pyytää anteeksi, jos kohde ei ollut oikea ;)

Liika kiltteys ja suun supussa pitäminen on pahinta mitä itselleen voi tehdä. Patoaminen ei poista ongelmia!

Kavereiden hankkimisesta sen verran, että kun saat tehtyä rauhan itsesi kanssa niin ne ilmestyvät kutsumatta. Lisäksi jokainen päivä on uusi mahdollisuus parempaan tutustumiseen vanhojenkin tuttujen kanssa. Arkisen aherruksen keskellä on suhteellisen helppoa tutustua paremmin, mikäli uskaltaa olla avoin muille. Ota asia samalta kannalta kuin painonpudotuskin: hitaasti, mutta varmasti. Ja muista kuunnella itseäsi. :)

Hei taas!

Ajattelin kirjoittaa tänne merkinnän tästä päivästä, joka poikkeaa muista nopeasti kiitävistä. Sen kummemmin syitä erittelemättä täytyy todeta, että tämä oli tunnepitoisin päivä pitkiin aikoihin. Tunsin oloni kärsimättömäksi, yksinäiseksi ja epätoivoiseksi.

Ennen olisin kiitänyt kauppaan hakemaan lohtua herkuista, mutta toisin kävi. En ole laskenut pisteitä, mutta päivä kului suht normaalia ruokaa syödessä: pastaa jauheliha-tomaattikastikkeella, raejuustoa, hunajamelonia, yksi rasvaton juotava jukurtti. Runsaasti vettä.
Ruikutuskierteen katkaisin puolentoista tunnin kävelylenkillä.

Tuntuu hienolta, että selvisin noin hyvin ajattelematta asiaa sen kummemmin. Todellinen voittajafiilis tällä elämän osa-alueella, vaikka muuten onkin vielä vähän "matalapainetta ilmassa".

Maanantaina on siis jälleen epävirallisen virallinen punnituspäivä. Uskoisin, että hyvin on mennyt :)
Nyt kuitenkin kiireen vilkkaa nukkumaan. Huomenna on uusi päivä - toivottavasti luvassa on kauniita unia!

Ps. Hassua! Näin edellisenä yönä unta karkeista, jotka yrittivät livahtaa suuhuni. Piti niitä yrittää komentaa pois, kun en enää syö karkkia. Aika vekkuleita olivat, mutta kyllä ne sitten lopulta tottelivat. :D

Pikkupulla kirjoitti:

Pallurainen ja Eve ihanaa kun kirjoititte noin(kin) avoimesti!

Arvostan todella paljon sitä, että uskallatte laittaa itsenne likoon vaikka sitten nimimerkin takaa. Se ei ole kovinkaan helppoa, kun miettii Suomi24-keskusteluita yleensä.
Täällä on turhan helppo loukata tai näpäyttää ilman perusteluita, syvempää paneutumista tai pohdiskelua, kuten nimimerkitön keskustelija edellä osoitti.

PALLURAINEN -vaikutat tosi sympaattiselta tyypiltä! Ihanaa, että "eksyit" tänne ja kiitos kehuista :)

" Olin aina luullut olevani hyvin vahva ja itsenäinen, omillani pärjäävä ihminen. Itsevarmuudeksikin sitä kutsutaan. Kun päädyin pohjalle, oli vaikea myöntää tarvitsevansa apua. Myöntää ettei pärjää. En ollutkaan se itsevarma minä. Oli alettava tutustumaan itseensä uudelleen ja paremmin."

Olen kokenut samankaltaisen kokemuksen ja tuntuu, että se on lopulta ollut tämän uuden matkan alku. Kun joutuu kohtaamaan itsensä raaimmillaan ja näkee omat heikkoutensa alleviivattuina.. se on hurjaa ja kammottavaa! Mutta pikkuhiljaa pala palalta kasasin itseäni kasaan, ja tällä kertaa tiesin ja tunsin paremmin myös pohjustukset, heikkouteni ja vahvuuteni joille rakensin.

