Tunteet kiertää kehää ja vaikka erosta (muutosta omaan asuntoon) on jo useampi kuukausi, niin silti kyseinen viikko tuntuu kaikista pahimmalta, mitä tähän mennessä on joutunut kokemaan. Mietin jo ihan tosissaan, että haenko jonkin lääkityksen tai jotain, kun tuntuu, että muuten saattaa revetä liitoksista ja tehdä jotain mitä ei kannattaisi (käynyt jo ajatuksissa). Itse haluan vältellä lääkitystä viimeiseen asti ja pidän sitä viimeisenä vaihtoehtona, jos muuten en selviä. Tuntuu oikeasti siltä, että suruun voi kuolla.. siis vaan lakata olemasta. Exäni sanoi minulle, että minä itse oikein haudon itsesäälissä ja ruokin tätä oloa. Mitäs mieltä olette te muut, jotka tunnette samalla tavalla.. onkos se niin helppoa nousta jaloilleen ja yrittää olla ok? Uskon vakaasti, että exäni ei voi ymmärtää lähelleekkään olotilaani ja kuinka epätoivoinen olo on, koska hän ei ole ikinä kokenut hylkäämistä useamman vuoden yhteiselon jälkeen ja vielä niin, että itse rakastaa ihmistä joka hänet jätti!
Tuntuu, että suruun voi vain hukkua ja hävitä olemasta
Nappeli
121714
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
..erosta tasan vuosi huomenna ja vieläkin ajoittain tulee toooosi huonoja päiviä. Tuntuu, että eikö tässä pitäisi olla jo jaloillaan ja pääasiassa meneekin ihan kivasti etten kelaile eron syitä ja exän kylmää käytöstä sekä miljoonia pettämisiä, jotka eron yhteydessä paljastuivat. Kurjia, itsesääli ja -syytös hetkiä kuitenkin vieläkin tulee ja se on kuulemma ihan normaalia.
Mutta kuten tuolla yhdessä ketjussa joku aiemmin kirjoitti, olet itse itsesi pahin vihollinen. Kun oppii ne ajatukset kokoamaan, opit ne keinot millä pääset nousemaan siitä lohduttomasta olosta, niin olet jo pitkällä! Aikaa täytyy itselleen antaa, ja ammattiavustakin on monesti apua. Varsinkin, jos ero tulee totaalisena yllätyksenä (niin kuin minullekin) jätetylle, on toipumisprosessi yleensä pitkä (vuosiakin) ja takapakkihetkiä/päiviä/viikkoja voi tulla.
Kun tunnet ajatustesi lähtevän kiertämään kehää, yritä katkaista se ketju! Niin minä teen. Lähden lenkille tai soitan ystävälle, kunhan vain saan sen poikki. Tiedän mihin se johtaa, entistä syvemmälle, josta en sitten millään meinaa päästä ylös. Mieti myös sitä keskusteluapua ihan ammattiauttajan puolelta, siitä on yleensä suuri hyöty.
Kaikkea hyvää Sinulle, usko itseesi, olet entistä vahvempi tämän koettelemuksen jälkeen!=)
Moi
Minulla oli tosi kivulias ja pitkällinen eroprosessi, enkä oikein usko pääseväni tämän asian kanssa sovintoon koskaan.
Tänään silmiini osui jostain lause, että varsinkin nuorilla naisilla olisi taipumuis "leimautua" kumppaniinsa. Olenkin nyt miettinyt, että tapahtuiko minulle juuri noin. Enhän minä muita samalla tavalla sure ja kaipaa. Nytkin tulin juuri jätetyksi toisen miesystävän toimesta, mutta minun omituinen reaktioni on surra särkynyttä avioliittoani, ei tuota katkennutta seurustelusuhdetta.
Suosittelen, että rohmahduksen ja arvottomuuden tunteen hetkinä teet jotain ruumiillista, sillä se vaikuttaa myös tunteisiisi. Ota vaikka suihku, jos et muuta jaksa.
Toisekseen kipu kannattaa kohdata eräänlaisena ystävänä ilman pelkoa. Ota se vastaan ja tunne se, ajan myötä se väistämättä hellittää. Toki on myös paljon muita selviytymisstrategioita, kuten lukeminen, keskustelu jne.
Tunnen sympatiaa meitä kaikkia jätettyjä kohtaan. Meitä on varmasti paljon, vaikkei sitä tuolla kaupungilla liikkuessa päällepäin näekään.
