Olen 30 vuotias mies ja olen elänyt parisuhteessa noin seitsemän vuotta.
Ajoittain, kuten nyt, herään ajattelemaan, että tässäkö tämä elämä nyt on ja tahdonko todella tätä? Miksi olen tässä ja nyt? Rakastanko toista vai olenko hänen kanssaan vain sen takia että olemme olleet yhdessä jo niin ja niin kauan... ja koska tiedän että hän rakastaa minua... ja en tahdo sanoa hänelle että olen onneton tässä ja nyt?
Yhteinen taipaleemme alkoi ensin ystävyytenä, joka sittemmin muuttui kiinnostukseksi ensin toisen osalta ja sitten molempien... ja kun lopulta "otimme riskin" ja aloimme seurustella sekä muutimme yhteen... niin sitten ensimmäinen vuosi meni "piloille" minun henkisten ongelmien vuoksi...: olin kärsinyt jonkinasteisesta masennuksesta teini-iästä lähtien ja...
...niin. Ensimmäisen vuoden ajan elämä oli välistä hyvää, välistä helvetillistä ja lopulta opin seisomaan omilla jaloillani ja käsittelemään noita ongelmiani, jolloin parisuhteemme vakiintui ja vahvistui kaikista ikävistä asioista huolimatta.
Menimme kihloihin noin 1½ vuoden seurustelun jälkeen -ja olemme kihloissa edelleen-.
Sittemmin elämä "vakiintui". Minä valmistuin ja kumppanini jatkoi opinnoissaan. Olin tyypillisesti pätkätöissä siellä täällä kunnes sain "toistaiseksi" voimassa olevan työsuhteen toiselta paikkakunnalta.
Nyt useamman vuoden ajan olemme olleet viikot erillään ja nähneet viikonloppuisin sekä asuneet yhdessä kesät ja muut yliopistojen loma-ajat. Elämä on siltä osin sujunut normaalisti... Ja vaikka olemme olleet erillään näinkin paljon, tiedän meidän molempien pysyneen uskollisina. (Samankaltaiset arvot ja näkemykset... lisäksi molemmat saanet sekoilla riittävästi aiemmin)
Ja kuitenkin täällä minä olen. Mietin parisuhteen merkitystä ja jatkoa...
Ajoittain olen miettinyt mitä pelkään? Olen huomannut pakenevani -todellisuutta?- harrastusten , tietokonepelien, kirjojen tms harrastusten pariin joissa minun ei tarvitse miettiä missä olen ja mitä teen, tahdon, haluan... Kunhan vain menen aamulla töihin, illalla teen pihatyöt ja jonka jälkeen luen, katson elokuvia tai paremminkin sarjoja putkeen ja menen nukkumaan vain tehdäkseni saman uudelleen... ja uudelleen.
Ja toisinaan sitten pyrin järjestämään asiat kuntoon ja saamaan konkreettisesti otteen tästä hetkestä (kuten nyt) ja... huomaan sitten jossain vaiheessa taas toistavani tuota kehää...
Sinällään hupaisaa, että yksin ollessani viikoilla teen tuota rutiinia sen takia että "aika kuluu" tai että minulla on viihdykettä?? (tätä epäilen itsekin :D )... Ja kun kultani on kotona harrastan asioita sen takia että saisin olla yksin :p
"Hupaisaa" on myös se, että kun olemme kahdestaan/yhdessä pystymme keskustelemaan kaikista -vaikeistakin- asioista. Aikamme menee miellyttävästi pelatessa pelejä, viettäessä aikaa ystävien kanssa, lenkkeillessä, laittaessamme yhdessä ruokaa, keskustellessa, harrastaessa... siis niissä normaaleissa arjen askareissa.
ja ajoittain sitten riitelemme. Riitelemme aivan turhista tai typeristä asioista vain huomataksemme että saamme asiat sovittua... ja että tunnemme olomme jälleen entistä läheisemmäksi. Yksi pieni kivi lisää siihen yhteiseen tiehen..
Ja kuitenkin, täällä minä kirjoitan... Psykologini on sanonut minun ongelmani olevan siinä, että ajattelen asioita liikaa... Ei tosin siltä vaikuta tätä lukiessani.
Sen verran kerron itsestäni lisää, että olen ujo ja monesta asiasta epävarma... olen myös se porukan seuramies joka keskustelee ja viihdyttää osaltaan muita jos muut "ujostelevat" tai ovat vieraita keskenään, tutustun nopeasti ihmisiin ja ystävystyn hitaasti jos lainkaan... pärjään kaikkien kanssa ja joudun aina ongelmiin (yökerhot tms)... olen viimeinen sanomassa: minä teen sen ja ensimmäinen joka päättää (saa valmiiksi/järjestää tms) asian tai asiat... olen myöskin se tietokonenörtti joka huoltaa kaveripiirin tietokoneet ja opastaa teknisissä ongelmissa... ja toisaalta väännän salilla rautaa, tai noh, ehkä nykyisin mieluummin juoksen :D
Oman kultani kanssa olen sellainen mikä oikeasti olen, ja olen kuullut useamman kerran että hän luuli minun olevan "toisenlainen": sporttinen/aikaansaava/itsevarma. Tjah... niin kai monet muutkin ovat luulleet... ja tämä voi toimia aasinsiltana naishistoriaani.