EVE: Itsetutkiskelua ei voi mainostaa liikaa. Se on kaiken A ja O. Tietenkin se saattaa mennä myös ns. "yli", mutta luulen, että se johtuu yleensä siitä, että ajatukset kiertävät tuttua kehää eivätkä oikeasti etene. Sellainen turhauttaa ja kovempi yritys vain pahentaa asioita.
Omien ajatustensa jakaminen muiden kanssa antaa kummasti perspektiiviä ;) Hienotunteiset ystävät ovat arvokkaita, mutta suorasanaiset ja reilut uskaltavat sanoa myös asioita, joita et itse uskalla edes ajatella. Sellaisista ystävistä kannattaa todellakin pitää kiinni!

Kun luin edellistä tekstiäsi panin merkille, että taidat itsekin pohjimmiltasi tietää mitä elämällesi tehdä tai mihin suuntaan sitä viedä.
Joku on joskus sanonut, että kun kuljet omaa tietäsi, tulevat muut sanomaan sitä vääräksi. Mutta tosiasiassa kukaan muu ei elä sekuntiakaan sinun elämääsi, kukaan muu ei ole kokenut samoja asioita kuin sinä. Turha huolestua siitä, jos et elä muiden mielen mukaan. Ja koulua ei todellakaan kannata käydä numeroita varten!

Olen kuvataiteilija ja täytyy sanoa että koulutus muutti hurjasti taidekäsitystäni (puhumattakaan muusta elämästä). Olen yleensä "vähän" härkäpäinen mielipiteitteni kanssa, mutta koulutus opetti kuuntelemaan ja tutkimaan entistä enemmän vaihtoehtoisiakin näkökulmia. Ja olen tosi tyytyväinen siitä. Kouluun valitaan aina raakileita eikä ammattilaisia. Koulu on ennen kaikkea oppimista varten ja sitä kannattaa aina välillä teroittaa itselleen.

On hemmetin pelottavaa asettaa itsensä ja ajatuksensa tulilinjalle, mutta sellaista on taidealojen arki. Raakaa ja hyvin itsenäistä. Vapaus vaatii suunnatonta itsekuria ja uskoa omaan juttuunsa. Ei sovellu heikkohermoisille taivaanrannanmaalareille (vaikka toisin luullaan)! ;D

Suuttumisesta ja raivokohtauksista on sanottava, että mikäli ne tulevat yhtäkkisinä puuskina niin voi olla varma, että ei ole päästänyt pettymyksiä/pahaa oloa ulos oikeissa paikoissa, oikeille ihmisille. Turha pelätä itseään, kunhan pyrkii miettimään niiden pohjimmaista syytä ja muistaa pyytää anteeksi, jos kohde ei ollut oikea ;)

Liika kiltteys ja suun supussa pitäminen on pahinta mitä itselleen voi tehdä. Patoaminen ei poista ongelmia!

Kavereiden hankkimisesta sen verran, että kun saat tehtyä rauhan itsesi kanssa niin ne ilmestyvät kutsumatta. Lisäksi jokainen päivä on uusi mahdollisuus parempaan tutustumiseen vanhojenkin tuttujen kanssa. Arkisen aherruksen keskellä on suhteellisen helppoa tutustua paremmin, mikäli uskaltaa olla avoin muille. Ota asia samalta kannalta kuin painonpudotuskin: hitaasti, mutta varmasti. Ja muista kuunnella itseäsi. :)

"Arvostan todella paljon sitä, että uskallatte laittaa itsenne likoon vaikka sitten nimimerkin takaa."

Kiitos kiitos, mutta Eve on kyllä oikeestikkin mun nimi :)

"Täällä on turhan helppo loukata tai näpäyttää ilman perusteluita, syvempää paneutumista tai pohdiskelua."

Olen huomannut, että tuota tapahtuu aika paljon. Jostain syystä mun itseluottamuksessa on siinä asiassa vahvempi kohta, koska en ihan helposti loukkaannu jostain sellaisesta. Ei mua oikeastaan kiinnosta mitä muut aattelee, vaan mitä itse aattelen itsestäni.

"Hienotunteiset ystävät ovat arvokkaita, mutta suorasanaiset ja reilut uskaltavat sanoa myös asioita, joita et itse uskalla edes ajatella. Sellaisista ystävistä kannattaa todellakin pitää kiinni!"

