Olen pannut merkille erään ystävättäreni pikkutyttömäisen suhtautumistavan pari vuotta vanhempaan aviomieheensä. Ystävättäreni on ihana, mutta joki tuossa asetelmassa "häiritsee". Kateus puoleltani on liian yksinkertaistava selitys tunteilleni. Ehken osaa oikein arvostaa naista, joka jättäytyy miehen holhottavaksi.
Olemme kumpikin pienten lasten äitejä ja viihdymme hyvin yhdessä. Minä olen omassa suhteessani ehkä vastaavassa asemassa, kuin ystäväni mies omassaan: vastuunkantaja ja se "vanhempi" vanhempi. Olen kasvanut itsenäiseksi, enkä aina päässyt helpolla. Toisaalta olen aika ylpeäkin pärjäävyydestäni, joskin kääntöpuolena on se, ettei minun ole helppoa pyytää apua tai luottaa sen saamiseen. Toisinaan tuskastun oman mieheni "avuttomuuteen", vaikka joissakin asioissa hänen tarvitsevuutensa kieltämättä imarteleekin minua.
Ehkä juuri siksi tartun ystäväni näennäiseen kyvyttömyyteen, joka ilmenee lähinnä suhteessa mieheen. Ollessamme reissussa hän meinasi soittaa miehelleen Suomeen, jotta tämä olisi voinut puhelimitse neuvoa meidät hakemaamme paikkaan! Siinä vaiheessa meinasin heittää luurin menemään...
Olemme ottaneet asian puheeksi, vaikka tietenkin joka suhde on omanlaisensa. Raivostuttaa vaan jotenkin se, kuinka manipulatiivisia naiset voivat olla. Itse en haluaisi antaa lapsilleni noin huonoa esimerkkiä naisena olemisesta. Ei ole myöskään viisasta tehdä itsestään noin riippuvaista kenestäkään. Kumppanille voi sattua jotakin, jolloin on itse osattava hoitaa asioita ja ottaa täysi vastuu perheestä.
Ystäväni omaksuma asenne tuntuu jotenkin vanhanaikaiselta. Tosin 2000-luvulla kukin on ilmeisen vapaa valitsemaan oman toimintansa, sukupuoleen katsomatta. Mutta ihmetyttää silti...ja ärsyttää. Ottakaahan kantaa!
Olemme kumpikin pienten lasten äitejä ja viihdymme hyvin yhdessä. Minä olen omassa suhteessani ehkä vastaavassa asemassa, kuin ystäväni mies omassaan: vastuunkantaja ja se "vanhempi" vanhempi. Olen kasvanut itsenäiseksi, enkä aina päässyt helpolla. Toisaalta olen aika ylpeäkin pärjäävyydestäni, joskin kääntöpuolena on se, ettei minun ole helppoa pyytää apua tai luottaa sen saamiseen. Toisinaan tuskastun oman mieheni "avuttomuuteen", vaikka joissakin asioissa hänen tarvitsevuutensa kieltämättä imarteleekin minua.
Ehkä juuri siksi tartun ystäväni näennäiseen kyvyttömyyteen, joka ilmenee lähinnä suhteessa mieheen. Ollessamme reissussa hän meinasi soittaa miehelleen Suomeen, jotta tämä olisi voinut puhelimitse neuvoa meidät hakemaamme paikkaan! Siinä vaiheessa meinasin heittää luurin menemään...
Olemme ottaneet asian puheeksi, vaikka tietenkin joka suhde on omanlaisensa. Raivostuttaa vaan jotenkin se, kuinka manipulatiivisia naiset voivat olla. Itse en haluaisi antaa lapsilleni noin huonoa esimerkkiä naisena olemisesta. Ei ole myöskään viisasta tehdä itsestään noin riippuvaista kenestäkään. Kumppanille voi sattua jotakin, jolloin on itse osattava hoitaa asioita ja ottaa täysi vastuu perheestä.
Ystäväni omaksuma asenne tuntuu jotenkin vanhanaikaiselta. Tosin 2000-luvulla kukin on ilmeisen vapaa valitsemaan oman toimintansa, sukupuoleen katsomatta. Mutta ihmetyttää silti...ja ärsyttää. Ottakaahan kantaa!
Vastaukset 6
Vanhimmat
tiedä tuosta, itse hyväksyn ystäväni sellaisina kuin he ovat.Minusta on turha yrittää muokata ystäviä omaan muottiin sopiviksi.