Olen siis normaalinnäköinen&kokoinen mies, en mikään komistus siis, aiemmin enemmän lihaksikas kuin pyöreä... nykyisin enemmänkin kuvaus normaalivartaloinen sopii paremmin :D
Aloitin "vakavan" seurustelun 17 vuotiaana, ja sittemmin olen seurustellut ehkä 6-7 tytön/naisen kanssa ja muutoin kikkaillut 20-30 naisen kanssa... sekä suomessa että ulkomailla.
Olen kuullut sanonnan, että syksy ja kevät ovat hulluille vaikeaa aikaa ja ilmeisesti kuuluin tuohon kastiin...ainakin kevään osalta. (Joskus luin jonkin artikkelin ihmisten kevät- ja syysmasennukseen liittyen... sen mukaan keväällä masentuvat ihmiset päätyvät useimmin itsemurhaan kuin syksyllä masentuvat.)
Parisuhteeni ajoivat karille aina keväällä, joko sanoin itse parisuhteen irti tai toinen ei kestänyt minua ja jätti minut... Kuitenkin ensimmäinen parisuhteeni kesti hieman yli vuoden ja se pisin suhde kesti kolme vuotta... yleensä tuollainen 9kk oli normaali kesto parisuhteelle. Heh.. kesästä kevääseen.
Palavasti rakastunut olen ollut ehkä kerran, jolloin olen kokenut suorastaan fyysistä tuskaa ollessani erossa hänestä... tämä tapahtui sellaisessa elämänvaiheessa jolloin olin kovin lähellä päätyä itsemurhaan... Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, että koko seurustelusuhde oli vain keino pitkittää omaa olemista ja elämää...
Yleisesti ottaen olen kuitenkin pysynyt ystävänä exilleni tätä elämäni rakkautta (tai oljenkortta) lukuun ottamatta... ehkä kertoo sitoutumiseni tasosta muissa suhteissa, mene ja tiedä? Vain yhtä kumppaniani olen pettänyt parisuhteessa,parisuhde oli mallia päällä-pois (on-off). Muutoin olen aina ollut "kiltti ja huomaavainen" ja pyrkinyt ottamaan toisen huomioon parhaani mukaan...
Sinällään kiinnostavaa on, että kihlattuni on tuntenut suurimman osan virallisista seurustelukumppaneistani jotain kautta. He ovat joko olleet suunnilleen samaa ikäryhmää, tai sitten hän oppinut tuntemaan heidät vasta minun kautta (olemme siis tunteneet toisemme varmaan 12vuotta ja liikkuneet samoissa piireissä) tai jonkin muun ihmeellisen mutkan kautta(olen asunut eri puolilla suomea vuosien mittaan).
Joten tapani ja tyylini oli jo ennestään hänelle tuttu. Hän (kihlattuni) on joskus kysynytkin minulta miksi minä seurustelen hänen kanssaan kun olen aina ollut niin valikoiva ja muut naiset ovat olleet "niin nättejä ja hoikkia" ja hän on vaan tällainen (nätti ja hoikka)...
Tjah. Ja tosiaan, hän tiesi jo suhteemme alussa näistä "mielialahäiriöistäni" jollaiseksi luultavasti tämänkin kirjoituksen voi luokitella ja mielenliikkeistäni muutenkin koskien näitä aiempia seurustelusuhteitani.
Jossakin vaiheessa juttelimme parisuhteittemme kiemuroista ( ja kerroin monesti myös noista eron syistä, että jos olisin ollut fiksu mies niin olisin pyytänyt anteeksi mutta ei.... :D) , miksi jokin meni pieleen tai hän saattoi kysyä minulta mielipidettä johonkin hänen silloisen miesystävänsä aivoitukseen... Ja kyllä, tunsin useimmat hänet miesystävistään.
Aikanaan tutustuessamme en hetkeäkään ajatellut häntä potentiaalisena kumppanina: hän oli tuolloin ystäväni seurassa ja sivuutin hänet vain kaverini "yhtenä ohimenevänä valloituksena". Hän ja ystäväni pysyivät yhdessä varmaan viisi vuotta ennen heidän suhteen päättymistä (ja johon minulla ei ollut mitään osaa); hän seurusteli tuon jälkeen parin kolmen kaverin kanssa ennen kuin päädyimme aloittamaan yhteistä taivalta...
Sen verran hän on sanonut, että olin hänen ensimmäinen ystävänsä (ja mahdollisesti ainut) hänen silloisen miehen kaveripiirissä, muut eivät suuremmin noteeranneet häntä tai puhuneet mitään...
Takaisin nykypäivään... ja jossa olen usein miettinyt millaista olisi elää yksin, kuinka voin irtisanoutua parisuhteesta ja millaista olisi muuttaa jonnekin pois omaan rauhaan ja hankkia työpaikka jostakin aivan muualta...ja toisaalta taas olen miettinyt sitä, että jos hankkisimme lapsen, vakiinnuttaisimme parisuhteemme...