Oon aina halunnut just suoria ihmisiä ystäviksi, koska olen itse tosi suora ja teeskentelemätön. Ehkä vähän liiankin, koska voin joskus olla vähän tyrnä, jos siltä tuntuu. Mua vaan ärsyttää sellaiset tekohymyihmiset, jotka aina kehuu hirveesti kaikkia, mutta ajattelee tai jopa puhuu selän takana jotain ihan muuta.

"Kun luin edellistä tekstiäsi panin merkille, että taidat itsekin pohjimmiltasi tietää mitä elämällesi tehdä tai mihin suuntaan sitä viedä."

Niinpä kai tiedänkin, mutta en tiedä mistä aloittaa enkä uskalla. Nytkin huomaan olevani kateellinen sulle, koska olet kuvataiteilija, vaikka tiedän että se on tosi vaikea tie. Miten muuten elätät itsesi tällä hetkellä? Ihan mielenkiinnosta... Oisko sulla missään (netissä)kuvia sun töistä? Ois hauska nähdä niitä niin tietäis kenen kanssa puhuu :)

"Vapaus vaatii suunnatonta itsekuria ja uskoa omaan juttuunsa."

Tuo oli hyvä kommentti. Onhan arkkitehtuurissakin tosi omaperäisiä tyyppejä, joista on tullut tosi kuuluisia, kuten Frank O. Gehry, jolla on niitä vinksahtaneita taloja. Ne on tosi hienoja, joskin aika epäkäytännöllisiä monesti.

Eipä meistä tulekaan mitään muuta kuin massa-arkkitehteja, jotka kaikki tekee samanlaisia taloja, jos me uskotaan mitä opettajat sanoo eikä pidetä omaa päätä. En oikeasti halua tulla aivopestyksi, vaikka silloin mua ymmärrettäis arkkitehtipiireissä, koska minusta rakennusten suunnittelussa pitää ensisijaisesti ajatella tavallisia ihmisiä, mistä ne tykkää, ja lisäksi pitäis olla ajatonta, koska ne talot on siinä vielä kymmenien vuosien päästäkin, jolloin tämän hetken muoti on ollutta ja mennyttä. Kotikaupunkiani Oulua on rakennettu paljon 60-70 -luvuilla, valitettavasti, koska sen hetken arkkitehtuuri näyttää nykyään aivan järkyttävältä ja slummimaiselta. Ja olen varma että niin käy tämänkin hetken arkkitehtuurille.
Siis tarkoitan sitä ääripäätä, jossa rakennetaan niitä rumia betonimöhkäleitä, onneksi niitä ei kovin paljoa saada kaupaksi.

"Ei sovellu heikkohermoisille taivaanrannanmaalareille"

I'm afraid that's me... Eli siis samassa pisteessä jälleen, ei auttanut yhtään tuokaan äskeinen ajatus.

"Suuttumisesta ja raivokohtauksista on sanottava, että mikäli ne tulevat yhtäkkisinä puuskina niin voi olla varma, että ei ole päästänyt pettymyksiä/pahaa oloa ulos oikeissa paikoissa, oikeille ihmisille. Turha pelätä itseään, kunhan pyrkii miettimään niiden pohjimmaista syytä ja muistaa pyytää anteeksi, jos kohde ei ollut oikea ;) "

Ajattelin itsekin noin. Varmaan ne on ne kahden vuosikymmenen patoumat, joista en ole ikinä päästänyt mitään ulos. Harvemmin mulla kellekään toiselle on mitään raivottavaa, mutta itselle sitäkin enemmän. Oon vaan niin saakelin pettynyt itseeni kaikessa. Nyt sentään laihdun, luojan kiitos.

Kunpa olisinkin raivonnut vaikka avolleni, se ei ois säikähtänyt, mutta kun vastaanottajana on ollut pieni koiraparkani :( Mulla on siitä ihan hirveä olo, että oon raivonnut sille jostain pikkujutuista, vaikka se on ollut paljon parempi koira kuin ois ikinä voinut olettaa. Eikä siltä voi edes pyytää anteeksi. Silti se aina antaa.

Mulla puntari näytti tasan 73kg aamulla! Olen siis 6 kiloa laihtunut varsinaista painoa ( reilun kilon nestettä alkuun) ja 6 viikkoa olen laihduttanut.