Tarinasi kuullosti erittäin tutulta. Minulla virallisesta erosta ja muutosta 11 kuukautta. Mies jätti, toinen nainen oli jo hänellä kuvioissa. Ensimmäiset neljä kuukautta olivat ihan kauheita. Tuskaa, surua, vihaa ja ahdistusta. Joka aamu heräsin ihan fyysiseen ahdistukseen. Minäkään en halunnut lääkkeitä, vaan ajattelin niitä viimeisenä takaporttina, jos en enää jaksa. Minulle hyvä apu oli liikunta. En ollut aikaisemmin harrastanut rankempaa fyysistä liikuntaa, mutta viime kesänä aloin juosta. Juoksin 5 - 7 kilometrin lenkkejä ja se helpotti henkisesti. Lenkkipolun varteen jäi monta surua! Eräänä heinäkuun lopun aamuna heräsin, eikä tuska kouristanutkaan enää ensimmäisenä. Ihmettelin mitä tämä oikein on, mutta seuraavakin aamu oli OK, ja sitä seuraava jne. Siitä päättelin, että toipuminen on alkanut. Hyvät ystävät ovat myös kullanarvoisia. Tällaisessa tilanteessa ystävyys punnitaan ja onnekseni minulta löytyi kaksi hyvää ystävää, jotka ovat jaksaneet kuunnella minua. Yleensähän apua tarvitaan juuri hädän hetkellä.
Toki huonoja jaksoja on sen jälkeen tullut. Joulu ja uudenvuodenaika olivat huonoa aikaa. Edellä mainitsemani tunteet tulivat esille, mutta onneksi lievempinä. Muutaman viikon jälkeen nekin helpottivat.
Minunkin exäni julisti viime kesänä, että hän on "toipunut" erosta hyvin. Hänelläkään ei ole ollut mitään suurempia suruja elämässään, eikä ole joutunut kokemaan hylkäämistä tms. En siis usko, että hän ymmärtää minun tunteitani. Hänellähän on uusi onni, eikä hänen ole tarvinnut kokea sitä musertavaa yksinäisyyttä, hylätyksi tulemisen tunnetta, mikä jätetylle väkisinkin tulee.
Anna itsellesi aikaa. Aika on paras lääke, vaikka minäkään en itse sitä viime keväänä uskonut. Elämään tulee pikku hiljaa uusia asioita eivätkä ne tarvitse olla mitään suuria mullistuksia vaan pieniä arkisia muutoksia entiseen. Sitä on kuitenkin niin kiinni entisessä ja kun sitä ei enää ole, on luopumisen suru suuri.
Sairastin itse vakavasti muutama vuosi sitten ja nyt tuli sitten äidin kuolema ja avioero lisäksi samaan aikaan. Joskus tuntui, etten jaksa kaikkea tätä, mutta kuitenkin olen päivä kerrallaan jaksanut. Tunteitten skaalaa on tullut käytyä läpi. Välillä on tuntunut, ettei tätä ainaista surua jaksa; ajatteleepa mitä vaan, niin aina on vain surullisia ajateltavia. Kuitenkin löytyy niitä ilonaiheitakin ja niihin kannattaa takertua kaksin käsin kiinni. Ne kantavat pitkälle. Pikku hiljaa ja päivä kerrallaan... Voimia sinulle!
enpäs voisi olla enempää samaa mieltä, kun mitä kirjoitit. Tuska on kova, exvaimon toimittamasta aviaoerohakemuksesta 3 viikkoa. Oon liikkunu koko ikäni ja mut hankalimmassa vaiheessa eroprosessia tai sen valmistelua se on jäänyt vähemmälle. Juoksu- / fillari- tai hiihtolenkkin on aina ollut ulospääsytie mistä tahansa. Tää koettelemus vaan on nyt niin iso, että ajatuksia ei tunnu saavaan erosta mitenkään irti. Liikkumista kuitenkin aion jatkaa. Itseensä on satsattava. Siitä kuitenkin nyt on oikeasti kysymys. Tunteet ja tuntemukset heittelee tunti tunnilta. Kyyneleetkin pukkaa aika-ajoin, ei voi mitään. Puhuit ystävistä ja heidän merkityksestä. Kyllä, he ovat nyt kultaakin kallinpia. Toivottavasti meillä kaikilla tällaisessa tilanteessa olevillä on heitä ympärillä. Aika on varmaa paras lääke ja se että ei odota itseltään liikoja. Korvien väli vaan tarttee oman aikansa prosessoidakseen kaiken tän. Ei oo sillekään helppo rasti. Jaksamista...