Ja taas takauma: Seurustelumme kihlattuni kanssa alkoi mielestäni ikään kuin vahingossa. Olin ollut yksin noin puoli vuotta tuon oljenkorsi -tapahtuman jälkeen ja olin erakoitumassa kovaa vauhtia,muistaakseni painoin hieman alle 70 kiloa...eh, 64 kiloa itse asiassa (vaaka heitti 5kg yläkanttiin ja muistan painaneeni sillä vaa'alla 69kg). Sinällään "hyvä" saavutus miehelle joka painoi normaalisti 80/82 kiloa (kuntosalin vaaka).
Jotenkin siinä vain kävi niin, että onnistuin jättäytymään kaikista muista sosiaalisista tapahtumista pois mutten niistä joissa hän oli mukana tai paikalla... ja jossain välissä vain kävi niin että päädyimme yhteen... jokseenkin luonnollisesti ja kauniisti. Ihastuin ensin hänen ajatuksiinsa, älykkyyteen ja kykyyn yhdistää asioita.. ja vasta myöhemmin aloin haluta häntä naisena.
Sittemmin elämässä tapahtuikin nuo aiemmin kerrotut muutokset (painan muuten tällä hetkellä 85kiloa).
Viimeisen vuoden puolentoista aikana olen ajoittain miettinyt miksi olen tässä parisuhteessa: haluanko oikeasti tätä, että parisuhde toimii ja rakastan kumppaniani vai sen takia, että koen olevani kiitollisuudenvelassa hänelle sen takia että olen tässä ja voin hyvin? Ja tuosta pääseekin siihen aiemmin mainittuun pakoon todellisuudesta :/
Todellakin. Mielestäni rakastan (?)kihlattuani ja arvostan hänen älyllisiä lahjojaan, hänen saavutuksiaan, hänen olemustaan ja kosketustaan, mutta kuitenkin epäröin. -ja mietin suhteemme tulevaisuutta näinkin asiallisessa ympäristössä-
Ja taas sain aasinsillan meidän kahden suurimpaan eroavaisuuteen (muuhun kuin siihen tyttöjen ja poikien eroon :D): hän on ns ylisuoriutuja ja minä puolestani olen alisuoriutuja. Kun kihlattuni aikanaan päätti lukio-opintonsa niin hänen keskiarvonsa oli 9,7 ja hän kirjoitti viisi laudaturia. Minä puolestani päätin lukion keskiarvolla 7,8 ja nautin sekalaisista aakkosista oman kiinnostukseni mukaan... Koskaan en koulussa tehnyt kotitehtäviä ja kokeisiin luin edellisenä iltana... joten se siitä elämänhallinnasta ja suunnittelusta jo nuorella iällä.
______________
Loppujen lopuksi... kuinka paljon tästä vuodatuksesta on (kevät-)hulluuden aikaansaamaa, mikä osuus on sisäisen itsekkään pikkupojan kapinointia aikuistumista vastaan ja mitä sekoilua lie loput...
Arvostaisin kokeneempien ihmisten näkemystä tähän arvuutteluuni... Olenko väärin perustein tässä? Oikein perustein mutta pohdiskelen vääriä asioita?
____________
Tosiaan. Parisuhteeseen sisältyy myös fyysistä mielihyvää ja seksi on elämäni parasta. Jotain etua siitä että tuntee toisen hyvin... ja ainakin kehon läpikotaisin.
Ja vielä lisäys: olen monesti maininnut, että mietin parisuhteen jatkamisen järkevyyttä ja haaveilen muuttavani jonnekin pois... Mutta en haaveile siitä että alkaisin seurustella jonkun "paremman" tai "kauniimman" tms kanssa.
Ei.
Lähinnä tuossa pois muuttamisessa houkuttelee ajatus olla yksin ilman vastuuta muista kuin itsestään... heittää pyyhe kehään ja olla vain... Tosin pitkällä tähtäimellä ei kovinkaan fiksua :D Jaksan yleensä "olla" max kuukauden ennen kuin pitää tehdä jotain hyödyllistä... tai sitten alitajuisesti ihannoin edelleen ajatusta kuolemasta.
Sinällään kovin epäloogista. Elämäni on muutoin ns raiteillaan: työpaikka, asunto, auto, rahaa matkustaa ja harrastaa, kivat työkaverit. Harrastan ohjatusti 5-kertaa viikossa ja pidän muista harrastajista ja olen pidetty... sukulaiset (vanhempani ja heidän sisarukset) ovat riittävän kaukana ja eivät sotke asioitani :D Appivanhempani ovat aivan loistavia tyyppejä, sisarusten lapset pitävät minusta... pärjään yleensäkin tekemissäni asioissa hyvin ja harvemmin olen "menettänyt täysin kasvoni"... Ystävinä minulla on sekä miehiä että naisia ilman mitään "säätöjä".