Olen kirjoittanut jo vaikka kuin moneen ketjuun, kun olen niin innoissani :)

Lantionympärys on pienentynyt 6 cm 113->107! Tää on niin mahtavaa!

Normaalipainoon on vielä toinen mokoma matkaa, eli 67kg pitäis painaa. Nyt kuitenkin odotan vaan sitä, että alitan 70 kilon rajan. Lähelle sitä vois päästä jo tässä kuussa, jos tää jatkuu samaan malliin :)

Eve84 kirjoitti:

Mulla puntari näytti tasan 73kg aamulla! Olen siis 6 kiloa laihtunut varsinaista painoa ( reilun kilon nestettä alkuun) ja 6 viikkoa olen laihduttanut.

Olen kirjoittanut jo vaikka kuin moneen ketjuun, kun olen niin innoissani :)

Lantionympärys on pienentynyt 6 cm 113->107! Tää on niin mahtavaa!

Normaalipainoon on vielä toinen mokoma matkaa, eli 67kg pitäis painaa. Nyt kuitenkin odotan vaan sitä, että alitan 70 kilon rajan. Lähelle sitä vois päästä jo tässä kuussa, jos tää jatkuu samaan malliin :)

Kuulostaa tosi hyvältä! :) Jatka samaan malliin.
Mullakin on tavoitteena tässä kuussa päästä alle 70kg.
Tsempataan toisiamme!

Pikkupulla kirjoitti:

Kuulostaa tosi hyvältä! :) Jatka samaan malliin.
Mullakin on tavoitteena tässä kuussa päästä alle 70kg.
Tsempataan toisiamme!

Moikka! Onnea molemmille hyvistä saavutuksistanne. Ite en tosiaan oo päässy vaa´alle, vaikka nyt jo houkuttais käydä tilannetta tsekkaamassa.

Puhuit pikkupulla tuossa viestissäsi tunnepitoisesta päivästäsi. Voin sanoa, että itselläni on kanssa ollut varsinaista vuoristorataa. Törmäsin eilen yhteen ihmiseen, johon en missään nimessä haluaisi törmätä sattumalta. Kyse on tietenkin exästäni ja hänen uudesta tyttöystävästään. Tai ei siitä tyttöystävästä mitään, mutta tämä exäni sai mut täysin pois raiteiltani.

En vain osaa suhtautua häneen. En yhtään mitenkään. Erosta on puolisen vuotta ja eroratkaisun tein silloin minä. Ratkaisu oli oikea, sitä en epäile hetkeäkään. Emme kumpikaan olleet pohjimmiltamme onnellisia yhdessä.

Aina kun näen hänet menen aivan pois tolaltani. Eilenkin kadulla vastaan kävellessään hän jotenkin lamautti minut. Lähdin itkien kotiin. Kotona lohduttoman itkun jälkeen seurasi silmitön raivo, jonka purin hammasta puremalla ja huutamalla, kiroamalla. Loppujen lopuksi tunsin itseni maailman onnettomimmaksi ja yksinäisimmäksi ihmiseksi.

En ymmärrä miksi hän aiheuttaa minussa tuollaisia tuntemuksia, tekemättä yhtään mitään. Yritän sitä toki kovasti selvittää ja luulenpa tämänkin liittyvän tuohon itsetutkiskeluprosessiini. Toisaalta mielenkiintoista, mutta ei kauhean miellyttävää.

Vuoristorataa tästä elämästä tekee se, etä tänään on taas ollut harvinaisen kiva päivä. Reipas, energinen ja iloinen olo. Voisiko olla enää ristiriitaisempaa tyyppiä?

pallurainen kirjoitti:

Moikka! Onnea molemmille hyvistä saavutuksistanne. Ite en tosiaan oo päässy vaa´alle, vaikka nyt jo houkuttais käydä tilannetta tsekkaamassa.

Puhuit pikkupulla tuossa viestissäsi tunnepitoisesta päivästäsi. Voin sanoa, että itselläni on kanssa ollut varsinaista vuoristorataa. Törmäsin eilen yhteen ihmiseen, johon en missään nimessä haluaisi törmätä sattumalta. Kyse on tietenkin exästäni ja hänen uudesta tyttöystävästään. Tai ei siitä tyttöystävästä mitään, mutta tämä exäni sai mut täysin pois raiteiltani.