Joo, se on totta että erotessa rypee itsesäälissä ja on ehkä itsensä pahin vihollinen, mutta oikeasti se auttaa. Omasta erostani tulee nyt juuri puolivuotta ja voin sanoa että sumussa se on mennyt. Päivittäiset itkusessioit alkavat jo harventua, mutta edelleen niitä tulee. Toisaalta vihaan itseäni, koska minuthan tässä petettiin ja mies ei olisi yhdenkään kyyneleen arvoinen, mutta kun kaikki seinät sortuvat sitä ei oikein kestä. Itselleni on ollut tärkeää, että olen saanut rypeä rauhassa itsesäälissäni ja ystävät ovat antaneet rauhassa surra, perhe oli kuitenkin minulle tärkeä. Pikkuhiljaa sitä alkaa näkemään itsessään jotain arvokasta, jonka toinen melkein tuhosi ja se on nyt se voima joka auttaa minua eteenpäin. On oikeasti ihana huomata, että elämää on vielä eron jälkeenkin ja ehkä vielä parempaa. Uutta suhdetta en osaa vielä ajatellakkaan, mutta uskon että sen aikakin vielä tulee, kiirettä ei ole ja lapsille ehkä hymyilevä äiti tässä vaiheessa riittää.
Ite en oo vielä kerenny muuttamaan uuteen omaan kotiin ja miettimään lautas- ym hankintoja. Varmaa on, että 21 vuoden jälkeen se ei tule olemaan helppoa. Ihan käsittämätättömän uskomaton tilanne. Sä oot jo päässy sen ekan vaiheen yli. Hienoa. Fiilikset heittää tosiaan volttia ihan tosissaan. Meillä exvaimon virelille laittamsta erohakemuksesta on nyt 3 viikkoa. Välillä pystyy oleman itsensä kanssa, mutta vallitsevana olotila on aikasen ahdistava. Meil on melko mielenkiintoinen asumisjärjestely meneillään lasten takia. 2 murkkua. Hyvä muutoshallintavaihe, mut ei helppo. Ahistaa kuitenkin, kun tietää, että varsinaisesta huoltajuus-ja ositusasiasta tulee tosi vaikee. No, itelle pitää antaa aikaa. Aivot toimii, kun niille vaan antaa aikaa. Se ei vaan oo kovin helppoa, ainakaan mulle. Suunnitelmat pitäs aina olla valmiina pidemmäksi aikaa, mutta tällaisella tilanteessa ei vaan voi tietää miten hommat kehittyy. Sairaan raskasta, mutta JAKSETAAN. Lääkkeistä vielä. Oon löytäny fiksun lekurin. Sen mukaan oikeet lääkkeet väliaikaiseen tarpeeseen on kehitetty just sitä varten, että saa pidettyä itsensä toimintakunnossa. Nukahtamistabu sillontällön on hyvä juttu. Sit jaksaa taas ajatella järkevästi. Järkeviä ajatuksia kaivataan tällaisessa tilanteessa. Jos ei saa nukutux, pidemmän päälle ei onnistu tuo ajatustoimintakaan ja sitten aletaan menemään pienenevää kehää kohti. Näis tilanteissa oma itse on tärkein. Mulla tosin nro 1 on lapset, mut heti niiden jälkeen oma itse. Tsemppiä. Me pärjätään ja selvitään, eikös.....
Kamppeet niskaan ja punttisalille! Kun maitohapot virtaavat, syö kroppa stressihormooni kortisolia pois ja lahjoittaa kasvuhormonia ja endorfiineja tilalle. Se on vain kemiaa. Tämmöinen ei ratkaise ongelmia mutta laittaa sinut ihan eri paikalle käsittelemään sitä. Itse en olisi selvinnyt ilman masokistista treenaamista.
Kortisolia erittyy kun alat stressaamaan ja murehtimaan etkä tee mitään fyysistä. Tämä aiheuttaa noidankehää, koska kortisoli aiheuttaa lisää masennusta ja lisää rasvan kertymistä kroppaan aiheuttaen välillisesti lisää masiksen aihetta.
Sekä kropalle että päälle. Ei se mitään ongelmia ratkaise, mutta vahvistaa kestämään.