Terveydestäni sen verran, että todistettavasti en ole allerginen millekään, en kärsi korkeasta verenpaineesta, kolesterolista tms. en sairasta mitään tarttuvia tauteja tai mitään sairauksia ylipäänsä... käyn 60 päivän välein luovuttamassa verta, joten tuotakaan kautta en ole saanut viestiä mistään "viasta". Ainut vika onkin tuo masennus, jonka toivon "oienneen" siitä syöksystä missä olin kauan sitten :)
Ajoittain, kuten nyt, herään ajattelemaan, että tässäkö tämä elämä nyt on ja tahdonko todella tätä? Miksi olen tässä ja nyt? Rakastanko toista vai olenko hänen kanssaan vain sen takia että olemme olleet yhdessä jo niin ja niin kauan... ja koska tiedän että hän rakastaa minua... ja en tahdo sanoa hänelle että olen onneton tässä ja nyt?
Yhteinen taipaleemme alkoi ensin ystävyytenä, joka sittemmin muuttui kiinnostukseksi ensin toisen osalta ja sitten molempien... ja kun lopulta "otimme riskin" ja aloimme seurustella sekä muutimme yhteen... niin sitten ensimmäinen vuosi meni "piloille" minun henkisten ongelmien vuoksi...: olin kärsinyt jonkinasteisesta masennuksesta teini-iästä lähtien ja...
...niin. Ensimmäisen vuoden ajan elämä oli välistä hyvää, välistä helvetillistä ja lopulta opin seisomaan omilla jaloillani ja käsittelemään noita ongelmiani, jolloin parisuhteemme vakiintui ja vahvistui kaikista ikävistä asioista huolimatta.
Menimme kihloihin noin 1½ vuoden seurustelun jälkeen -ja olemme kihloissa edelleen-.
Sittemmin elämä "vakiintui". Minä valmistuin ja kumppanini jatkoi opinnoissaan. Olin tyypillisesti pätkätöissä siellä täällä kunnes sain "toistaiseksi" voimassa olevan työsuhteen toiselta paikkakunnalta.
Nyt useamman vuoden ajan olemme olleet viikot erillään ja nähneet viikonloppuisin sekä asuneet yhdessä kesät ja muut yliopistojen loma-ajat. Elämä on siltä osin sujunut normaalisti... Ja vaikka olemme olleet erillään näinkin paljon, tiedän meidän molempien pysyneen uskollisina. (Samankaltaiset arvot ja näkemykset... lisäksi molemmat saanet sekoilla riittävästi aiemmin)
Ja kuitenkin täällä minä olen. Mietin parisuhteen merkitystä ja jatkoa...
Ajoittain olen miettinyt mitä pelkään? Olen huomannut pakenevani -todellisuutta?- harrastusten , tietokonepelien, kirjojen tms harrastusten pariin joissa minun ei tarvitse miettiä missä olen ja mitä teen, tahdon, haluan... Kunhan vain menen aamulla töihin, illalla teen pihatyöt ja jonka jälkeen luen, katson elokuvia tai paremminkin sarjoja putkeen ja menen nukkumaan vain tehdäkseni saman uudelleen... ja uudelleen.
Ja toisinaan sitten pyrin järjestämään asiat kuntoon ja saamaan konkreettisesti otteen tästä hetkestä (kuten nyt) ja... huomaan sitten jossain vaiheessa taas toistavani tuota kehää...
Sinällään hupaisaa, että yksin ollessani viikoilla teen tuota rutiinia sen takia että "aika kuluu" tai että minulla on viihdykettä?? (tätä epäilen itsekin :D )... Ja kun kultani on kotona harrastan asioita sen takia että saisin olla yksin :p
"Hupaisaa" on myös se, että kun olemme kahdestaan/yhdessä pystymme keskustelemaan kaikista -vaikeistakin- asioista. Aikamme menee miellyttävästi pelatessa pelejä, viettäessä aikaa ystävien kanssa, lenkkeillessä, laittaessamme yhdessä ruokaa, keskustellessa, harrastaessa... siis niissä normaaleissa arjen askareissa.
ja ajoittain sitten riitelemme. Riitelemme aivan turhista tai typeristä asioista vain huomataksemme että saamme asiat sovittua... ja että tunnemme olomme jälleen entistä läheisemmäksi. Yksi pieni kivi lisää siihen yhteiseen tiehen..
Ja kuitenkin, täällä minä kirjoitan... Psykologini on sanonut minun ongelmani olevan siinä, että ajattelen asioita liikaa... Ei tosin siltä vaikuta tätä lukiessani.
Sen verran kerron itsestäni lisää, että olen ujo ja monesta asiasta epävarma... olen myös se porukan seuramies joka keskustelee ja viihdyttää osaltaan muita jos muut "ujostelevat" tai ovat vieraita keskenään, tutustun nopeasti ihmisiin ja ystävystyn hitaasti jos lainkaan... pärjään kaikkien kanssa ja joudun aina ongelmiin (yökerhot tms)... olen viimeinen sanomassa: minä teen sen ja ensimmäinen joka päättää (saa valmiiksi/järjestää tms) asian tai asiat... olen myöskin se tietokonenörtti joka huoltaa kaveripiirin tietokoneet ja opastaa teknisissä ongelmissa... ja toisaalta väännän salilla rautaa, tai noh, ehkä nykyisin mieluummin juoksen :D
Oman kultani kanssa olen sellainen mikä oikeasti olen, ja olen kuullut useamman kerran että hän luuli minun olevan "toisenlainen": sporttinen/aikaansaava/itsevarma. Tjah... niin kai monet muutkin ovat luulleet... ja tämä voi toimia aasinsiltana naishistoriaani.