Itsekkin toisinaan hakkaan päätä puuhun ystäväni takia. Hän kun tuntuu heti miesystävän saatuaan muuttuvan pieneksi kotiorjaksi joka melkeinpä pureskeleekin ruuan miehelle. Samaten lainaa rahaa koskaan niitä takaisin saamatta (eivät asu yhdessä eikä ole siis yhteistä taloutta). Jokaisen naulan lyömiseen ja joulutähden ripustamiseen tarvitaan mies. Toisinaan tekis mieli ravistella olkapäistä että herää nainen ja itsenäisty! Samalla mietin, näyttääkö hän tyttärelleen naisenmallia sillä ainakin oman käytöksensä hän on perinyt äidiltään.
Näitä päättyneitä suhteita seuraa aina itkua ja ihmettelyä mikä meni pieleen. Silloin viimeistään tekisi mieli jo huutaa. Tyydyn kuitenkin vain tukemaan häntä koska hän on minulle tärkeä ihminen.
mielestäni tosi ystävä tarvittaessa myös ravistelee toista vähintäänkin sanallisesti. Jos ihminen ei itse näe omia tyhmyyksiään, kuka muukaan niistä voi huomauttaa kuin läheinen ystävä? No sukulaiset tietysti, mutten tarkoita syyttelyä tai valitusta, ihan vaan asiallista kritiikkiä. Itsellänikin toivon olevan ystäviä, jotka sanovat tarvittaessa totuuden hymistelemättä.
välttämättä sen toisen suhteesta yhtään mitään.
Minä olen juuri se, joka soittaa toiselta puolelta Suomea (ulkomailta ei ole vielä tarvinnut) miehelle, että mihin päin pitää kääntyä tästä risteyksestä mihin nyt ajan. Miksi soitan? Koska mies kysyy, että onko siinä vasemmalla punainen talo, jonka pihassa on kolme traktoria ja vanha bemari. On, selvä, käänny oikealle. Toki minä vastauksen löytäisin itsekin, jos viitsisin karttakirjaan tarttua, mutta en viitsi, kun mieheni tietää ihan vaistonsa perusteella missä olen ja mihin olen menossa. Olen matkustanut ennen miestänikin paljon ja pärjännyt, nyt ei vain enää tarvitse miettiä.
Kyllä minä silti teen päätöksiä ihan itsenäisestikin. Mieheni taas saattaa kysyä minulta lasta pukiessa, että mitkä hanskat hän lapselle laittaa. Tai saattaa jopa kysyä, että minkä kravaatin laittaa tämän paidan kanssa. Kyllä hän niistä tehtävistä tarvittaessa itsekin selviää, mutta miksi hänen täytyisi vaivautua miettimään tuollaista itse, kun voi kysyä sitä minulta?
Itse sanoit olevasi omassa suhteessasi samassa asemassa kuin ystäväsi mies on omassaan. Miehilläkö siis on oikeus olla avuton? Eikö heillä ole ihan sama riski, ettei pärjää, jos vaimo vaikka kuolee? Eikö mies ja nainen saakaa olla tasa-arvoisia? Mies saa olla holhottava, mutta nainen ei?
Meillä mies vastaa totaalisesti tuosta logistiikasta (tankkaa mulle aina autonkin valmiiksi), mutta minä taas hoidan täysin ekonomisen puolen. Hoidan kaikki raha-asiat. Esimerkiksi. Kumpikin on elänyt ennen meidän suhdettakin ja onnistunut hoitamaan asiansa täysin, mutta nyt vastuut on jaettu. Missä ongelma? Ehkä sinä et näe niitä asioita, mitä ystäväsi hoitaa omassa suhteessaan päävastuullisesti. Tai sitten et näe niitä asioita, mitä oma miehesi hoitaa teidän suhteessanne.
No oletpas aika dille(tär). Terkut kivikaudelle, bimbo!
En ymmärrä miksei naisella ja miehellä voisi olla erilaiset roolit. Mieheni laittaa taulut ja lamput seinille - minä tuon hänelle kahvin. Hän käy töissä, minä shoppailen ja teen hänelle ruuan valmiiksi kun tulee töistä. Hän pesee lattiat ja minä pesen pyykin.... Mieheni pitää kalenteria tapaamisista, soittaa lääkärit ja notariaatit. Minä taas organisoin lapset matkaan... Mikä siinä häiritsee, jos me teemme asiat näin, ja sinä kaiken yksin.