Olen 20 vuotias ihan kivannäköinen typynen. Olen seurustellut poikaystäväni kanssa yli 2 vuotta ja siitä se 2vuotta asuttu saman katon alla. Tässä teille vähän siitä minkälainen on poikaystäväni: kaipaan naisilta neuvoja ja miehiltä kritiikkiä tai kannustusta :)
Eli hänellä ei ole koskaan ollut muita naisia kuin minä. Hän jumaloi minua. Tekisi kaikkensa puolestani. Hän ei koskaan pettäisi minua.
Mutta asiaan voidaan ottaa toinenkin puoli:
Kun aloitimme seurustelemaan, ihastuin fiksuun, mukavaan, sosiaaliseen mieheen, joka vaikutti todella kypsältä ikäisekseen. Plussaa oli hänen hyvä ulkonäkönsä ja sopiva sporttisuus.
Tänä päivänä näen miehen, joka ei ole pariin vuoteen harrastanut mitään likuntaa paitsi sohvalta jääkaapille kävelyä. Sain tietää asuttuamme noin puolisen vuotta että poikaystäväni onkin tietokoneen suurkuluttaja. 5h on siis liian vähän. Sanotaan että 8 h ainakin päivässä ollaan koneen äärellä. Ainakin siis se aika kun ollaan kotona. Koulu hoidetaan vähän semmottis ja semottis. Aluksi niin fiksu ihminen on muuttunut todella laiskaksi ja edes työharjoitteluun ei vaivauduttu menemään (saatika hakemaan)vaan se aika oltiin kotona koneella. Ja sitten ihmetellään kun ei ole riittävästi opintopisteitä.
Myös ennen niin siisti ja tyylikäs mies on muuttunut röhnöiseksi ja vähän pyöreäksi naisellisella tavalla. --> Kaikkea muuta kuin seksikkääksi. Ulkonäön eteen ei tehdä yhtään mitään. Käydään noin 3 kertaakin vain viikossa suihkussa ja sitten on niin hauskaa kun vähän haisee...
Itse olen yliaktiivinen ja tykkään jatkuvasti olla liikkeessä ja pidän kunnostani todellaa hyvää huolta. käyn salilla vähintään 3 kertaa viikossa. Lisäksi vielä lenkit ja hyötyliikunnat. Yhteensä näihin harrastuksiin menee yli 11h viikossa. Sen lisäksi rakastan opiskelua ja tahdon kunnon ammatin. Sellaisen mistä tykkään ja sellaisen mistä myös tienaa. Lapsuuden aikainen köyhyys ei todellakaan kuulosta hyvältä. Eli raha-asiat on oltava hyvät.
Tuntuu myös että emme tee mitään yhdessä. Minä olen remontoinut asuntoamme ja sisustanut kaiken. Minä olen myös kaiken maksanutkin (minulla enemmän rahaa). Ruokaa emme yhdessä laita hirveän usein. Se on yleensä vuoronperään. Kotityöt hän hoitaa nykyisin kunhan vain olen 10 kertaa ehtinyt asiasta sanoa.
Poikaystävälläni voi olla myös pientä masennusta, koska hänen äitinsä sai vuosi sitten aivoverenvuodon ja se oli heidän perheelleen todella kova pala. Ikuiset seuraukset sitä tuli. Perhe koskaan ole enää entisensä.
Poikaystävälläni on myös todella vähän sosiaalisia suhteita. Hän ei osaa hankkia kavereita. koulun alkaessa hän vain oleskeli yksinään ja ei edes halunnut mennä muille juttelemaan. Hänen vanhatkin kaverit asuvat opiskelujen takia eri paikkakunnalla.
Hänellä on siis minut ja perheensä. EI muita. EI ole kyllä minullakaan hyvin rikas ystävistö, mutta suurenee koko ajan. Hän ei tee minkään eteen mitään. Odottaa vain että kaikki tulevat hänen nenänsä eteen.
Asumme kaksiossa ja minulla on niin paljon huonekaluja, että en saisi näitä muualle kuin kaksioon ja en voi yksin asua kaksiossa, koska olisi liian kallista. En voi jättää häntä koska tunnen häneen niin paljon sääliä, että oikein itku tulee kun häntä ajattelisin maailmassa aivan yksin. Välitän hänestä kylläkin, mutta en tiedä haluanko hänestä muuta kuin ystävän. Ja jos jättäisin hänet. Se olisi lopullisesti kuitenkin ohi.
En tiedä siis todellakaan mitä teen.