Eroasioita pohtiville oma neuvoni on... yrittäkää mennä itsenne ulkopuolelle ja miettiä mitä kaipaatte. Eiköhän kuitenkin yhdessäolossa näy se erilleen vetäytyminen, eli jotain on jo pielessä. Onko kaipaus tiettyyn totuttuun ja turvalliseen olotilaan?
Itse ehkä olen ollut senverran rämäpää, että uusi tilanne elämässä on aina uusi askel uuteen suuntaan ja jokaisessa suunnassa on mahdollisuutensa, kunhan uskaltaa niihin tarttua. Pahinta olisi paikoileen jääminen, itseääli tai surkuttelu.....
Ainakin antaa muutakin ajattelemisen aihetta. Toisaalta jos esim. yksin pyöräillessä/hiihtäessä pohtii juttuja, niin saattaa myös löytää ratkaisuja joko irtautumiseen tai mahdolliseen suhteen parantamiseen. Mutta ei saa antaa ajatusten viedä liikaa. Itse olen saanut tehtyä selväksi, että teen vielä kaiken, mikä on voitavissa, enempään en pysty. Voin vain toivoa, että suhteemme syväluotaus perheterapeutin kanssa avaa myös vaimon silmät näkemään ja luottamaan, että meillä on vielä mahdollisuus, kun molemmat puhaltaa samaan hiileen. Ja etteivät ne aikanaan tehdyt lupaukset toisillemme myötä- ja vastamäessä ole mitään turhia. Huonotkin päivät pitää pystyä elämään, jotta osaa arvostaa niitä hyviä päiviä.
Kaikki on ihan itsestä kiinni. Aina. Ei siitä mihinkään pääse. Minkä takia edes odotat exäsi ymmärtävän olotilaasi? Ja olisiko sinulle helppoa ymmärtää exäsi olotila, jos tilanne olisi päinvastainen? Eli exäsi rypisi itsesäälissä, kun sinä olisit jättänyt hänet.
Elikkäs keskityt pelkästään siihen miten voit parantaa oloasi. Siihen auttaa varmasti asenne "minulla on uusi mahdollisuus" - hakeudut ihmisten pariin, pidät huolta kunnostasi ja teet asioita, joista tykkäät.
Luin juuri mietelmiä rakkaudesta. Yksi lause jäi pyörimään päähäni. Se meni jotenkin näin "Vain hölmö rakastaa saamatta vastarakkautta".
Kaikki on ihan itsestä kiinni. Aina. Ei siitä mihinkään pääse. Minkä takia edes odotat exäsi ymmärtävän olotilaasi? Ja olisiko sinulle helppoa ymmärtää exäsi olotila, jos tilanne olisi päinvastainen? Eli exäsi rypisi itsesäälissä, kun sinä olisit jättänyt hänet.
Elikkäs keskityt pelkästään siihen miten voit parantaa oloasi. Siihen auttaa varmasti asenne "minulla on uusi mahdollisuus" - hakeudut ihmisten pariin, pidät huolta kunnostasi ja teet asioita, joista tykkäät.
Luin juuri mietelmiä rakkaudesta. Yksi lause jäi pyörimään päähäni. Se meni jotenkin näin "Vain hölmö rakastaa saamatta vastarakkautta".
Itse olen käynyt läpi jo yhden eron ja silloin olo oli niin kamala, että päätin etten halua koskaan enään kokea samaa olotilaa uudelleen mutta valitettavasti taas olen avioeron harkinta-ajalla ja olotila on todella ahdistunut ja paska.
Emme ole vielä edes muuttaneet erilleen mutta silti ahdistus on jopa suurempi kuin ensimmäisen eron aikana missään vaiheessa, osansa on kai sillä että tietää jo mikä kurja olo on edessäpäin kun joutuu yksikseen muuttamaan, rakentamaan taas oman elämänsä palasista kokoon.
Vaimoni ei myöskään koskaan ollut se jätetty osapuoli, ja siitä olenkin hänelle maininnut, kun hän on alkanut "vähättelemään" pahaa oloani, ettei hän voi millään pystyä edes arvailemaan tunteitani ja paskaa fiilistä kun ei ole milloinkaan tätä kokenut.
Tilanteen pahuutta lisää se että vaimoni petti minua koko vuoden 2007 ajan, ja väittää nyt ettei jätä minua tämä miehen takia, vaan että meillä ei ole enää mitään syytä jatkaa yhdessä...ei ole mahdollisuutta korjata asioitamme enää mutta epäilen todella paljon että hän ottaa tähän mieheen yhteyttä heti kun olemme muuttaneet erillemme...