En vain osaa suhtautua häneen. En yhtään mitenkään. Erosta on puolisen vuotta ja eroratkaisun tein silloin minä. Ratkaisu oli oikea, sitä en epäile hetkeäkään. Emme kumpikaan olleet pohjimmiltamme onnellisia yhdessä.

Aina kun näen hänet menen aivan pois tolaltani. Eilenkin kadulla vastaan kävellessään hän jotenkin lamautti minut. Lähdin itkien kotiin. Kotona lohduttoman itkun jälkeen seurasi silmitön raivo, jonka purin hammasta puremalla ja huutamalla, kiroamalla. Loppujen lopuksi tunsin itseni maailman onnettomimmaksi ja yksinäisimmäksi ihmiseksi.

En ymmärrä miksi hän aiheuttaa minussa tuollaisia tuntemuksia, tekemättä yhtään mitään. Yritän sitä toki kovasti selvittää ja luulenpa tämänkin liittyvän tuohon itsetutkiskeluprosessiini. Toisaalta mielenkiintoista, mutta ei kauhean miellyttävää.

Vuoristorataa tästä elämästä tekee se, etä tänään on taas ollut harvinaisen kiva päivä. Reipas, energinen ja iloinen olo. Voisiko olla enää ristiriitaisempaa tyyppiä?

Onpas sulla voimakkaita tuntemuksia. Itseäni lähinnä häiritsis jos exäni näkis mut lihoneena :D

Mun paino tänään oli 72,2. Me mennään aika samoissa lukemissa ja silti mulla on vielä 5 kiloa normaalipainoon, ja sinä oot jo siinä...
Että pitääkin olla niin persjalkanen :)

Ärsyttää vähän tuo 200 g mikä vielä jäi kilosta. Mutta ihan hyvin tässä aikataulussa vieläkin ollaan. Aikaa on vielä 15 viikkoa ja pudotettavaa reilu 12 kiloa.

Vähän kyllä jännittää, riittääkö aika. Ei mulla muuten niin järkyttävää kiirettä ois, mutta kun on se veto. Parhaani kyllä teen, että on se vähän ärsyttävää, jos silti häviän vedon. Vaikka en kyllä usko että mun mies haluais niitä rahoja jos näkis että oon koko ajan yrittänyt tosissaan, ja jäis vähästä kiinni se 60 kilon tavoite. Ois se silti vähän perseestä. Eipähän ainakaan ole varaa lipsua yhtään tästä, muuten ei aika riitä.

Homma jatkuu! :D
Eilen aloitin pisteiden laskun. Homma tuntuu taas luistavan. Kiva, kiva!!!

Pikkupulla kirjoitti:

Homma jatkuu! :D
Eilen aloitin pisteiden laskun. Homma tuntuu taas luistavan. Kiva, kiva!!!

Kiva että löysit taas motivaation! Ei kannata nyt lipsua liikaa. Sullahan ei ole enää kovin paljoa matkaa, eli kun vähän aikaa jaksat, niin näät taas itsesi sellaisena kuin niissä kuvissa. On mullakin nyt hieman laiskotteluolo. Ei se syöminen nyt niin houkuttele, mutta kun tulee istuttua niin paljon ja kun pitäis pysyä aktiivisena. Voisin vaikka siivota että pysyis aineenvaihdunta käynnissä. On vähän kyrsinyt kun maha ei ole toiminut tällä viikolla ja paino ei sitten ole kovin paljoa päässyt laskemaan. Onneksi sentään alkaa jo 71:llä. Tiedän kyllä että se laskee sitten kun maha alkaa taas toimia, mutta ärsyttää jos se huomenna punnituspäivänä ei näytä mitään lähellekään 71. Tein äsken luumusosetta että sais vähän vauhtia hommaan :)

Hyvä että on alaspäin mennyt kuitenkin! En minäkään ihan helmikuun puolella alle 70 kilon päässyt, mutta 5.3. pääsin 69,9:ään ja nyt jo 68,8 :) Reilu kymmenen kiloa siis haihtunut...kivaa on! Senttejä on lantiolta lähtenyt 9. 113->104, eli aika paljon pienempi ahteri löytyy täältä jo :)