En myöskään itse halua olla yksin. Minulla on todella vähän perhettä, niin pelkään että en kestäisi sitä yksinäisyyttä. Sillä vaikka joskus poikaysäväni onkin henkisesti pois, voin aina istua hänen syliinsä ja vaatia huomiota. Tällöin meillä on kylläkin yhdessä hyvinkin hauskaa.
Kuitenkin poikaystäväni aloitti juuri armeijan ja minä asustelen nyt yksin aina arkipäivät. Viikonloppuisin hänen saapuessaan ei ole semmoista tunnetta että YES, vaan ainoastaan tunnen että onhan se kiva, mutta ei mitään eritysiä tunteita. Minulla ei ole tarvetta halia tai pusia häntä. Intohimoa minun puoleltani ei hierveästi kyllä löydy. Minulle seksi on vain seksiä eli hauskaa ja kivaa, mutta ihan sama ketä siinä on. Kun ei ole erityisiä tunteita. Joskus tuntuu että olen vain isosisko, joka välittää ja rakastaa kylläkin, mutta ei muuta.
Tunnen kuitenkin että sydämeni kuuluu nykyiselle poikaystävälleni. En osaa kuvitella sitä että olisin jonkun toisen kanssa.
Pelkään todella paljon, että maailmassa ei ole miestä, joka on kiltti, hellä, fiksu, luotettava ja ehdottoman rehellinen. Näiden lisäksi kaipaan paljon muutakin. Ja en ksinkertaisesti uskalla ottaa riskiä, että olisin yksin. Jos sitten tajuaisinin että rakastin poikaystävääni liikaa. Jos ymmärtäisin sen että hän oli minulle paras. Ei EI, en vain pysty otamaan sitä riskiä.
Unelmissani toivon, että armeija kasvattaa poikaystävästäni miehen. Ja että aika muuttaa. Eli olen vähänkuin jäänyt odottelemaan että kasvaako se mies yhtään siellä armeijassa.
Eli siis neuvokaa minua!
Eli hänellä ei ole koskaan ollut muita naisia kuin minä. Hän jumaloi minua. Tekisi kaikkensa puolestani. Hän ei koskaan pettäisi minua.
Mutta asiaan voidaan ottaa toinenkin puoli:
Kun aloitimme seurustelemaan, ihastuin fiksuun, mukavaan, sosiaaliseen mieheen, joka vaikutti todella kypsältä ikäisekseen. Plussaa oli hänen hyvä ulkonäkönsä ja sopiva sporttisuus.
Tänä päivänä näen miehen, joka ei ole pariin vuoteen harrastanut mitään likuntaa paitsi sohvalta jääkaapille kävelyä. Sain tietää asuttuamme noin puolisen vuotta että poikaystäväni onkin tietokoneen suurkuluttaja. 5h on siis liian vähän. Sanotaan että 8 h ainakin päivässä ollaan koneen äärellä. Ainakin siis se aika kun ollaan kotona. Koulu hoidetaan vähän semmottis ja semottis. Aluksi niin fiksu ihminen on muuttunut todella laiskaksi ja edes työharjoitteluun ei vaivauduttu menemään (saatika hakemaan)vaan se aika oltiin kotona koneella. Ja sitten ihmetellään kun ei ole riittävästi opintopisteitä.
Myös ennen niin siisti ja tyylikäs mies on muuttunut röhnöiseksi ja vähän pyöreäksi naisellisella tavalla. --> Kaikkea muuta kuin seksikkääksi. Ulkonäön eteen ei tehdä yhtään mitään. Käydään noin 3 kertaakin vain viikossa suihkussa ja sitten on niin hauskaa kun vähän haisee...
Itse olen yliaktiivinen ja tykkään jatkuvasti olla liikkeessä ja pidän kunnostani todellaa hyvää huolta. käyn salilla vähintään 3 kertaa viikossa. Lisäksi vielä lenkit ja hyötyliikunnat. Yhteensä näihin harrastuksiin menee yli 11h viikossa. Sen lisäksi rakastan opiskelua ja tahdon kunnon ammatin. Sellaisen mistä tykkään ja sellaisen mistä myös tienaa. Lapsuuden aikainen köyhyys ei todellakaan kuulosta hyvältä. Eli raha-asiat on oltava hyvät.
Tuntuu myös että emme tee mitään yhdessä. Minä olen remontoinut asuntoamme ja sisustanut kaiken. Minä olen myös kaiken maksanutkin (minulla enemmän rahaa). Ruokaa emme yhdessä laita hirveän usein. Se on yleensä vuoronperään. Kotityöt hän hoitaa nykyisin kunhan vain olen 10 kertaa ehtinyt asiasta sanoa.