Olen siis normaalinnäköinen&kokoinen mies, en mikään komistus siis, aiemmin enemmän lihaksikas kuin pyöreä... nykyisin enemmänkin kuvaus normaalivartaloinen sopii paremmin :D
Aloitin "vakavan" seurustelun 17 vuotiaana, ja sittemmin olen seurustellut ehkä 6-7 tytön/naisen kanssa ja muutoin kikkaillut 20-30 naisen kanssa... sekä suomessa että ulkomailla.
Olen kuullut sanonnan, että syksy ja kevät ovat hulluille vaikeaa aikaa ja ilmeisesti kuuluin tuohon kastiin...ainakin kevään osalta. (Joskus luin jonkin artikkelin ihmisten kevät- ja syysmasennukseen liittyen... sen mukaan keväällä masentuvat ihmiset päätyvät useimmin itsemurhaan kuin syksyllä masentuvat.)
Parisuhteeni ajoivat karille aina keväällä, joko sanoin itse parisuhteen irti tai toinen ei kestänyt minua ja jätti minut... Kuitenkin ensimmäinen parisuhteeni kesti hieman yli vuoden ja se pisin suhde kesti kolme vuotta... yleensä tuollainen 9kk oli normaali kesto parisuhteelle. Heh.. kesästä kevääseen.
Palavasti rakastunut olen ollut ehkä kerran, jolloin olen kokenut suorastaan fyysistä tuskaa ollessani erossa hänestä... tämä tapahtui sellaisessa elämänvaiheessa jolloin olin kovin lähellä päätyä itsemurhaan... Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, että koko seurustelusuhde oli vain keino pitkittää omaa olemista ja elämää...
Yleisesti ottaen olen kuitenkin pysynyt ystävänä exilleni tätä elämäni rakkautta (tai oljenkortta) lukuun ottamatta... ehkä kertoo sitoutumiseni tasosta muissa suhteissa, mene ja tiedä? Vain yhtä kumppaniani olen pettänyt parisuhteessa,parisuhde oli mallia päällä-pois (on-off). Muutoin olen aina ollut "kiltti ja huomaavainen" ja pyrkinyt ottamaan toisen huomioon parhaani mukaan...
Sinällään kiinnostavaa on, että kihlattuni on tuntenut suurimman osan virallisista seurustelukumppaneistani jotain kautta. He ovat joko olleet suunnilleen samaa ikäryhmää, tai sitten hän oppinut tuntemaan heidät vasta minun kautta (olemme siis tunteneet toisemme varmaan 12vuotta ja liikkuneet samoissa piireissä) tai jonkin muun ihmeellisen mutkan kautta(olen asunut eri puolilla suomea vuosien mittaan).
Joten tapani ja tyylini oli jo ennestään hänelle tuttu. Hän (kihlattuni) on joskus kysynytkin minulta miksi minä seurustelen hänen kanssaan kun olen aina ollut niin valikoiva ja muut naiset ovat olleet "niin nättejä ja hoikkia" ja hän on vaan tällainen (nätti ja hoikka)...
Tjah. Ja tosiaan, hän tiesi jo suhteemme alussa näistä "mielialahäiriöistäni" jollaiseksi luultavasti tämänkin kirjoituksen voi luokitella ja mielenliikkeistäni muutenkin koskien näitä aiempia seurustelusuhteitani.
Jossakin vaiheessa juttelimme parisuhteittemme kiemuroista ( ja kerroin monesti myös noista eron syistä, että jos olisin ollut fiksu mies niin olisin pyytänyt anteeksi mutta ei.... :D) , miksi jokin meni pieleen tai hän saattoi kysyä minulta mielipidettä johonkin hänen silloisen miesystävänsä aivoitukseen... Ja kyllä, tunsin useimmat hänet miesystävistään.
Aikanaan tutustuessamme en hetkeäkään ajatellut häntä potentiaalisena kumppanina: hän oli tuolloin ystäväni seurassa ja sivuutin hänet vain kaverini "yhtenä ohimenevänä valloituksena". Hän ja ystäväni pysyivät yhdessä varmaan viisi vuotta ennen heidän suhteen päättymistä (ja johon minulla ei ollut mitään osaa); hän seurusteli tuon jälkeen parin kolmen kaverin kanssa ennen kuin päädyimme aloittamaan yhteistä taivalta...
Sen verran hän on sanonut, että olin hänen ensimmäinen ystävänsä (ja mahdollisesti ainut) hänen silloisen miehen kaveripiirissä, muut eivät suuremmin noteeranneet häntä tai puhuneet mitään...
Takaisin nykypäivään... ja jossa olen usein miettinyt millaista olisi elää yksin, kuinka voin irtisanoutua parisuhteesta ja millaista olisi muuttaa jonnekin pois omaan rauhaan ja hankkia työpaikka jostakin aivan muualta...ja toisaalta taas olen miettinyt sitä, että jos hankkisimme lapsen, vakiinnuttaisimme parisuhteemme...
