Olen päälle parikymppinen ja seurustellut kolme vuotta vaihtelevalla menestyksellä. Kyseessä on ensimmäinen vakava suhteeni. Välillä on tuntunut että voisin olla tässä ikuisesti, välillä taas olen kovasti epäillyt tunteitani(siis jo alle vuoden seurustelun jälkeen).
keskustelemme avoimesti kaikesta, olemme myös parhaat ystävät. Minua raastaa ajatus näin ihanan ihmisen menettämisestä. Hän on ihana, mutta onko hän kuitenkaan minulle se sopivin?
Kuitenkin yhä enemmän olen viime aikoina pohtinut parisuhdetta ja tulevaisuutta. Ahdistaa ajatus, että tämän ihmisen kanssa olen sitten lopun ikääni. Tekisi mieli vielä kokea jotain enemmän.
Oikein hävettää kun mietin, kuinka olen katsellut Hänen kaveriaankin sillä silmällä(!), puhumattakaan omasta työkaveristani ja puolitutuista..Siis tämä on alkanut vasta nyt kesällä ja olen tosi hämmentynyt omista tunteistani. Mitä tämä toisten katseleminen tarkoittaa.. Toki olen aikaisemminkin voinut katsoa että onpas tuolla hyvännäköinen, mutta tämä on astetta vakavampaa, ja se kaverikin!
Ehkä en ymmärrä kokemuuttani hyvän päälle, kun kurkottelen aidan taakse etsien jotain suurta ja ihmeellistä mitä ei ehkä ole olemassakaan.
Loppujen lopuksi kai minun pitäisi parhaiten tietää, tuntuu tällä hetkellä kuitenkin että olen umpikuj
keskustelemme avoimesti kaikesta, olemme myös parhaat ystävät. Minua raastaa ajatus näin ihanan ihmisen menettämisestä. Hän on ihana, mutta onko hän kuitenkaan minulle se sopivin?
Kuitenkin yhä enemmän olen viime aikoina pohtinut parisuhdetta ja tulevaisuutta. Ahdistaa ajatus, että tämän ihmisen kanssa olen sitten lopun ikääni. Tekisi mieli vielä kokea jotain enemmän.
Oikein hävettää kun mietin, kuinka olen katsellut Hänen kaveriaankin sillä silmällä(!), puhumattakaan omasta työkaveristani ja puolitutuista..Siis tämä on alkanut vasta nyt kesällä ja olen tosi hämmentynyt omista tunteistani. Mitä tämä toisten katseleminen tarkoittaa.. Toki olen aikaisemminkin voinut katsoa että onpas tuolla hyvännäköinen, mutta tämä on astetta vakavampaa, ja se kaverikin!
Ehkä en ymmärrä kokemuuttani hyvän päälle, kun kurkottelen aidan taakse etsien jotain suurta ja ihmeellistä mitä ei ehkä ole olemassakaan.
Loppujen lopuksi kai minun pitäisi parhaiten tietää, tuntuu tällä hetkellä kuitenkin että olen umpikuj
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itselläni on aivan samanlainen tilanne. Ensimmäinen vakava suhde on kestänyt jo reilut pari vuotta ja yhdessäkin asutaan. Ongelma on se että olen niin nuori etten ole kauheasti kerennyt elämään ns. omaa elämää. Oma kultani on aivan ihana ja rakastan häntä valtavasti, mutta joskus herää epäilyksiä että tätäkö on loppu elämäni. Ei sillä että tässä olisi valittamista, mutta...
Olen kuitenkin päättänyt katsoa mitä tästä seuraa ja mihin suuntaan omat opiskelut ja mieheni työt meitä heittelee. Eihän sitä koskaan tiedä.
kuulen teidän puhuvan...tätäkö aina...en ole elänyt omaa elämääni tarpeeksi...hämmentää...
On hyvätkin puolensa sillä, ettei aloita seurustelua kovin nuorena. Antaa itselleen aikaa...kun tulee toimeen hyvin itsensä kanssa, niin ehkä sitä sitten tulee paremmin toimeen jonkun muunkin kanssa.
Toisaalta, jos elämä tarjoaa jotain arvokasta, esimerkiksi hyvää seurustelukumppania, niin kaipa sitä pitää tilausuuksiin tarttua, ettei jää sivustakatsojaksi.
Jos lähtee aavalle merelle purjehtimaan ilman tietoa omista kyvyistään ja säätilasta, niin voi sanoa, että mitä siitäkin tulee.
Sama seurustelussa...oikeaan aikaan ja pitää olla valmis henkisesti.
sitä sanotaan ihmisen vittumaisen ahneeksi perusluonteeksi.
ihan sama vaikka panisitte puolta suomea, ei tuu muuttumaan. Aina löytyy houkutuksia niin että tajutkaa jo että tää ei oo mikään tv mainos:
kaikki oikeesti arvokas on kieltäytymisen ja tuskan takana. siksi katsomme niitä kahdehtien jotka on jotain saavuttanut.
jos on löytänyt ihmisen joka välittää niin pitäkää siitä kiinni.
Näyttää olevan muillakin samoja ongelmia. Tosin, mun kohdalla ei ole kyse siitä, että muut kiinnostaisivat jotenkin enemmän kuin ennen. Pari viikkoa vain ollut sellainen tunne, että rakastanko oikeasti tätä toista vai onko se vain sitä, että on tottunut elämään hänen kanssaan. Alkaa tulla jo stressiä asiasta, kun ei viitsisi turhaan mennä möläyttelemään mitään. Jos tämä onkin vain jokin tilapäinen mielenhäiriö, joka menee ohi.
Mistä tietää rakastaako toista vai ei? Eihän se samalta tunnu kuin silloin joskus suhteen alussa, mutta ei kai tälläinen tyhjä tunne sisällä ole rakkautta sekään.
sitä sanotaan ihmisen paskamaiseksi ja yleisvittumaisen ahneeksi perusluonteeksi. sama jatkuu läpi elämän, aina löytyy houkutuksia ja kuluneesti ilmaistuna "ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella".
Totuus on kuitenkin että jos tekee töitä oman suhteen eteen ja pitää himonsa kurissa niin lopputulos on jotain paljon arvokkaampaa.
Joten mieti oletko kaikkien pikku houkutusten pyörittämä pienen mielesi orja vai muistatko että arvokkaat asiat ovat aina tuskan takana. Siksi kadehdimme niitä jotka ovat jaksaneet yrittää ja tehneet tulosta.