Poikaystävälläni voi olla myös pientä masennusta, koska hänen äitinsä sai vuosi sitten aivoverenvuodon ja se oli heidän perheelleen todella kova pala. Ikuiset seuraukset sitä tuli. Perhe koskaan ole enää entisensä.
Poikaystävälläni on myös todella vähän sosiaalisia suhteita. Hän ei osaa hankkia kavereita. koulun alkaessa hän vain oleskeli yksinään ja ei edes halunnut mennä muille juttelemaan. Hänen vanhatkin kaverit asuvat opiskelujen takia eri paikkakunnalla.
Hänellä on siis minut ja perheensä. EI muita. EI ole kyllä minullakaan hyvin rikas ystävistö, mutta suurenee koko ajan. Hän ei tee minkään eteen mitään. Odottaa vain että kaikki tulevat hänen nenänsä eteen.
Asumme kaksiossa ja minulla on niin paljon huonekaluja, että en saisi näitä muualle kuin kaksioon ja en voi yksin asua kaksiossa, koska olisi liian kallista. En voi jättää häntä koska tunnen häneen niin paljon sääliä, että oikein itku tulee kun häntä ajattelisin maailmassa aivan yksin. Välitän hänestä kylläkin, mutta en tiedä haluanko hänestä muuta kuin ystävän. Ja jos jättäisin hänet. Se olisi lopullisesti kuitenkin ohi.
En tiedä siis todellakaan mitä teen.
En myöskään itse halua olla yksin. Minulla on todella vähän perhettä, niin pelkään että en kestäisi sitä yksinäisyyttä. Sillä vaikka joskus poikaysäväni onkin henkisesti pois, voin aina istua hänen syliinsä ja vaatia huomiota. Tällöin meillä on kylläkin yhdessä hyvinkin hauskaa.
Kuitenkin poikaystäväni aloitti juuri armeijan ja minä asustelen nyt yksin aina arkipäivät. Viikonloppuisin hänen saapuessaan ei ole semmoista tunnetta että YES, vaan ainoastaan tunnen että onhan se kiva, mutta ei mitään eritysiä tunteita. Minulla ei ole tarvetta halia tai pusia häntä. Intohimoa minun puoleltani ei hierveästi kyllä löydy. Minulle seksi on vain seksiä eli hauskaa ja kivaa, mutta ihan sama ketä siinä on. Kun ei ole erityisiä tunteita. Joskus tuntuu että olen vain isosisko, joka välittää ja rakastaa kylläkin, mutta ei muuta.
Tunnen kuitenkin että sydämeni kuuluu nykyiselle poikaystävälleni. En osaa kuvitella sitä että olisin jonkun toisen kanssa.
Pelkään todella paljon, että maailmassa ei ole miestä, joka on kiltti, hellä, fiksu, luotettava ja ehdottoman rehellinen. Näiden lisäksi kaipaan paljon muutakin. Ja en ksinkertaisesti uskalla ottaa riskiä, että olisin yksin. Jos sitten tajuaisinin että rakastin poikaystävääni liikaa. Jos ymmärtäisin sen että hän oli minulle paras. Ei EI, en vain pysty otamaan sitä riskiä.
Unelmissani toivon, että armeija kasvattaa poikaystävästäni miehen. Ja että aika muuttaa. Eli olen vähänkuin jäänyt odottelemaan että kasvaako se mies yhtään siellä armeijassa.
Eli siis neuvokaa minua!
Vastaukset 20
Vanhimmat
säälistä - ei
Sinulla on aikaa löytää joku toinen, runsaastikin
jos kannat huolta hänestä, ero voi olla todella musertava paikka, ohjaa ajoissa, ennen sitä ns. keskustelemaan...
Poikaystäväsi tuntuu olevan vähän ressukka. Olisiko hänellä haluja jatkaa intissä kapiaisena? Se on todella hyvä paikka vähän onnettomille: valtio maksaa opinnot, lomat pyörii hyvin, vastuu ei paina eikä se opiskelu nyt niin kauhean kovaa ole. Liksallakin tulee toimeen, jos aina välillä jaksaa heilua metsässä öisin ja viikonloppuisin.
Voisitte molemmat pitää siitä. ;)
hän vihaa sitä paikkaa. AIkoo kuitenkin olla siellä vuoden, koska on jonkinlainen mekaanikko lentoteknillisessä. Ja hän rakastaa yli kaiken lentokoneja.
Onhan hän ressukka, mutta on hänessä paljon aikuisuuttakin. Esim hän ei siedä ihmisiä, jotka elävät valtion rahoilla. Hänellä on paljon mielipiteitä asioista ja hän tykkää kalastaa itselleen lisää tietoa koko ajan.