Ja taas takauma: Seurustelumme kihlattuni kanssa alkoi mielestäni ikään kuin vahingossa. Olin ollut yksin noin puoli vuotta tuon oljenkorsi -tapahtuman jälkeen ja olin erakoitumassa kovaa vauhtia,muistaakseni painoin hieman alle 70 kiloa...eh, 64 kiloa itse asiassa (vaaka heitti 5kg yläkanttiin ja muistan painaneeni sillä vaa'alla 69kg). Sinällään "hyvä" saavutus miehelle joka painoi normaalisti 80/82 kiloa (kuntosalin vaaka).
Jotenkin siinä vain kävi niin, että onnistuin jättäytymään kaikista muista sosiaalisista tapahtumista pois mutten niistä joissa hän oli mukana tai paikalla... ja jossain välissä vain kävi niin että päädyimme yhteen... jokseenkin luonnollisesti ja kauniisti. Ihastuin ensin hänen ajatuksiinsa, älykkyyteen ja kykyyn yhdistää asioita.. ja vasta myöhemmin aloin haluta häntä naisena.
Sittemmin elämässä tapahtuikin nuo aiemmin kerrotut muutokset (painan muuten tällä hetkellä 85kiloa).
Viimeisen vuoden puolentoista aikana olen ajoittain miettinyt miksi olen tässä parisuhteessa: haluanko oikeasti tätä, että parisuhde toimii ja rakastan kumppaniani vai sen takia, että koen olevani kiitollisuudenvelassa hänelle sen takia että olen tässä ja voin hyvin? Ja tuosta pääseekin siihen aiemmin mainittuun pakoon todellisuudesta :/
Todellakin. Mielestäni rakastan (?)kihlattuani ja arvostan hänen älyllisiä lahjojaan, hänen saavutuksiaan, hänen olemustaan ja kosketustaan, mutta kuitenkin epäröin. -ja mietin suhteemme tulevaisuutta näinkin asiallisessa ympäristössä-
Ja taas sain aasinsillan meidän kahden suurimpaan eroavaisuuteen (muuhun kuin siihen tyttöjen ja poikien eroon :D): hän on ns ylisuoriutuja ja minä puolestani olen alisuoriutuja. Kun kihlattuni aikanaan päätti lukio-opintonsa niin hänen keskiarvonsa oli 9,7 ja hän kirjoitti viisi laudaturia. Minä puolestani päätin lukion keskiarvolla 7,8 ja nautin sekalaisista aakkosista oman kiinnostukseni mukaan... Koskaan en koulussa tehnyt kotitehtäviä ja kokeisiin luin edellisenä iltana... joten se siitä elämänhallinnasta ja suunnittelusta jo nuorella iällä.
______________
Loppujen lopuksi... kuinka paljon tästä vuodatuksesta on (kevät-)hulluuden aikaansaamaa, mikä osuus on sisäisen itsekkään pikkupojan kapinointia aikuistumista vastaan ja mitä sekoilua lie loput...
Arvostaisin kokeneempien ihmisten näkemystä tähän arvuutteluuni... Olenko väärin perustein tässä? Oikein perustein mutta pohdiskelen vääriä asioita?
____________
Tosiaan. Parisuhteeseen sisältyy myös fyysistä mielihyvää ja seksi on elämäni parasta. Jotain etua siitä että tuntee toisen hyvin... ja ainakin kehon läpikotaisin.
Ja vielä lisäys: olen monesti maininnut, että mietin parisuhteen jatkamisen järkevyyttä ja haaveilen muuttavani jonnekin pois... Mutta en haaveile siitä että alkaisin seurustella jonkun "paremman" tai "kauniimman" tms kanssa.
Ei.
Lähinnä tuossa pois muuttamisessa houkuttelee ajatus olla yksin ilman vastuuta muista kuin itsestään... heittää pyyhe kehään ja olla vain... Tosin pitkällä tähtäimellä ei kovinkaan fiksua :D Jaksan yleensä "olla" max kuukauden ennen kuin pitää tehdä jotain hyödyllistä... tai sitten alitajuisesti ihannoin edelleen ajatusta kuolemasta.
Sinällään kovin epäloogista. Elämäni on muutoin ns raiteillaan: työpaikka, asunto, auto, rahaa matkustaa ja harrastaa, kivat työkaverit. Harrastan ohjatusti 5-kertaa viikossa ja pidän muista harrastajista ja olen pidetty... sukulaiset (vanhempani ja heidän sisarukset) ovat riittävän kaukana ja eivät sotke asioitani :D Appivanhempani ovat aivan loistavia tyyppejä, sisarusten lapset pitävät minusta... pärjään yleensäkin tekemissäni asioissa hyvin ja harvemmin olen "menettänyt täysin kasvoni"... Ystävinä minulla on sekä miehiä että naisia ilman mitään "säätöjä".
Terveydestäni sen verran, että todistettavasti en ole allerginen millekään, en kärsi korkeasta verenpaineesta, kolesterolista tms. en sairasta mitään tarttuvia tauteja tai mitään sairauksia ylipäänsä... käyn 60 päivän välein luovuttamassa verta, joten tuotakaan kautta en ole saanut viestiä mistään "viasta". Ainut vika onkin tuo masennus, jonka toivon "oienneen" siitä syöksystä missä olin kauan sitten :)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mielestäni on hienoa, että arvostat puolisoasi.