Opiskelut nyt sinänsä menee kun osaa ne asiat jo. Kuulemma niin helppoa koulua. Insinööri hänestä tulee. Ainoastaan sitä harmittaa se työssäoppiminen. Mitähän tollaselle sosiaaliselle pelolle vois tehdä?
En ymmärtänyt pointtiasi että "voisitte molemmat pitää siitä". Voisitko selventää??
Tarkoitatko sitä että minä saisin heilua yksin täällä muiden kanssa kun hän on siellä. Voi jessus sinun mielikuvitustasi...
MOI!
Oletko ajatellut, että poikaystäväsi on masentunut, kun ei jaksa edes omasta ulkonäöstään ja terveydestään huolehtia?
Tai oletko hänelle itsetään selvyys?
Kannattaa ottaa puheeksi nuo kirjoittamamsi asiat kotona. Älä ala keskustelua syttelevään sävyyn vaan aloita vaikka: "Mitä sulle kuuluu? Oletko onnellinen? Mitä muuttaisit elämässäsi? Sitten voisit varovasti sanoa, että olet vähän huolissasi hänestä ja teidän suhteesta jne...
Tai keksi itse paras tapa ottaa asia puheeksi. Kyllä sä varmaan keinot keksit. SeMppiä!
Olen miettinyt samaa. Hän kyllä jatkuvasti puhuu yhteiskunnan huonosta systeemistä (salaliitoteoriat ym) ja muutenkin hyvin omituiset asiat häntä kiinnostavat. (joskus tulee mieleen jokelan koulumurhaaja hänestä).
Olen kysellyt häneltä kaikkea, mutta en saa vastausta. Hän sanoo että ei tykkää hempeilystä. Eli tunteista ei puhuta ja niitä ei näytetä. Hän ei varmaankaan myöntäisi jos olisi masentunut.
Olen myös miettinyt asenteen muuttamista. Ehkä olen joskus liian päällekäyvä. En ole muuten koskaan kysynyt "mitäs kuuluu?". Olen yleensä vain todennut että "oliko kivaa " tai jotain vastaavaa. Ja saanut aina hyvin yksinkertaisen ja lyhyen vastauksen. Hän ei siis omista henk. koht. asioista puhu mielellään.
Olen myös monta kertaa uhkaillut häntä, että en kestä tuota käytöstä enää... Ja koska en ole toteuttanut uhkauksiani hän ei enää edes ota minua tosissaan. Jos sanon, että suhteemme ei voi hyvin, hän vain sanoo, että hänen mielestään se voi hyvin. Olen kertonut kaiken mikä minua vaivaa tässä, mutta en saa hänestä mitään irti.
Hän vissiin pitää minua itsestäänselvyytenä. Mutta tiedän, että hän on huomannut minussa muutoksen viimeaikoina. Hän on huomannut että en tarvitse häntä enää niin "kipeästi" ja en nosta enää suurta melua jos hän on poissaoleva. Hän on huomannut että käyn ulkona ilman että edes pyydän häntä mukaan. Eli en tiedä olenko nykyään itsestäänselvyys.
Mutta kun sanon hänelle että olen huolissani hänestä niin mitä sitten. Kun tarvittaisiin ratkaisuja. Asian voi todeta, mutta näköjään mitään ei tapahdu ennen kuin minä teen jotain. Ja en tiedä mitä teen.
Terapeutille hän nauraisi.
Muuttaa itseään hän aina lupaa, mutta ei sitä tee...
No sitä korkeammalta se rassukka taitaa tippua, mitä kauemmin sitä siivelläs kuljetat. Jos et ole onnellinen etkä voi kuvitella olevas onnellinen hänen kanssaan niin turhaan tuhlaat teidän molempien aikaa.
> Pelkään todella paljon, että maailmassa ei ole miestä, joka on kiltti, hellä, fiksu,
> luotettava ja ehdottoman rehellinen. Näiden lisäksi kaipaan paljon muutakin.
Näitä on varmasti, luuletko, että olet löytänyt uniikin? Pitää vaan uskaltaa etsiä, ja pelata treffipeliä.. ekoilla ei aina tärppää (ei mullakaan tärpännyt).
Vähän vaikuttaa siltä, ettet tiedä rakastatko vai etkö.. Toivottavasti nyt vuoden aikana se selviää.. tsemppiä.
seurustelemaan kenenkään kanssa, että sääliksi käy tätä insinöörin alkua.
Millasia sä luulet ihmisten olevan? Vain sua, ja sun huvittamista varten? Herää, pahvi.