Mutta se, että rakastatko häntä, sitä ei voi tietää/ saada selville kukaan muu kun sinä itse.
Mieti millaista elämäsi yksin mahdollisesti olisi.
Keskustele asiasta jonkun kanssa, jos se auttaisi saamaan selvyyden ajatuksiisi ja tunteisiisi.
Monia hyviä, tärkeitä ja toimivia asioita sinulla on parisuhteessasi. Voit olla niistä todella tyytyväinen ja onnellinen! Miksi siis luopua sellaisesta? Pitkässä parisuhteessa voi tulla monenlaista vastaan, mutta teillä on kokemusta siitäkin, että saatte asiat selvitettyä toistenne kanssa.
Ihmisellä itsellään on joskus kasvukipuja ja tyytymättömyyttä itseensä, mutta siitäkään ei olisi hyvä tehdä liian isoa ongelmaa itselleen, miettiä sitä liikaa, vaan olla itselleen armollisempi ja luottaa enemmän siihen, että asiat etenee ja tulee kuntoon itsensä kanssa omalla painollaan ja ajan kanssa. Itseluottamusta lisää siis. Rentoudu nauttimaan elämästäsi tässä ja nyt sellaisena hyvänä kuin se sinulla/teillä on. Luota, että elämä kantaa. Jos vastaan tulee ongelmia, hyvän kumppanin kanssa on helpompi niistä selvitä yhdessä. Kivaa elämää!
Niin sitä se elämä on, meidät on taitu ohjelmoida niin että alituisesti mietimme saavutuksiamme ja sitä olenko nyt onnellinen.Ajatuksia voi pyörittää päässään loputtomiin, mutta useinkaan ne eivät vatvomalla parane, vai paranevatko?
Mitä sitä pitäisi elämältä saada? Se kaikuu kaikkien korvissa. Olenko nyt onnellinen, entä nyt? Vasta sitten kun menetät jotain, sairastut parantumattomasti syöpään. Sillon pysähdyt, epäilet sitä, että epäilit valintojasi; tein väärän ratkaisun.
Jatkuva vaatiminen eikä mikään riitä, sitä se elämä on. Ehkä se on evolutiota, ehkä se on ahneuttamme? Vaikka osaakin ajatella kai kannattaa useimmin olla ajattelematta, elää siitä rutiinissa ja kiittää elämäänsä. Ehkä ihminen ei olekkaan niin viisas kuin luulee olevansa.
cogito ergo sum
Kirjoituksesi oli todella, todella koskettava. Tuli melkein tippa linssiin, näin herkkä nainen kuin olen. =) Itselläni on kanssa masennusta ja lohdutuksen sanana voin kertoa,että moni meistä on jollain asteikolla masentunut,ihmiset eivät vain halua puhua masennuksestaan kovin helposti.
Musta on hyvä,että olet käynyt psykologilla juttelemassa. Kyllä sun kannattaa käydä siellä edelleen juttelemassa.Jos susta tuntuu, ettei psykologisi ymmärrä sinua,voisitko tiedustella aikaa jollekin toiselle psykologille? Älä missään nimessä vaivu epätoivoon. Vaikutat todella hienolta mieheltä,jolla on paljon annettavaa vain olemalla läsnä.
olisi aika varata käynti kallonkutistajalla.
mun ei tarvi,koska käyn jo psykoterapiassa. mutta kiitos ehdotuksesta!
tyypillinen hyvinvointi ihminen,elämä pelkkää ylä
mäkeä.ei koskaan vastoikäymisiä.psykologini.?
olitko edes armeijassa.oletko koskaan kohdannut
elämässäsi oikeita vastoinkäymisiä.voi perkele,
että ihminen on täynnä keksittyjä ongelmia.
kammottavaa luettavaa.tämä on juuri sitä mistä
psygologit puhuvat tänä päiväna,ihmisistä joilla
kaikki on niin hyvin,että elämä ei maistu,että se on merkityksetöntä.
mikä on oikeata vastoinkäymistä? Olen oikeasti kiinnostunut kuulemaan näkemyksesi.Mikä sinä olet arvostelemaan tai kertomaan mikä on oikeata vastoinkäymistä? Näitä juttuja ei ole pakko lukea,jos on oikeasti parempaa tai oikeampaa tekemistä. Jos ihminen on masentunut, hän ei sille voi mitään ja sitä paitsi se on ihan oikeata vastoinkäymistä. How blind can you be, don`t you see?
Psykologisi: "ajattelet liikaa" Koetko itsesi erilaiseksi kun yleensähän "miehet eivät juuri ajattele.." Yrität kaiketi selkeyttää jotakin. Onko tuo hienoinen masennustaipumus suvussa vai jotain nykyajan juurettomuuden tuntua (vertauskohtana vaikka sota-ajan siirtoväki, jolla oli juuret). Jos on suvussa, niin pahin aika on ohi, ikä muuttaa ja rupeet arvostamaan terveyttä ym.perusasioita. Jos juurettomuutta, silloinhan ajattelusi selkiinnyttää ja voit 'täsmätoiminnalla' kohentaa oloasi. Tilannehan on hyvä, jos naisesi opiskelun kautta on mahdollista olla 'omavarainen', koska tunnut vieroksuvan vastuuta. Se piirre on persoonassa.