Mulle jäi susta kuva vain törkeenä pyrkyrinä, et rakasta puolisoasi sellaisena kun hän on, koitat muuttaa kaikin tavoin. Muuta itseäsi.
Toivon totisesti että hän kasvaa armeijassa mieheksi, ja huomaa millainen sinä todellisuudessa olet: Et kestäisi minkäänlaisia suhteen heilahduksia, et edes pientä tuulta, myrskystä puhumattakaan, sinulle kaiken pitää mennä sujuvaa alamäkeä mielummin rasvatulla pulkalla.
Elämä vaan nyt EI MENE niin. Ei edes sinulle.
voin olla kypsymätön seurusteluasioissa.., mutta sitä vaan, että jos seurustelusuhteessa ollaan niin eikö ideana ole että ollaan yhdessä onnellisia? Vai onko se sitten hyvä että asutaan saman katon alla, mutta vain moikkaillaan ? Tai sitten toinen on henkisesti poissa kun on kotona. Jos se on sinun mielestäsi hyvän suhteen idea, niin olkoon omasta mielestäsi.
Ja en todellakaan halua, että poikaystäväni huvittaisi minua. Haluan oman itsenäisen elämän ja kumppanin siihen rinnalle. Tähän elämään kuuluu sekä vastoinkäymisiä että onnen hetkiä.
Kyllä rakastan puolisoani sellaisena kun hän on tai oli. Tämä ihmeellinen muutos erilaiseksi persoonaksi hämmentää minua todella paljon ja siksi halusin apua täältä. Poikaystäväni on todella läheinen minulle, mutta haluan hänestä myös sitä samaa vanhaa kuin hän oli joskus.
Ja tiedoksi vaan sinulle että elämässäni on ollut näitä myrskyjä ehkä vähän liikaakin. OLen kasvanut lastenkodissa, koska vanhempani kuilivat maksakirroosiin. Olen käynyt läpi myös mummon kuoleman viime vuonna. Siskoni kuoleman, ja lastenkodissa asuvan ystäväni kuoleman. Eli en todellakaan pelkää mitään myrskyjä, itseasiassa joskus tuntuu että aiheutan tahallani niitä. Meillä nyt vain ei tässä suhteessa näytä olevan niitäkään.
Onhan se elämä mukavaa jos mennään kivasti ja helposti alamäkeä. Mutta tiedoksi että stä ei koskaan ole elämäni ollut. Eikä myöskään tämä suhteeni. Ja olenhan tätä jo jonkin aikaa jaksanut. Mutta pohdintaa aiheuttaa se, että tuhlaanko turhaan elämääni tähän? Kun me kuitenkin ollaan täällä vaan tämä kerta.. Niin ei ole kiva huomata 20 vuoden päästä että on tehhnyt aivan vääriä valintoja..
Jos olet jostain asiasta katkera niin minkä ihmeän takia sitä minuun purkaat. Et voi ruveta analysoimaan alkutekstini mukaan sitä , että millainen minä olen.
Ja en ymmärrä alkuunkaan miksi puhut edes myrskyistä koska semmoisia ei ole. Suhteemme on hyvin neutraali ja kehittymätön.
äidin korvike "pojalles" Teet just kuin äiti tekee.Kaikki valmiiksi.Ei tule miestä armeijassa.!Liika varhain vierotettu tissistä.Sinä kyllä tulet menestymään elämässä.!Ero teille tulee vielä.See on ajankysymys vain.!
Hei vaan. Itse aikoinaan aloin seurustella miehen kanssa, joka oli todella aktiivinen, harrasti paljon liikuntaa, söi terveellisesti, vietti sosiaalista elämää ja oli juuri hankkinut uuden työpaikankin. Kaikki oli seurusteluaikana mallillaan - hän tykkäsi keskustella, tarjoutui auttamaan kaiken maailman asioissa ja oli kaikin puolin miellyttävä.
Muutimme sitten reilun vuoden seurustelun jälkeen yhteen, koska kaikki vaikutti minustakin niin lupaavalta. Noin kahden kuukauden kuluttua yhteen muutosta hän oli jo aivan toisenlainen. Itsestä huolehtiminen loppui aivan kokonaan. Hän lihoi nopeasti aivan muodottomaksi (kyllä, kymmeniä kiloja ja suhteen loppuvaiheessa hän painoi jo 160 kg joten ei ihan pikkuasiasta ollut kyse), ja lakkasi tekemästä mitään "hyödyllistä", mitä hän kuitenkin seurusteluaikana antoi ymmärtää tekevänsä varsin mielellään.
Hän pääasiassa makasi sohvalla, kun huono kausi oli menossa. Hänelle tosin tuli myös aktiivisia kausia, jolloin hän taas laihdutti valtavasti ja alkoi liikkua. Nämä loppuivat kerta toisensa jälkeen. Meillä loppui yhteiset puheenaiheet, ja suhteemme muuttui enemmän äiti-poika -suhteeksi. Itselläni ei ollut valitettavasti resursseja huolehtia hänen voinnistaan sen paremmin. Yritin parhaani mukaan huolehtia perheestämme (molemmilla omia lapsia) sekä käydä töissä ja käydä kaupassa, tehdä ruokaa, siivota jne.
Lopulta kypsyin siihen ajatukseen, että hän on tavalla tai toisella henkisesti kypsymätön/sairas, ja minä en jaksa häntä hoitaa. Yritin saada hänet jonnekin avun piiriin, hän kävikin jossain pari kertaa ja lopetti. En jaksanut enää, vaan halusin erota ja sitten kaikki tapahtuikin nopeasti. En olisi mitekään jaksanut rinnallani sellaista tyyppiä, joka ottaa enemmän kuin antaa. Ymmärrän kyllä että elämän vaikeuksissa pitää tukea puolisoa. Tätä tilannetta kesti meillä kaksi vuotta, siis koko yhdessä asumisen ajan. Se oli mielestäni riittävä aika hänelle myös näyttää minulle, minkälainen hän on. Omat resurssini eivät riittäneet - ja halusin parisuhteelta iloisia hetkiä, yhdessä tekemistä, toisesta nauttimista ja kaikkea sellaista. Sitä kaikkea on nykyisessä parisuhteessani.
Tunnut ajatelleen paljon asioita noin nuoreksi. Aloituksesi on hyvin selkeä ja ajatuksesi tuntuu kiteytyneen olennaiseen - et siis todellakaan ole kypsymätön. Älä anna asiattomien kirjoitusten lannistaa, esimerkiksi nimimerkki "kypsymätön" taisi vain purkaa omaa pahaa oloaan, kuten arvelitkin.
Taustaasi vasten ymmärrän, miksi pitäisit mieluusti kiinni suhteestasi. Eroaminen on muutenkin raskasta ja ahdistavaa, mutta joskus kuitenkin paras vaihtoehto pidemmällä tähtäimellä. Vanhempana miehenä voin sanoa, että ihmisen luonne ei muutu. Eikä suhteet lopu kesken, ainakaan itsestään huolehtivalle verbaalille nuorelle naiselle.. :)
Vaikka ihastumme ja rakastumme sattumalta, kannattaa asiaa ajatella järjellä viimeistään tuossa vaiheessa. Ihminen on yleensä parikymppisenä linjansa valinnut; uusille tavoille voi oppia - esimerkiksi liikkumaan rajallisesti - mutta laiskuus ei koskaan muutu aktiivisuudeksi. Murehtija murehtii aina, vaikkei haluaisikaan. Samoin on elämässä eteenpäin pyrkimisen kanssa; jos tyytyy vähään saa vähän; kuulostaa siltä, että netti ja perustoimeentulo riittää avokkaallesi, eikä tavotteita elämässä juurikaan ole. Voi olla että intti tekee hänestä miehen - voi olla ettei. Koska merkkejä miehistymisestä ei ole, veikkaan jälkimmäistä.
Suoraan sanottuna, en usko että tilanne muuttuisi. Luultavampaa on että avokkaasi "kokeilee rajoja", mahdollisesti tietämättään. Siis kokeilee, kuinka vähällä voi suhteen hoitaa. Seuraavaksi tulee piereskely seurassasi, totaalinen luistaminen kotitöistä, pitkittyvät opinnot, hiipuva sosiaalisuus.. jne. Kuva on synkkä, joten toivottavasti olen väärässä. Kyse on kuitenkin siitä, mihin hän tyytyy - ja se on selvästikin eri mihin sinä tyydyt. Se on ongelma. Tavoitteiden ja asenteiden tulisi olla samoilla linjoilla jos aikoo olla pitkään yhdessä. Kaikesta ei tarvitse, eikä pidäkään olla samaa mieltä, mutta juuri mainitsemasi isot asiat on ymmärrettävä samalla tavalla.