Määrittelet kumppaniasi 'ylisuorittavaksi'. Keskustele älykkään kihlattusi kanssa siitä, tunnistaako hän sen itse. Ei siinä muuta, mutta joskus ylisuoritusvaatimus tulee ulkoa (esim.vanhemmat) eikä niinkään sisäsyntyisesti, niin jossain vaiheessa pää tulee vetävän käteen. Siinä Sulla ei ole huolta.
Arveletko, että suhteen arjessa Sinun osallesi tulisi järjestää ohjelmaa ja ylläreitä, jotta kihlattusi viihtyisi. Ota puheeksi etukäteen josko kihlattusi olisi tässäkin suhteessa omavarainen. Jos kaksi huteraa tukee toisiaan, tulee tuplamuksahdus. Onko työnteko duunia(it?).Vähän kuin vuokranmaksu; kun kk on menny, on rahastakin vain muisto.Omaa maksaessa pääoma ei katoa, muuttaa vain muotoaan. Kun työntekoon sais samanlaisen 'tatsin'.
Kerrot, että pärjäät aina ulkopuolisen roolissa hyvin, lapset, osin sukulaiset, kaverit tietokoneineen..kunhan vanhemmat eivät pääse sotkemaan..ja yökerhossa joudut ongelmiin, mitä se on? Kuitenkin auttavainen, ja varmaan saat noista jotakin vastinetta olollesi.Myös verenluovutuksen (sinänsä mitä positiivisin) säntillisyys kertoo jotakin. Olisko mieliduuni sellainen, missä vois olla jonkinlainen kakkosmies, sais tehdä haastavaakin, mutta joku toinen vastais. Nykyaikana tämmöset vähenee, mutta kyllä löytyy vielä, voisit olla luotettava työpari. Et ole peliriippuvainen (hyvä!), jos on rahaa rupea harrastamaan sijoittamista, se vois käydä luonteellesi. Siinä (huom!) pitemmällä ajalla aina voittaa, nostaa itseluottamusta. Siinä riittää perehtymistä, ei tartte pelata typeriä tietokonepelejä (vain kun erityisesti haluaa). Sopivan kumppanin kanssa parisuhdetta ei kannata etukäteen pelätä.
... elämä tuntuu kaikesta huolimatta tyhjältä.
Edellisestä kirjoituskerrasta onkin jo aikaa ... en tiedä mitä haluan elämältä... nyt olen hissukseen juonut pullollisen four roses bourbonia (kyllä, keskiviikkona... tosin tämä ei ole tapa) ja mietin taas vaihteeksi mitä elämältä toivon... Heh... lapsia...
Tosiaan...eräs kysyi, olenko käynyt armeijan... kyllä olen... Olin "yllättäen" sotilaspoliisi :D Ties vaikka olin portilla laskemassa sinut varuskunta-alueelle... tai komentamassa siitä hatusta... senhän pitäisi olla päässä eikä taskussa :/
Jeps... ajatus harhailee...
Muutosta viime kertaan: avopuolisoni sai määräaikaisen työsuhteen toiselta paikkakunnalta... ja nyt tietenkin näen tulevaisuudessa sen pakollisen ihastumisen työkaveriin...
... ja jälleen ajattelen mitä tehdä... elämä on sinällään ihmeellistä: kun olevinaan tiedät mitä elämä tuo tullessaan niin jotain yllättävää tulee eteen ja kaikki ennalta suunniteltu menee metsään :(
Edelliseen. Maskien pitäminen on jännä asia: kaikki tuttavani ajattelevat minun oleva se hyvin pärjäävä, seurallinen kaveri... mutta kuten tästä taas voi päätellä, ihmettelen elämää... perin juurin perusteellisesti :p
Elämä on sinällään paskaa täynnä: joskus menneisyydessä se sosiaalinen kaikkien kaveri meni ja tappoi itsensä. Kukaan ei olisi voinut uskoa sitä Markosta, mutta niin vain kävi... ja luultavasti hänen kaverinsa& lääkärinsä totesivat jälkikäteen: "ei olisi uskonut Markosta..."
Ei sillä että olisin (enää) erikoisen itsetuhoinen... ja tästä päästään jonkun lausahdukseen: "juureton". Sellainen olen. Vanhempiini minulla on muodolliset suhteet: juttelen ja käyn kylässä, mutta oltuani nuoruudessani/lapsuudessani riittävän usein ns erotuomarina heidän riidoissaan en enää vain jaksa sotkeutua heidän elämäänsä...
Heh... itse asiassa... siskoni on tätä nykyä täysin alkoholisoitunut ja välit häneen ovat katkenneet jossakin välissä... en enää jaksanut hänen "yhteydenpitoaan". Ottaa yhteyttä kun tarvitsee rahaa... LOL!
Ja psykologistani.. hän jäi entiseen elämääni kun vaihdoin paikkakuntaa ja "pienellä paikkakunnalla" en ole päässyt siihen pisteeseen että olisin varannut uutta aikaa...