Suosittelen lämpimästi, että puhut miehesi kanssa hartaasti: miltä sinusta tuntuu, mitä haluat, mistä haaveilet, miten näet maailman. Varaa siihen aikaa, jopa kuukausia. Ota häntä fyysisesti kädestä kiinni ja kerro sama mitä avauksessasi, mutta varovammin, vaikka pieninä annoksina. Sano kuitenkin kaikki, myös se että puntaroit suhteen tulevaisuutta. Miehelläsi on monta tapaa reagoida, mieti etukäteen miten johdatat keskustelun takaisin raiteille jos se lähtee rönsyilemään toisarvoisiin asioihin.
Omat reaktioni vastaavassa tilanteessa olivat:
Ensin kielsin kaiken ja vähättelin ongelmaa.
Sitten tuli vastarinta ja viha.
Sitten välinpitämättömyys.
Lopulta iski tyhjyys kun tajusin että olen väärässä. Sen myöntämiseen meni pitkään ja pidin sen jälkeenkin roolia "antaa olla, en välitä". Vaikka asia sitten saatiin kuntoon, parin vuoden päästä oltiin samassa tilanteessa tai pahemmassakin. Siihen perustan myös väitteeni, että ihminen ei pohjimmiltaan muutu vaan korkeintaan osaa olla mieliksi tai elää tiettyjen sääntöjen mukaan - mutta vain hetken. Kuukausia tai korkeintaan vuosia. Jossain vaiheessa omat halut tai niiden puute tulee takaisin, entistä pahempina.
Valintoja ei kannata pelätä, niitä on pakko tehdä. Vääriäkin tulee, mutta niiden kanssa on elettävä, ei kukaan osaa aina toimia oikein. Hyvin harkityt siirrot ovat kuitenkin ainoa tae elämään, jota todella haluat elää - niiden skippaaminen harmittaa taatusti enemmän kun katsot elämää taaksepäin vuosien päästä.
Tämä on klishee, mutta kannattaa muistaa että olemme täällä vain kerran, siksi terve itsekkyys ei ole pahasta. Kyse on lopulta omasta elämästäsi.
Hmm. Kommenttini taisi kohdistua yhtä paljon sinulle kuin itsellenikin.
ihanaa kun täällä saa vastauksia, joista saa jotakin irti :) Annoit paljon lisää ajateltavaa. Kiitos siitä.
tuo tarinasi kuulosti pelottavalta, mutta onneksi (ainakin ymmärsin) myös siinä oli ainakin sinulle onnellinen loppu.
Katselen tässä itse vielä vähän aikaa ja yritän korjata tilannetta, mutta en näin heti aio tehdä päätöksiä. Mutta kiitti kun annoit ajattelemisen aihetta :)
Olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun olet miehesi kanssa yhdessä pääasiassa säälistä, niin silloin on aika ravistella miestä ja jos hän ei siitä tokene, niin sinun on aika lähteä. Ei ole hyväksi miehellisikään olla naisen kanssa, joka ei pysty katsomaan häntä ylöspäin ja kunnioittamaan miehenä.
Toivon että sinä löydät hyvän parisuhteen taustastasi ja vaikeuksistasi huolimatta. Ole rohkea, loppujen lopuksi yksin eläminen on pienempi paha huonoon parisuhteeseen verrattuna. Jos alistuu huonoon suhteeseen, saattaa missata todella hyvän ja antoisan suhteen. Suosittelen selvittämään tämän tilanteen ja sitten malttia seurusteluasioihin, noin fiksu ja ajattelevainen nainen löytää varmasti vielä hyvän parisuhteen (joko nykyisen kanssa tai sitten jostain muualta), kunhan et rupea hätiköimään ja lähde aina ensimmäisen tarjokkaan matkaan.
mun neuvo olisi että ajattele pidemmälle: voisitko ajatella millaiset häät viettäisitte? voisitko ostaa talon hänen kanssaan yhdessä? ja ehkä kaikkein suurin kysymys, onko tämä henkilö juuri se kenet haluaisit nähdä lattialla leikkimässä yhteisen lapsenne kanssa, haluatko että hän on lastesi isä?
vaikka mikään näistä asioista ei tulisi moneen vuoteen kysymykseenkään, niin koita miettiä "voisitko kuvitella..." itselläni tuli mieheni kanssa tälläinen "tasaisen tylsä" vaihe n. vuoden yhdessä asumisen jälkeen. mietin samalla tavalla: tätäkö haluan loppuelämän, haisevan röhnöttävän miehen sohvalleni makoilemaan? ajattelin näitä kysymyksiä päässäni, ja tajusin että kyllä, tämän miehen minä juuri haluan!! eikä "tasaisen tylsä" ollutkaan tasaisen tylsää, se olikin vain arkea kesti pitkään tajuta se!
nyt olemme asuneet yhdessä 3v, kihlauduimme reilu vuosi sitten, häitä olemme suunnitelleet parin vuoden päähän ja ehkäisy olisi tarkoitus jättää pois ensi syksynä! onnellinen olen, onneksi en lähtenyt!!
onnea pohdintoihin, toivottavasti teet oikean ratkaisun!!! :)
olen pohtinutkin :)
Yksi seikka on ainakin se, että hän ehkä haluaisi häät.. Minä en. EN yksinkertaisesti kestä sitä ylenmääräistä hempeilyä.. Rahaa siinä menee hukkaan. Ja sormus nimettömässä ja suhde paperilla ei mieletsäni muuta sitä elämää.
Talon voisin ostaa hänen kanssaan yhdessä. Ainoa ongelma on vaan, että mulla se ASP-tili on ja mun rahat siellä yksin ovat.
Leikkimässä lapsieni kanssa. Olen varma, että hänestä tulisi todella mainio isä. Sen mitä olen seurannut kun hän leikkii siskonpojan kanssa. ELi ottaisin hänet mielelläni lasteni isäksi. Hän on todella johdonmukainen ja rauhallinen. Joka tekisi hyvän tasapainon perheeseen.
Siinä siis se, koska haluan näin, mutta en vain tunne itseäni onnelliseksi tässä suhteesa nyt. Ehkä siis parempi että katson eteenpäin ja en tee vielä mitään pätöksiä. Kyllä se aika näyttää :)
...ratkaisusi tehnyt, mutta jostain kumman syystä et vain ole "saanut aikaiseksi" toteuttaa sitä. Teidän suhteenne ei ole mikään järkyttävän pitkä edes, ja se on jo tässä vaiheessa noin kylmä? En ymmärrä sinun vitkutteluasi.
Pakenetko yleensäkin vastuuta päätöksissä? Tahdottomana ajelehtien saatat olla pian koulunsa keskenjättänyt viiden lapsen (4 mies) äiti rakkaudettomassa parisuhteessa ilman tukea, omaa elämää, omaa uraa ja omaa aikaa. Ihminen ei saisi hengittääkään, jos se kysyisi sille aina lupaa toisilta.
Kestäisit kyllä hempeilyä (tai jopa rakastaisit), sormuksia ja näyttäviä häitä siltä oikealta kyllä, sillä sellaisen ihmisen rinnalla olisit tunteittesi kanssa sinut. Se nyt ei vain ole hän. Jos läheisyys hänen kanssaan ahdistaa, niin hän on todella väärä ihminen rinnalle yhteiseen kotiin ja perheen perustamiseen.
Aika ei näytä yhtään mitään. Itse sun on kannettava vastuuta onnestas, eikä jättää sitä ajan tai kumppanin tehtäväksi. Jos et tunne itseäsi onnelliseksi suhteessanne noinkaan lyhyen yhteisen taipaleen jälkeen, niin mitä se odottelu voisi siinä tilanteessa muuttaa paremmaksi? Mitä myöhemmin eroatte, sitä rankempi se on kummallekin, mutta et toisaalta voi koskaan elää niin, ettet ketään joskus loukkaisi. Kenen elämää sinä pääasiassa elät?
mä ajattelin pitkään ett armeija miehen tekee.mulla ja mun avomiehellä armeija-aika paransi suhdetta koska sai ikävöidä toista(asuttiin pitkään yhdessä ennen armeijaakin)ja vloppusin vietettiin todellista laatuaikaa yhdessä mutt sama ihminen sieltä takas tulee, eipä se armeija ihmeitä tee kuitenkaan. ja meille meinas tulla ero armeijan jälkeen koska piti taas totutella hoitamaan se arkikin yhdessä. mutt tässä sitä ollaan taas, onnellisempana kuin aikoihin ja vuosipäivää jo neljännen kertaa suunnitellessa
on onnellisia loppuja näin paljon :)
Kihlatullani on jokseenkin samoa ongelmia kuin sinun miehelläsi, kylläkin vakavampia. Ja ne johtuu siitä, että hän on vakavasti masentunut. En aina tajua sitä ja tuntuu etten jaksa hoitaa yksin kaikkea. Olemme seurustelleet n. 2.5v, olemme nuoria, mutta silti tunnemme molemmat toisemme oikeiksi. Älä missään nimessä hylkää miestäsi vaan keskustelkaa ja yritä selvittää mikä häntä vaivaa. Luulen 90% että hänen käyttäytymisensä johtuu masennuksesta. Muista myös, että hän ei välttämättä kehtää tai saa itsestään irti sanotuksi sinulle joten malttia. Kirjoittele osoitteeseen [email protected] jos tahdot jutella lisää=)